14 vuotta ja oksitosiinihuumassa

Tänään on kulunut tasan 14 vuotta eräistä ensitreffeistä.

Nyt neljätoista vuotta myöhemmin tekisi melkein mieli sanoa, että juuri nyt tänä vuosipäivänä rakastaa jopa vielä enemmän kuin ennen. Mutta se ei ehkä ole ihan totta. Ennenkin rakasti ihan yhtä paljon, mutta nyt jotenkin vielä… intensiivisemmin. Sellaisessa perinpohjinonnellisessa hymynsuupielissäkarehtivassa hykertävänhekumallisessa hormonihuumassa.

Kiitos tietysti uuden vauvan meille antaman onnen ja oksitosiinin.

Meillä on pariskuntana tosi paljon vahvuuksia.

Olemme persoonina niin erilaisia, että alkuaikojen ”voiko tästä ikinä tulla mitään, kun meillä on niin erilaiset jutut ja kiinnostuksen kohteet” -epäröinnit olivat niinä aikoina ihan paikallaan. Mutta persoonien erilaisuus olikin lopulta hyvä juttu – voi edelleen ihastellen ihmetellä toista persoonaa joka päivä – etenkin kun niin moni muu asia yhdistää.

Meidän vahvuuksia ovat esimerkiksi sitoutuminen, sataprosenttinen luottamus (ei pelkästään uskollisuusmielessä vaan siinä, että toinen on vierellä kuin peruskallio), samanlaiset elämänarvot ja toiveet elämästä. Toisen ihmisen arvostaminen ja hyväksyminen omana itsenään yrittämättä muuttaa. Kumppanin huomioiminen arjessa, aina toista auttavat teot perusarkea helpottamaan; hih ja hyvin matalat odotukset juhlaan, enemmänkin me juhlistetaan sitä arkea ja halutaan tehdä siitä mahdollisimman hyvää.

Ja yksi vahvuus on ehdottomasti se, miten älyttömän sujuvasti ja luontevasti me toimitaan elämässä ikään kuin tiimiparina. On se sitten noro perheessä, lähtö pitkälle automatkalle tai uusi vauva talossa: kun elämässä tapahtuu jokin käänne, kiire tai koettelemus (positiivinen tai negatiivinen toimintaa aiheuttava juttu), meillä vaan homma toimii. Loksahtaa sellainen luontainen yhteen hiileen puhaltaminen, joko ”yhdessä me selvitään” tai ”yhdessä me nautitaan” -hengessä.

Nyt vauvan syntymä on ollut tietysti sellainen onnenmyllerrys, joka tuo mukanaan myös paljon tuttipullonpesua, puklurätinhakua, vaipanvaihtoa, maidonpumppausta ja sata kertaa keskeytyneitä yöunia (niille, jotka edes nukkuvat). Ja taas kerran olemme saaneet ihastella toisiamme ja itseämme siinä, miten hyviä me tässä ollaan. Ei vauvanhoidossa vaan yhteispelissä.

Kun katsoo sitä omaa rakasta – häntä, jonka kanssa tämä koko perhe aikoinaan perustettiin – ja näkee hänet heijaamassa vauvaa ja suukottamassa poskea. Se on jotain sellaista, jota rakkauden määrässä ei voi ylittää.

Rakastan, rakastan, rakastan.

Vielä 14 vuoden jälkeen ihan aktiivisesti, intensiivisesti ja joka ikisellä väsyneellä vauvahuumasolullani rakastan.

 

PS. Neljätoista vuotta on muuten 2/3 Joelin koko aikuisiästä. Laskisin oman lukuni, mutta olen aivan liian väsynyt siihen.

84