13 vuotta lapsiperheenä

Esikoinen täytti vasta kolmetoista vuotta, keskimmäinen yksitoista.

Sehän tietysti tarkoittaa myös sitä, että meidän elämä lapsiperheenä on tullut 13 vuoden ikään. Se on lähes yhtä käsittämätöntä kuin tuo lasten silmänräpäysmäinen kasvaminen!

Silloin 13 vuotta sitten pieni kääryle sylissä koululaisten vanhempien elämä tuntui olevan kuin eri ulottuvuudesta. Wilmoja ja oppimiskeskusteluita – hepreaanko vaihdoitte juuri kielenne? Itse voisin keskustella vaikka niskakakoista.

Ja täällä sitä tällä hetkellä elellään koululaisen (ensi syksynä yläasteikäisen!) ja taaperon elämävaiheiden keskellä, yhtä aikaa tästä pokkana vaan! Klisee tähän: en olisi 13 vuotta sitten uskonut. Tai tarkemmin ajateltuna: varmasti olisin uskonut. En vaan tullut ajatelleeksi niin pitkälle.

Pohdin tässä maanantaiaamuna lasta kerhoon viedessä, kaksi vasemman käden lapasta käsissäni, että tavallaan tämä 13 vuotta on jakautunut erilaisiin vaiheisiin. Että joo niitä paljon puhuttuja vaiheita on lasten kasvussa ja kehityksessä, mutta myös tässä vanhemmuudessa.

Meidän vaiheet voisi jakaa vaikkapa jotenkin näin.

1. Haparoivan ja hormonihuuruisen alun vaihe

Hassusti niputan tähän sekä ensimmäisen raskausajan että esikoisen etuajassa syntymisen – ja päälle vielä esikoisen taaperovuodetkin ennen keskimmäisen syntymistä. Tavallaan kolme erilaista ajanjaksoa yhdeksi vaiheeksi, jota yhdistää hormonihuuruissa painaminen ja sellainen tietynlainen överikierroksilla veto, niin ihanassa onnellisuusryöpyssä kuin sellaisessa vauvanekaflunssa-paniikissakin.

Eli silleen kovaa ja korkeallla. Miten mulla tulikin tällainen kielikuva mieleen: että jos normaali elämä menee silleen ihmisen äänialassa möreästä oopperalaulajafalsettiin, niin tämä vaihe oli silleen ratikan kirskuntaa tiukassa mutkassa. Silmät kiiluen ja keskisuuressa hormonihysteriassa.

Ahhhaha. Ihana vaihe tämä totta kai oli! Mutta ehkä saatte kiiinni ajatuksesta, ehkä. Ehkä?

2. Kahden pienen lapsen härdellivaihe

Ja sitten heitä oli kaksi.

Aika on kullannut tämän(kin) vaiheen sellaiseksi myhäillen itse-empaattisesti ilmaistuun hekotteluun: että omg, olihan se kyllä. Kaksi pientä lasta tasan kahden vuoden ikäerolla, rai rai ja sit mentiin.

Muistaako joku vielä Röbelin äidin? Mulle itselle tuo tarina vuodelta 2016 on jäänyt sellaiseksi tiivistetyksi kuvaukseksi, että mitä se elämä silloin oli.

3. Kahden ”ison lapsen” perheen rennot vuodet

Aaaaaah, tätä ajanjaksoa! Mikä helppo, ihana ja rento elämänvaihe! Oli aikaa harrastaa ja oli aikaa jotenkin ihan mihin vaan, siltä ainakin näin jälkikäteen tuntuu. Ja meillä Joelin kanssa oli oikeasti tapana esimerkiksi Espanjassa kerran kuukaudessa olla vuorokausi jossain (lue: Rondassa) kahdestaan ja lapset olivat luottohoitajan kanssa yötä. OMG.

Huvittavaahan tässä on se, että vuosiluvuista katsoen esimerkiksi toinen niistä ”isoista” on ollut kypsässä neljän vuoden iässä. Että haha joo niin iso oli! Mutta silloin se tuntui siltä! Rennot, vapaat ja erittäin onnelliset vuodet, jotka osaltaan päättyivät…

4. Koronavuodet

….koronavuosiin. Tämä oli pakko ottaa omaksi vaiheekseen oikeastaan vain sen takia, että ne kahdenkeskeiset ajat päättyivät tietysti siihen. Edelleen oli kuitenkin ”kaksi isoa” ja meillä oli oikein hyviä vuosia noina(kin) aikoina, paljon perhekeskeisyyttä ja metsäretkeilyä ja muutenkin ihania yhdessäolon hetkiä. Mutta sellainen vapaus välillä tehdä myös jotain itselleen (ja parisuhteessa) siinä tietysti vähän kärsi.

5. Kolmen lapsen perhe

Tai no ehkä me sitten jotain kuitenkin tehtiin siinä parisuhteessakin: kolmas lapsi ainakin, ahhaha!

Perheen täydentyminen 5-henkiseksi on tietysti ollut meille taas uusi ja ihana vaihe: monesti ihan yhdessä ihmetellään, että ajatella, että tätä pienintä päivänpaistetta meillä ei joskus ollut! Uusi vaihe on ollut tietysti myös vanha vaihe: paluuta taas vauva- ja taaperoelämään, mutta ihanalla nostalgisella tavalla. Ja samalla on päässyt näkemään, miten perheen koululaiset ovat jatkaneet kasvuaan vuosi vuodelta omiksi ihaniksi itsekseen, joista vanhemmat saavat olla joka päivä onnellisia ja ylpeitä.

Tämä vaihe on tottta kai hyvinkin hektinen ja edelleen kotihoidossa olevan taaperon kanssa myös erittäin ihollaoleva, mutta samanaikaisesti tietää, että se vaihe kolme on sieltä taas omalla vuorollaan joskus tulossa. Pienen avauksen omaan aikaan olen jo tehnyt käymällä kaksi kertaa viikossa jumppaamassa vuodenvaihteesta alkaen.

Ja silloin tällöin Joelin kanssa yhdessä todetaan, että hei Ronda on siellä ja pysyy. Vielä me siellä näköalassa halaillaan!

Jokaisesta viidestä vaiheesta voi omalla tavallaan sanoa, että huikean hienot vuodet. 13 hienoa vuotta!

Ja sen rinnalla tuntuu aina niin hauskalta ajatella, että me oltiin (muistaakseni) tunnettu Joelin kanssa vain noin kolmen vuoden ajan ennen kuin alettiin perheenperustamishommiin.

Saattoi nyt kyllä mennä vuosimatematiikka sekaisin, mutta kuka näitä nyt näin maanantaiaamuna laskee! En minä ainakaan!

”Hyvää onnea!” siis meidän 13- ja 11-vuotiaat ihanat lapset – ja hyvää onnea myös meidän 13 vuotias ihana lapsiperheaika!

Ps. ”Hyvää onnea!” oli meidän esikoisen synttäritoivotusfraasi joskus hänen ollessaan saman ikäinen kuin meidän taapero nyt.