Elämässäni on vuosia, jotka sekoittuvat toisiinsa. Mitä eroa oli vuodella 2003 ja 2004? Tai vuosilla 2008 ja 2009? En oikeasti muista enkä tiedä.
Sitten on sellaisia vuosia, jotka pysyvät mielessä varmasti koko loppuelämän. Viime vuosi oli sellainen (kuvapostaus vuodesta täällä) – mutta ei tämä vuosi 2013 kyllä myöskään huonommaksi jää.
Puutalobabylandian vuosi 2013 näytti jokseenkin tältä:
*******
Tammikuu oli kylmä ja kotiäidin kalenterissa ehkä maailman pisin ikinä. Puutalon ikkunat muurautuivat kiinni, mutta ei niistä paljon ulos tehnyt mieli kurkkiakaan.
Oi, ja tirppana oli vielä niin pieni – ei vielä touhukas napero vaan ihan vauva vaan. Hampaita odoteltiin jo tammikuussa – ja niitä ilmestyi vasta 1-vuotispäivän tienoilla huhtikuussa.
Pinsettiotekin opittiin:
Tammikuussa myös kyllästyin liikkumattomuuden veltostamiin lihaksiini ja halusin oman kroppani takaisin. Intoilin Kiloklubista (vaikka en sitä koskaan kovin tunnollisesti alkanut täyttää) ja aloitin uudelleen liikunnat Ai niin, ja äiti ylitti itsensä ja rohkaistui tanssimaan Kulttuurikeskus Caisan lavalla Intia-spektaakkelissa, ja tirppa istui hienosti yleisössä.
Myös helmikuu meni talvisissa tunnelmissa – silloin sentään aurinko pilkahteli niin, että rohkaistuin istuttamaan tirppasen ensimmäistä kertaa kotipihan lumihangelle:
Iltaisin elettiin äidin action-viikkoja: liikuntaharrastuksia mahtui lähes joka päivälle. Oli sirkustelua, tanssia ja zumbaakin. Olo oli pitkän koomakauden jälkeen taas hyvä ja elinvoimainen.
…ja maaliskuussa hupsis-huomasin olevani taas takaisin ihan omissa mitoissani liikunnan sivutuotteena vähän niin kuin itsestään – jea!
Auts, ja tuosta väsyneestä naamastani tuli mieleen tirpan unikoulu… Sitäkin silloin kokeiltiin – ei onnistuttu. Jotenkin sitä väsymyksen keskellä kuitenkin eleltiin.
Huhtikuun alussa vietettiin tirpan 1-vuotissyntymäpäiviä…
…ja pian sen jälkeen oli uudestaan aihetta juhlaan, kun Puutalobaby voitti Aussie Blog Awards 2013 -skaban Newcomer sarjan. Jee!
Näihin aikoihin myös tirpan kävely alkoi olla vakaampaa ja vakaampaa. Ensimmäiset (syöksyhenkiset) kävelyaskeleet otettiin heti yksivuotissyntymäpäivän jälkeisellä viikolla.
Loppukuusta syöksyin minäkin. Ja sen jälkeen ajelin elämäni toista kertaa ambulanssilla sairaalaan (eka kerta oli matka Kättärille), kun sain sirkustreeneissä rautaisen trapetsin takaraivooni – ja massiivisen aivotärähdyksen. Ei kuvamateriaalia saatavilla.
Toukokuun alussa oli sitten aika tirpan ensimmäisen ulkomaanmatkan! Olimme vuokranneet talon Italiasta, ja vietimme siellä ihanat kaksi viikkoa isolla perheporukalla. Oli niii-iiiin superkivaa ja rentouttavaa!
Italiassa vietettiin muuten sekä minun että Joelin synttäreitä sekä äitienpäivää. Tai ei niitä mitenkään ”vietetty”; oltiin rennosti vaan ja nautittiin elämästä ja auringosta.
Heti Italian jälkeen tuli kotiinpaluuriemuissa tirpan ensimmäinen sana: kissa!
Sitä toista sanaa (äiti) saatiin odotella kesäkuun puoliväliin asti.
Toukokuun lopulla tehtiin myös toinen matka – minimuodossa kylläkin, eli pidennettynä viikonloppuna Tallinnassa ystäväperheen kanssa. Yhdessä hengailtiin alkukesäisessä vanhassa kaupungissa; ja tutustuttiin kaupungin leikkipuistoihin, totta kai.
Kesäkuussa käytiin Korkeasaaressa…
…ja Lintsillä…
…ja vietettiin juhannusta Kumpulan siirtolapuutarhoilla:
Myös Joelin kuuden viikon isäkuukausi alkoi, ja toi meidän pikkuperheelle paljon-paljon lisää yhteistä, ihanaa aikaa. Lomailijoiden kalenteri näytti parhaalta mahdollselta eli tältä:
Niin joo ja siitä yhteisestä ajasta puheen ollen. Sitten kävi tämä:
…jonka seurauksena tämä:
…ja tämä:
Jepjep, raskaana taas.
Elokuussa olin jo aika pahoinvoiva – sitä en kuitenkaan kertonut kenellekään vielä Kampin stailaustapahtumassa elokuun alussa:
Mutta enhän minä tällaisia salaisuuksia osaa pitää – syyskuun loppupuolella paljastin raskausuutisen blogissa. Syyskuussa nousin muuten toista kertaa myös Caisan lavalle uudella Bollywood-koreografialla:
Myös lokakuulle oli luvassa kivaa tekemistä – Kampin stailaustapahtuman jälkimainingeissa tuli idea järjestää lukijatapaaminen, ja paikaksi löytyi mainio SnadiStadi Ruoholahdessa. Oli kyllä niiii-iiiiin kivaa! Koskas otetaan uusiksi?
Marraskuussa tuntuivat jo mahassa ensimmäiset potkut – ja tirppanan puhe kehittyi sellaisella vauhdilla, että vanhemmat olivat aivan ihmeissään. Loppukesästä tuli vain yksittäisiä sanoja ja puolitoistavuotisneuvolassa nipin napin pystyi sanomaan, että on tullut kaksi sanaa peräkkäin. Marraskuussa lauseissa saattoi jo hyvin olla kolme sanaa, ja joulukuun puolella (reissun aikana ja jälkeen) tirppa alkoi jo lörpötellä ummet ja lammet.
Marraskuussa myös rakastuin. Sähköautoon. Pelkästään pankkitilin saldo on enää minun ja sähköauton välillä. Niisk.
Autokuume sai kuitenkin tehokkaan lievityksen toisen kuumeen vyöryessä päälle: matkakuume! Meidän ensimmäinen reppureissu avec napero – vihdoinkin!
Paras reissu ehkä ikinä. Ah!
Paluu kotimaan räntäsateeseen sen sijaan oli rankka kaikin puolin. Muutaman kotona (huonosti) nukutun yön jälkeen ajeltiin Sotkamoon joulun viettoon. Ja vaikka kaikki ei tosiaankaan sujunut niin kuin kiiltokuvissa, pääsi tirppatonttu kuitenkin viettämään ihanaa aikaa rakkaan Ämmin kanssa. Ei sitä silloin kai ihan totaaliepäonnistumiseksi voi sanoa.
Se oli vuosi 2013. Vau.
Jotenkin olin kuvitellut vuosi sitten vastaavaa kuvapostausta (vuosi 2012 kuvina) tehdessäni, että vauhdikkaan vuoden 2012 (Vietnamin reppumatka raskaana, Silvan syntymä, naimisiinmeno…) jälkeen täytyy varmasti seurata vuosi, joka on vähän… tavallisempi.
Nooh, riitti sitä aika paljon tekemistä sitten tällekin vuodelle.
Aivan innolla odotan, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan!
