Sen tietää, kun se tulee vastaan.
Joskus ihan yllättäen. Kulman takaa. Juuri silloin, kun sitä ei tajua odottaa. Se iskee heti tajuntaan, ja silloin tietää, että Se se on:
Se Oikea.
Tämä tapahtui San Gimignanon pienessä kaupungissa Italiassa. Vietimme Joelin kanssa Italian-matkamme toista kahdenkeskeistä päivää ja ajelehdimme pitkin keskiaikaisen kaupungin kapeita katuja.
Mikä siinä olikin, että käännyimme juuri siitä kulmasta ja näimme pienen kultasepänpajan? Ja mikä sai meidät astumaan ovesta sisään?
No mutta siinä se sitten oli, keskellä vitriiniä ja upeasti valaistuna: juuri oikea vihkisormus.
Kun me viime vuoden syyskuussa sanoimme ”Tahdon!”, emme halunneet ajatella sormuksia, häävalsseja tai -kakkuja. Ja ihan hienosti ollaan jo vajaa vuosi naimisissa oltu ilman niitäkin. Asenteeni sormuksen suhteen oli ”no ehkä jos ihan täydellinen sattuu joskus vastaan tulemaan”. Se voi tapahtua ylihuomenna tai vaikka kymmenen vuoden päästä.
Ja San Gimignanossa se sitten tapahtui.
Sormus on käsityötä, mallina arkeologisista kaivauksista löytyneet etruskien muinaiset korut. Niin ja etruskithan olivat kai niitä ensimmäisiä, joiden on todettu vihkisormuksia käyttäneen.
18 karaattia pelkkää täydellisyyttä.
Täydellisyyttä juuri minulle.
Niin joo paitsi:
Hmm, pitivätköhän etruskit vihkisormuksiaan peukalossa…?
Pienentää sitä siis täytyy.
