Valokuvaäänimuistoja ja muuta puolihysteeristä tajunnanvirtaa

Iso osa teistä tietää varmasti hyvin, millaiset luonnondoupit saa synnyttämisestä. Ja imettämisestä. Niiden voimin sitä sitten pitkälti se ensimmäinen vuosi vedetäänkin…

Mutta hitsi saa niitä luonnondouppeja näköjään ilman yhdeksän kuukauden odotusaikaakin! Nimittäin esiintymisestä ja kilpailemisesta!

Mulle iskee aina esiintymisen jälkeen adrenaliinihumala. Esiintymistä seuraava yö menee valvoessa, kun kroppa ja pää ovat vielä jossain ylivireystilassa – ja seuraavana päivänä on ihan selvä esiintymiskrapula. Tää on jännä; tämä toistuu joka kerta ja on ilmeisesti yleinen ilmiö ainakin meidän tanssiryhmässä; kaikki valittelevat ”krapulaa” seuraavana päivänä.

Ja ilman siis alkoholia, mikä tässä mainittakoon.

Tuo sunnuntain kilpailu vei kyllä sitten tämän luonnondouppiasian ihan nextille levelille. Sellainen outo hysteerinen ylivireysolo jatkui vielä seuraavalle päivälle; oon jotenkin ihan… …outo. Yliväsynyt, mutta silti ylivirkeä – tiedättekö. Niin kuin olisi valvonut muutaman yön ja juonut tuhat kuppia kahvia ja kymmenkunta energiajuomaa päälle. Silleen ”väsytt-KLING-KLING-KLING!”

Nyt kahden päivän päästä alkaa iskeä vihdoinkin se adrenaliinikrapula. Yhdessä tän flunssan kanssa. Äääähhg.

Mutta siis ihan turha kuvitella, että pystyisin vielä tänään kirjoittamaan mistään muusta kuin tästä. Niinpä kirjoitan tästä. Otan kuppiin Pandol Hottia ja kirjoitan siitä, mikä mielessäni liikkuu. Eli tämä.

Valokuvamuisto on tuttu juttu. Kun joku hetki on tallentunut muistiin niin tarkasti, että voi ihan nähdä mielessään pysäytyskuvan siitä. Mutta sama voi näköjään tapahtua myös äänillä.

Se oli se hetki, jolloin juontaja piti hetken hiljaisuuden ennen voittajan julistamista:
”KAMLEES FROM FINLAND!!!!!”

Sitten tähän mielikuvaan liittyykin valokuvaväläysmuisto. Taustalla pimeydessä häämöttää taputtavan ja vislaavan yleisön kuva, mutta minun kuvakovalevylleni on tallentunut edestäni Alexandran ihanan punaisen tanssipuvun selkä. Nappaan siitä kiinni ja halaan. Sitten joka puolella halataan. Täristään. Itketään. Tanssigurumummeli Saroj Khan siinä meidän tärisevänhysteerisen parven keskellä, kuvia otetaan. Mrs. Bean –Jaana tiputtaa rämisten lavalle sen hemmetin pokaalin ja kaikki kikattavat hysteerisenä. Sen kansi ei enää aukea; klommoille meni.

Lavalta poistuttuani pompin ympäriinsä tehden täysin epäsopivia sheikkausliikkeitä. Meidät ohjataan suoraan lavalta Bollywood-aiheisen aikakauslehden kuvaussessioon. Kuvaajaa huvittaa, kun Duracel-tanssijat eivät meinaa pysyä pöksyissään.

Arvokkuus ennen kaikkea. Not. Me voitettiin!!!!!

Mä teen nyt paljastuksen. Me ei oltu teknisesti paras ryhmä. Ei läheskään. Mutta meillä oli sellaisia vahvuuksia, joilla me saimme yleisön taputtamaan seisten. Sellaisia, joiden ansiosta meitä vietiin fanikuvasta toiseen. Joiden takia jokaisella askeella joku (intialainen) pysäytti meidät, koska halusi sanoa: ”You were AMAZING! You are my favourite!”

Kuva bongattu (ja lainattu) keskimmäisen intialaisen naisen omalta Facebook-sivulta. Vasemmanpuoleinen intialainen nainen oli finaalissa esiintynyt laulaja, ja takarivin intialainen tanssija belgialainen Bollywood-opettaja ja oikeassa etukulmassa saksalainen (?) tanssija. Kaksi viimeksi mainittua pääsivät soolokisan finaaliin.

Kaiken ytimessä on tietysti meidän uskomaton opettaja ja koregrafi Ilona Kolachana. Ilonan korografiat ovat sitä, mitä itse Bollywood-tanssista ajattelen – että jokainen liike ja ele kertoo tarinaa. Ikään kuin sanoittaa kertomusta. Se ei ole vain liikettä (tai sheikkaamista), se on tarinankerrontaa. Opettaessaan Ilona aina kääntää meille sanat; tiedämme, mitä tanssimme. Kun nainen laulaa, että hääyötä ennen yhdeksän rannerenkaan kilinä pitää häntä hereillä koko pitkän yön ajan, me näytämme sen tunnetilan sekä eleillämme että ilmeillämme. Että miltä se tuntuu. Odottavalta, riipivältä, jännittävältä. Olemme ujoja ja rohkeita, flirttailevia ja kainoja, iloisia ja muka-loukkaantuneita. Intialaisittain.

Kasvojen ilmehdintä ei itse asiassa ole meille suomalaisille kovin helppoa. Siinä pitää päästä yli sellaisesta suomalaistyypillisestä nolouden pelosta. Mutta sitä voi harjoitella ihan niin kuin tanssiakin! Ennen esitystä lämmittelemme paitsi kropan, myös kasvojen lihakset.

Ilonan koreografiat ovat saaneet usein intialaisilta hyvää palautetta siitä, miten ne esittävät intialaista kulttuuria. Koska siis monet länsimaalaiset koreografit vain yhdistelevät liikkeitä meidän omaan silmään kivaltanäyttävällä tavalla, ilman syvempää tietämystä; ei siis välttämättä ymmärretä nähdä vaivaa oikeasti opiskella taustatiedoksi vaikkapa intialaisia kansantansseja tai klassisia tansseja. Ilona on opiskellut näitä Intiassa, jotta koreografiat olisivat mahdollisimman autenttisia. Käytännön esimerkki: toista kilpailutanssiamme varten me opettelimme kuukausikaupalla tietynlaista askellusta – sellaista, mikä onnistuessaan näyttää helpolta ja yksinkertaiselta, mutta jonka rytmi käytännössä sotii täysin meidän länsimaalaista rytmikäsitystämme vastaan. Ihan hurjan vaikeaa saada pää (ja jalat) ohjelmoitua ihan (meille) uudenlaiseen rytmiin! Mutta se oli tärkeää, että lopputulos on just oikein eikä sinnepäin. Joten me harjoittelimme, harjoittelimme ja harjoittelimme ja laskimme garba-askelia syksyn ajan varmasti unissammekin.

Mutta vaikka kaikki tuo on meidän tanssillemme keskeistä, meillä on myös vielä jotain muuta.

Kimppakuva eka kierroksen jälkeen, finaalipaikan selvittyä!

Kilpailussa oli tanssijoita ympäri Euroopan. Saksan lisäksi ainakin Espanjasta, Ranskasta, Belgiasta, Sloveniasta, Puolasta, Turkista, Romaniasta… Olikohan muita…? Soolotanssin voiton vei aivan järjettömän taitava ammattitanssija Kinga Malec Puolasta. Ryhmäsarjan finaalikolmikossa oli meidän lisäksemme ryhmät Saksasta ja Sloveniasta – ja voiton vei suomalainen Bollywood Kamlees.

Miksi?

Mä väitän, että meidän vahvuus on tässä:

Kuva: Ilona Kolachana.

Ryhmä. Ryhmäsarjassa nähtiin paljon sellaisia ikään kuin… …soolotanssijoiden yhteisesityksiä. Teknisesti taitavat ammattitanssijat toistavat yhtä aikaa samoja liikkeitä; mutta ”se jokin” kenties puuttuu. Se henki, joka syntyy ihanan, toinen toistaan tsemppaavan ryhmän yhteisdynamiikasta ja… …läsnäolosta. Väitän, että meidän esitys oli finaalissa ensimmäinen, joka sai (pitkiin alkutanssinumeroihin turtuneen) yleisön hereille. Että hei vau nythän tämä show tässä käynnistyi. Jäimme mieleen. Erotuimme.

Meidän ryhmämme ei ole pelkkä tanssiryhmä, se on Bollywood-tanssiperhe.

En tiedä, onko tämän taustalla jokin Ilonan ovela ja piilotettu tarkkaanharkittu strategia vai mikä – mutta kuten kuvista (ja pelkästään jo siitä, että minäkin 38-vuotiaana kahden pienen lapsen äitinä olen kilpatanssiryhmässä mukana) olette varmasti huomanneet, meidän ryhmämme ei ole sellainen ”kaikki samannäköisiä, -ikäisiä ja -kokoisia” -tanssiryhmä. Me olemme perhe, jossa nuorimman ja vanhimman perheenjäsenen välillä on se about 30 vuoden ikäero. Olemme kaikki omanlaisiamme; ja joku puhuu lukiovuosista kuin eilisestä, toisella on pienet lapset ja kolmannen lapset kohta jo aikuisia. Se monimuotoisuus on meidän rikkautemme ja voimavaramme! Se tekee ryhmästä… …hyvän paikan olla – ja se yhteishengen ja yhteisen ilon säteily näkyy meidän tanssiimme asti.

Me kiinnitämme toinen toisemme huivit ja irtoripset. Kuljetamme toistemme tavarat jaetuissa matkalaukussa ja kimppakyyteilemme treeneihin. Annamme kaikki omastamme yhteiseen hyvään. Kannustamme, autamme, harjoittelemme yhdessä, tarkistamme liikkeitä ja ilmeitä. Viestitämme Facebookissa parhaimmillaan sadan viestin tuntivauhtia.

Me olemme ryhmä.

Ja ollaanhan me tietysti ihan hemmetin hyviä, ha ha. Olemme oikeasti!

Kuva: Ilona Kolachana

Mutta niin on moni muukin.

Itse kuitenkin spekuloin, että juuri tuo mahtava ryhmädynamiikka on se meidän salainen ase, millä me Frankfurtissa erotuimme.

”From now on Finland is Europe’s next Bollywood-capital”, sanoi toinen tuomari.
”The whole India should be proud of you”, kiitti Saroj Khan.

Valokuvantarkkoja äänimuistoja.

Voin myös mielessäni uudelleentanssia jokaisen sekunnin meidän molemmista tanssikoreografioista. Sekä karsintakierroksen ”Dhaani chunariyasta” (Bollywood-leffan musiikkivideo Youtubessa täällä) ja finaalitanssista ”Mere Hathon Mein Nau Nau Churiyanista” (Youtube-musiikkivideo täällä). Muistan liikkeeni, ilmeeni ja eleeni, muistan ne kohdat, missä eksyin rivistä (anteeksi, tytöt!) ja ne hetket, jolloin yleisö räjähti aplodeihin kesken tanssin. Vaikka joskus lavallaolohetki on mielessä jälkeenpäin sumea, nyt jostain syystä muistan kaiken. Ihan joka sekunnin.

Molemmilla kerroilla annoin tansseissa kaiken itsestäni niin täysillä, että meinasin kilpahiihtäjämäisesti oksentaa heti takahuoneoven sulkeuduttua. Tärisin kalpeana lattialla, tanssiystävät antoivat käsiin pähkinöitä, vettä ja proteiinipatukkaa.

Koska ystävää autetaan.

En unohda sitä vuorokautta ikinä.

Kuvat: Ilona Kolachana

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Yritän kirjoittaa huomenna jo jostain muusta. Saas nähdä :D Mutta kiitos, kun (jos) olette jaksaneet lukea mun tanssihöyryilyjä :) Ihan mielettömän iso kiitos myös kaikille meitä onnitelleille ja muille tsempanneille ja henkisesti meidän voitossa mukanaolleille! Hehe mähän oon ollut täysin koukussa onnitteluiden seuraamiseen – ihanaa, kun Insta ja Facebook vaan paukkuvat onnitteluista jopa ympäri maailman. Ainutkertaista. Todellakin.

PS. Videot meidän omista tansseistamme ilmestyvät jossain vaiheessa intialaisen telkkarikanavan (sieltä oli kuvaaja paikalla) nettisivulle. Haluatteko nähdä?