”Mikä tämä on?”, ihmetteli tirppa tikkari kädessään.
Lempparinoutointialaisen omistaja oli hetkeä aikaisemmin viittonut Silvan luokseen ja ojentanut ystävällisesti keltaisen tikkarin.
”Äiti, isi – mikä tämä oikein on? Mitä setä antoi?”
Seuraavan kahden sekunnin ajan äiti ja isi viheltelivät ja katsoivat taivasta – odottivat, että josko se toinen sanoisi jotain. Minä ehdin ajatella, että no nyt se tuli; hetki, jolloin kohta 3-vuotiaamme maistelee ensimmäisen kerran karkkia.
Viive oli ilmeisesti sen verran pitkä, että tirppa keksi itse:
”Se näyttää vähän malletilta! Heeeeei – sehän taitaa olla MALLETTI!”
(malletti = se sellainen keppi, jolla soitellaan kellopeliä)
…ja alkoi soitella sillä rattaiden kahvaa.
”Voisiko tällä kotona soittaa sitä pahvilaatikkoa ja muovilautasta?”
”Voi soittaa”, minä lupasin.
”Ja sitten, kun me mennään Suomen-kotiin, tämä voisi olla sen meidän oman malletin kaveri!”
”No sehän on hyvä idea.”
Sillä sitten soitellaan.
”On tämä kyllä vähän hassu malletti”, Silva välillä ihmettelee.
”No niin on.”
Tikkari torjuttu vähän niin kuin vahingossa.
