Mun itse itselleni asettama helmikuinen 10 000 askeleen haaste on puolivälissä! Mitäs sille nyt kuuluu?
No, te voitte itse valita, kummalla tavalla haluatte asian nähdä:
1. No hyväähän sille kuuluu – tosi hyvää!
2. Se on epäonnistunut.
Molemmat vastaukset nimittäin ovat aivan yhtä oikein.
Eli joo siis todellakin olen iltakävellyt! Eilenkin puuttui (laskiaispulkkamäestä huolimatta!) kepeät 6000 askelta vielä illan hämärtyessä. Mummotoppahousut jalkaan siis ja baanalle! Oon itse asiassa tosi paljon tykännyt just noista iltakävelyistä – talvinen luonto antaa ihan parastaan, ja kävelytiet ovat tyhjät. Ulkona on yllättävän valoisaa, sellainen talvi-illan rauha. Iltakävelylle ”väkisin askelia keräämään” lähteminen on ollut ilo eikä mikään riesa!
Mutta.
Haastetta oli takana vasta tasan viikko, kun en vaan jaksanut. Olin tehnyt harvinaisen ”tuplatyövuoron” eli kököttänyt tässä koneella sekä päivän että illan. En ollut ehtinyt edes lapsenhakutrafiikille ja missasin siis siitäkin itsestään tulevat askeleet.
Puoli yhdeksältä illalla totesin, että mä menen lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan. En todellakaan lähde ottamaan mihinkään yhtä ainutta ylimääräistä askelta.
Maanantain 8.2. askelmäärä siis: 4564 askelta.
Häh häh hää, epäonnistui! Siitäpäs sai, luuseri, jo viikon kuluttua sekin homma kaatui! Ei pystynyt siihen, FAIL!
Vai?
Mitä väliä on yhdellä päivällä? Jos kuitenkin seuraavana päivänä kuitenkin taas kävelee 10 000 askelta. Vaikka yhtenä (tai viitenä) ei kävele ja muina kävelee selvästi enemmän kuin ennen haastetta, niin onko se sitten onnistuminen vai epäonnistuminen?
Jos mä olisin ajatellut, että tuolloin maanantaina 8.2. mun haaste kaatui, olisin voinut heittää hanskat tiskiin ja todeta, että jaahas, epäonnistuin. Jos olisin ajatellut niin, olisin ehkä jättänyt lähtemättä kaikille niille iltakävelyille helmikuussa sen jälkeen.
Koska sehän jo epäonnistui! Niin että turhaan sitä enää!
Tällainen samantyyppinen ajatuskulku liittyy moneen muuhunkin ilmiöön tai elämäntapamuutokseen. Repsahtaminen. Ai että, mä en tykkää tuosta koko ajatuksesta ollenkaan.
Että jos vaikka jättää viikon (tai kahden) liikunnat väliin tai syö pitsan (tai kaksi), niin se on sitten repsahtaminen ja peli menetetty. Sen jälkeen pitää vaan niellä epäonnistumisensa ja ehkä vuoden tai parin päästä voi taas kerätä reippautensa ja yrittää uudestaan. Ja repsahtaa sitten seuraavaan pizzaan tai zumbatuntiin, jolle ei jaksanutkaan lähteä.
Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei.
Noin jos ajattelee, elämä on luokiteltu onnistumiseen ja epäonnistumiseen, ja kaikki mikä ei ole 100-prosenttisesti onnistumista määritellään epäonnistumiseksi.
Eikös se olekin ihan väärin ajateltu, ja epäreilua onnistumista kohtaan! Jos vain sata on yhtä ja 99 muuta on toista. Voisihan se olla vaikka viiskyt-viiskyt: jos edes nipin napin yli puolet teet, niin se onnistumiseksi laskettakoon…? ”Tee edes puolet siitä, mitä tavoittelit” -elämäntaparemontti?
Jos kerran sekin on enemmän kuin ennen haastetta, niin eikös se pitäisi laskea voitoksi jo silloin?
Mä väitän, että repsahtamisen käsite on pilannut monta hyvää alkua kaikille näille tipattomuuksille, dieeteille, shoppailulakoille, askelhaasteille ja kasvissyöjäksi ryhtymisille.
Täydellisyyteen ei kuitenkaan pääse kuin harva. Miksi pienen tavallisen elämään kuuluvan epätäydellisyyden pitäisi merkitä koko homman epäonnistumista?
Joten kyllä. Mun askelhaasteelle kuuluu tosi hyvää. Olen ollut reipas ja se on tuntunut kivalta!
PS. Perjantaina 12. helmikuuta kävin iltakävelyllä ja tarkoituksenani oli kerätä vielä viimeiset nelisensataa askelta kotona. Jumiuduin kuitenkin neulomaan ja unohdin koko jutun. Niinpä askelmäärä jäi 340 askelta alle kymmenen tuhannen.
Voi. Voi. Eli hah, ihan sama!
Hyvin menee hei!
14
Anna
15.2.2021 at 20:34Nyt puhut asiaa. Minä inhoan kaikkia lakkoja (karkkilakko, herkkulakko tms.) tai projekteja joihin lähdetään epäonnistuminen mielessä. ”Jos en nyt suorita tätä kunnialla olen epäonnistunut ja huono.” Minä pyrin pitämään kerran viikossa paasdtopäivän jolloin en herkuttele ja muutenkin pienennän ruoka-annoksia. Niinä päivinä tosiaan ON nälkä, mutta tuntuu että välillä sellaiselle vaan on oikeasti tarve. Että kroppa oikein pyytää että nyt nämä turvotukset ja tunkkainen olo pois. Ja sillä se lähtee. Minä en kuitenkaan laske noina päivinä kaloreita vaan arvioin ihan silmämääräisesti ja salaattipainotteisempaan vaihtamalla että energiamäärä on vähäisempi ja jos nyt oikeasti aamulla unohdan että olin päättänyt paastota ja vetelen kananmunan ja kylmäsavulohen normaaliin tapaan en ala ruoskia itseäni ja vedä koko päivää pipariksi. Totean että hups ja aloitankin paaston aamupalan jälkeen.
Minusta ihmisten pitäisi keskittyäkin enemmän onnistumisiin kuin epäonnistumisiin. Siinä on minullakin iso oppimisen paikka.
krista
16.2.2021 at 10:45Just näin! Ja tuo viimeinen lause on ihan sellaista elämänmottoainesta!
Oliver
15.2.2021 at 21:16Heh, ei todellakaan ole epäonnistunut! Mä luulin alun luettuani että et oo tyyliin yhtenäkään päivänä päässyt yli 10 000 :D. Mä hankin sen uuden aktiivisuusrannekkeen ja nyt on kuuden päivän ajalta saldot viitenä päivänä yli 10 000 ja yhtenä päivänä vähän alle.
krista
16.2.2021 at 10:50Mahtavaa, hyvä sinä! Muakin kyllä vähän kutkuttaisi tarkempi mittauslaite, tästä kännykästä nyt välillä huomaa (kun kävellessäkin sitä joskus vilkuilen, haha), että se on jumissa eikä kirjaa askelia pitkään aikaan. Mun hyvät askeleet menee ihan hukkaan! :D Ja sit sisältä askelia ei juurikaan kerry, kun mulla on kännykkä pöydällä….
Tilia
16.2.2021 at 08:09Muistelen lukeneeni, että tuo 10 000 askelta ei perustunut alun perin mihinkään tutkimukseen, se vain keksittiin sopivaksi luvuksi. Eli en nyt hirttäytyisi siihen ihan orjallisesti. Lisää liikuntaa elämään vs. lisää pakkoa elämään?
krista
16.2.2021 at 10:58Joo näin mäkin oon ymmärtänyt! Sehän on ”vaan luku”, tuollainen sopivasti pyöreä ja siksi hyvä tavoitteeksi sopiva. Ja tosiaan tuo, että haluaako liikuntaa lisää vai pakkoa lisää. Ehdottomasti liikuntaa!
Ii
16.2.2021 at 10:55Älykellon omistajana haluan kertoa sinulle, että ainakin itselleni kertyy etätyöpäivinä, joina en harrasta liikuntaa ja olen vain kotona, ainakin 5000 askelta. Eli jos seuraat askeleita puhelimesta, joka ei ole mukanasi jatkuvasti, on askelmääräsi aika alakanttiin! :) Sanoisin että olet oikeinkin onnistunut!!
krista
16.2.2021 at 11:02Kiitos! <3 Ja joo siis mä oon ajatellut, että joku päivä pitäisi laittaa heti aamusta taskulliset housut jalkaan ja huolehtia, että kännykkä ois koko ajan siellä - ihan vaan testiluontoisena katsoa, että paljonko silloin kertyisi! Koska kotona mulla on tosiaan puhelin aina pöydällä, kun leggareissa (lue: kalsareissa) ei ole taskuja :D
Pampula
16.2.2021 at 14:10Wau, hienoa että haasteelle kuuluu hyvää! <3 Ja niin hyviä näkökulmia! Olen viime aikoina törmännyt ajatuksiin: "Hyvinkin vähän on enemmän kuin ei mitään" ja "Se on jo paljon, kun tekee sen verran kun voi." Nämä kolahtivat. Krooniseen tautiin sairastumisen myötä olen joutunut – tai oikeammin saanut! – alkaa opetella tällaista. Kynnystä ja tavoitteita on joutunut madaltamaan todella paljon ja säätämään omaa asennetta, kyseenalaistamaan omia ajatuskulkuja, esimerkiksi juuri "onnistumisen" kriteereitä. Iloitsen, olen tyytyväinen ja nautin siitä, jos pystyn heikkona päivänä käymään vaikkapa 10 minuutin kävelyllä! Ei ole tarvetta ruoskia itseä tai tuomita "epäonnistumisesta". Jos en pysty kävelyyn, voin iloita vaikka siitä, että pystyn tekemään sisällä pari venyttelyliikettä tai hengitysharjoitusta!
krista
16.2.2021 at 16:45Voi että, just näin <3 <3 <3 Kiitos tästä, ihananasti laajensi tätä ajatusta! Koska siis jJos ajateltaisiin, että vain täysillä treenaava olisi "onnistuja" ja kaikki muut jotenkin huonompia, niin sehän olisi tosi tuhoisa ajatus - tai itse asiassa samaan tapaan vain se treenatuin-fitness-instagramkropppa ois "oikea" ja me kaikki tavalliset tallukkaiset (tai jonkun vaivan tai sairauden kanssa elävätä) jotain epäonnistujia, niin sehän ois ihan kamalaa! Pitäisi just sisäistää jonnekin tuonne tosi syvälle, että jokainen tekee niistä omista lähtökohdistaan ja niissä koetaan ne onnistumiset ja ilot. Vaikka just kroonisesti sairaalle kotona tehtävät venyttelyt tai hengitysharjoitukset on just se onnistuminen <3 Ihanaa, että oot onnistunut ajattelemaan sen just noin, toi kuulostaa niii-iiiin oikealta! <3
Pampula
18.2.2021 at 15:24Kiitos tosi ihanasta kommentista! <3 Tuota ajatusta opettelen ja ei se vielä aina onnistu niin hyvin, mutta hiljalleen!
Sitä vielä jäin miettimään, että jos liikunnan tavoite on yleensä (ainakin monille meille tavan tallukoille) tuottaa itsellensä hyvää oloa, terveyttä ja muita hyviä vaikutuksia, niin jos nimenomaan ei lähde liikkeelle omista lähtökohdistaan/ elämäntilanteestaan ja ajatusmalli on jatkuvasti se, että pitää "yltää" jonnekkin ja onnistua siinä täydellisesti, ilman niitä ns. repsahduksia, treenata kuten fitness-instagram-huippu tai kilpaurheilija, niin eihän se tuota todennäköisesti juuri muuta kuin riittämättömän ja huonon fiiliksen! Eli koko homma menee vinksalleen, liikunta ei tuota sitä mitä se parhaimmillaan voisi ja hyvä mieli jää varmaan vähäiseksi.
Mukavia liikuntahetkiä kevättalveen! <3
Nyyti
20.2.2021 at 22:00Olen tänään juuri pohdiskellut samanlaisia juttuja. Tunnistan itsessäni todellakin sen, että repsahdukset jäävät päälle. Se tietenkin johtuu juuri siitä, että yksikin repsahdus tuntuu maailmanlopulta ja siltä, että peli on menetetty. Vaikka en jaksanut tänään lähteä lenkille, lenkkeilen nykyään kuitenkin paljon enemmän kuin vielä vuosi sitten. Kunpa aina muistaisi sen ja lakkaisi ruoskimasta itseään.
Ihana hyvän mielen tsemppipostaus, kiitos!