Taapero haluaa toimia oikein

Joo joo tiedän, että olen puhunut tästä (monesti) ainakin Instan puolella ja ehkä täällä blogissakin. Mutta itselleni tuo ihan yksittäinen neljän sanan lausahdus on ollut niin mindblown, että se on oikeastaan määritellyt kaikkea toimimista tämän meidän kolmannen lapsen kanssa.

Ehkä tästä voisi olla hyöytä jollekin toisellekin! Joten tässä täten ihan blogipostauksen otsikkotasolle asti tämä kuningasajatus:

Taapero haluaa toimia oikein.

Ja siihen sitten jatkoajatus: aikuisen rooli on ohjata ja auttaa taaperoa onnistumaan tässä.

Kuuletteko sen tajunnanräjähdyksen, minkä minäkin olen kokenut. WUTUM! Wu-tu-TUMMMMM!

Öööö ai ette? Ehkä joku? Kukaan? Huhuu?

No mä selitän! (ei se siitä kyllä tän selkeämmäksi tule, sori)

Siis kuvitellaan, että jostain tupsahtaa maankamaralle joku ulkoavaruuden alien, jolla ei ole mitään käsitystä, miten maapallolla toimitaan noin niin kuin ihmisenä. Vaikka Alf! Tai no ei Alf: en koskaan katsonut sitä sarjaa, kun Kuusamossa asti ei näkynyt kaapelikanavat. Mutta joku muu alien siis.

Tämä olio on äärimmäisen hyväntahtoinen, hurmaava ja oppimishaluinen (ja oi, miten innokas!), mutta hänen tietämyksensä kaikenlaisista sosiaalisista normeista ja käyttäytymisestä, esineistä ja asioista, on ihan täysin nolla. Olio on myös ajoittain silleen suloisesti rai-rai ja pihalla, että esimerkiksi väsyneenä ja nälkäisenä hän saattaa heittää kaiken vastaoppimansa ihan romukoppaan ja seistä päällään keskellä kauppakeskusta ilman housuja ja kiljua kakkalallia kakkalallia kahvisiskojen päähän.

No. Mutta tämä hyväntahtoinen sekoboltsi-alien haluaa siis kaikesta huolimatta oppia, että miten toimitaan oikein ja kivasti ihmisenä. Hänestä tulee näillä näkymin vielä joskus tulevaisuudessa oikein mainio ihmisolento!

Ja sun tehtävä on opettaa ja ohjata häntä. Sivutuotteena saat pitää itsekin hauskaa ja nauttia tämän alienin konstailemattomanupeasta, oppimisenilonvärittämästä ja välillä aivan sekopäänhazardista seurasta.

Sitähän se taaperon kanssa toimiminen on! Se alien on kuka tahansa taapero!

Sitä mindblownia mulle on ollut nimenomaan se, että pitää koko ajan mielessä sen, että taapero ihan oikeasti haluaisi tehdä oikein. Välillä taapero ei osaa, ei jaksa, on harhateillä, liian väsynyt tai intotiloissa, protestoi tai pelleilee tai on ihan muuten vaan ihan kaksivuotias – välillä siinä edessä on siis asioita, jotka estävät häntä tekemästä oikein tai harhauttavat kokeilemaan, miten lihapulla lentää. Mutta pohjimmiltaan hän haluaa tehdä oikein.

Ja jotenkin tämä ajatus takataskussa mulle on tosi paljon helpompi ottaa itselleni sellainen ohjaava ja auttava ote kaikkeen taaperon kanssa toimimiseen. Että katsopas kuule, näin tämä tehdään, tämän paikka on tässä, osaatko laittaa, katso miten hienosti meni, äiti voi näyttää, osaatko sen jälkeen tehdä itse, kokeile vaan!

Tuo ajatus on myös pelastanut monet haastavammatkin tilanteet sellaiselta omalta hermonmenemiseltä (”nyt minä vaan nappaan kirkuvan taaperon kainaloon ja kävelen”), kun on pystynyt ikään kuin palautumaan siihen omaan rooliinsa ohjaajana. Ei käskijänä, kurinpitäjänä tai holtittoman allemetrisen venkoilijan kokopäiväisenä katastrofinvartijana.

Vaan fiksun ja oppimishaluisen pienen ihmisen oikeaan toimintaan opastajana.

Otetaanpa vielä joku jokaperheenesimerkki, vaikka ruoan heittely ruokapöydässä. Tai ihan mikä vaan ”nyt tuo lapsi ärsyttää mua tahallaan” -juttu. Ehkä tuo ruoan heittely on helppo esimerkki siksi, kun sitä on ainakin meillä kaikkien lasten kanssa tavalla tai toisella ollut agendalla. Varmaan se on sellainen aika yleinen vanhemmanriesa ruokapöytäopetteluissa.

No miksi se taapero sitä ruokaa heittää? Se on varmasti taaperon mielestä tosi kiva juttu! Taapero voi haluta huomiota, hän voi pitää sitä leikkinä, voi olla kiinnostunut näkemään, miten vesimukille käy osuessaan lattiaan tai innostuu siitä, että äiti konttaa lattialla lihapullien perässä. Hahaa, heitän lisää, heitän huomennakin! Aikuisten suuttuminen, ei:n hokeminen tai turhautunut ähinä lähinnä naurattaa taaperoa. Eeeeei tuo varmaan tosissaan ole, että ei saisi heittää!

Sen Alfin pitää päästä vähän kokeilemaan!

Mutta silloinkin voi ajatella, että vaikka ruokaa on enemmän pöydän alla kuin pöydällä, ihan oikeasti pohjimmiltaan taapero tässä haluaa oppia toimimaan oikein ruokapöydässä. Ja aikuinen nyt vaan tässä ohjaa ja näyttää, jotta taapero sitten lopulta oppii: katso, vesimuki pidetään tässä. Haarukka menee suuhun, veitsi vain leikkaa. Osaatko juoda tästä mukista? Hyvä, menipä hyvin! Lihapulla menee suuhun, osaatko itse leikata sitä veitsellä vai leikkaako äiti?

Ja sitten älyttömästi kehuja, kun menee oikein joku asia.

(ja muina zen-joogalaisina yrittää sivuttaa ne lentelevät lihapullat ja odottaa, että se heittelyvaihe menee ohi – SE NIMITTÄIN MENEE, lopulta, meillä meni tuossa joskus vähän alle 2-vuotiaana)

Eli sen sijaan, että keskitytään kieltämään tai manaamaan kaikenlaisia taaperoelämän katastrofivaiheita, pidetään kirkkaana mielessä, että taapero ei ole pelkästään holtiton sekopäinen täystuho, vaan oikea pieni utelias ihminen, joka haluaa oppia tekemään oikein.

Välillä voi ihan heittäytyä luovaksi ja yrittää keksiä kikkoja, joilla ei-toivottua tekemistä saataisiin unohtumaan ja toivottua tekemistä tilalle.

Ja tässä sitä koko ajan – ihan kaikessa! – opetellaan. Taapero kyllä oppii, ja äitikin siinä sivussa, ainakin välillä.

Jakaako kukaan mindblown-tuntemuksen tässä, voisiko jollekin muullekin auttaa taaperoarjen ajatteleminen tuosta näkökulmasta?

28