3+1 kirjaa

Aika hyvä saa kirja olla, jos se saa minut vapaaehtoisesti valvomaan kolmeen. Yökolmeen siis, tarkennettakoon. Mutta totesin, että tämän kirjan viimeiset tapahtumat haluan lukea häiriöttä. Ja koska en halunnut odottaa seuraavaan lapsettomaan mökkivuorokauteen, seuraava looginen vaihtoehto oli sitten tietysti yö.

Se kirja oli Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Ja se tosiaan oli hyvä.

Tässä 3+1 viime aikoina lukemaani kirjaa:

1. Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Kliseisen nimen takia tämä kirja meinasi jäädä ostamatta, mutta ”nyt jotain luettavaa mökille” -hengessä tämä oli kuitenkin parasta, mitä Prisman hyllyiltä (kansikuvan perusteella) löytyi.

Ja onneksi löytyi, todellakin.

Kirja kertoo nuoresta New Yorkissa asuvasta naisesta, jonka Burmasta kotoisin oleva lakimiesisä mystisesti katoaa. Myöhemmin nainen löytää isänsä tavaroista rakkauskirjeen, jonka vuoksi hän lähtee Burmaan isänsä salattuja elämänkäänteitä selvittämään.

Kirjan kerronta on mun makuun just ihanaa: riittävän kuvailevaa tempaamaan mukaansa, mutta ei liian itseäänkorostavaa (kuten myöhemmin esitellyssä kirjassa). Kirja olisi ollut ehdottomasti mallia ”hotkaistava” eli siihen olisi halunnut yhdeltä istumalta upota ihan sataprosenttisesti. Lapsitekniset asiat (heh) estivät tällä kertaa itseltäni täydellisen uppoamisen, mutta kirjan itsenäisen jatko-osan (Sydämen ääntä ei voi unohtaa) yritän saada käsiini niin, että pääsen sen hotkimaan keskeytyksettä (lue: joku mökkireissu).

Pakko vielä sanoa: ärrrrr-syttävät nimet kirjoilla. Tai siis käännökset. Kuulostaa ihan joltain Hertta-sarjalta, aaargh :D

2. Affinity Konar: Elävien kirja

Tämäkin mökkireissuostos – kävelin sisään kirjakauppaan, marssin tiskille ja kuvailin, että ”mä tykkään sellaisista kirjoista, joissa jossain kaukaisessa kulttuurissa asuvalle naiselle käy tosi huonosti – niin kuin Thousand Splendid Suns -kirjailijan tai Purppuranpunainen hibiskus -kirjailijan kirjat”. Myyjää nauratti ja hän mainitsi ensin jonkun kirjan, jota heillä ei juuri nyt ole, ja sitten perään: ”…mutta kävisikö kirja 12-vuotiaista kaksostytöistä keskitysleirillä”.

Kävi.

Puolen sekunnin harkinta-ajalla päätin, että tuon mä otan. Ja se olikin hyvä ratkaisu (vaikka kirja oli ihan poskettoman kallis, auts). Tämäkin kirja oli huippuhyvä ja siihen teki mieli uppoutua. Välillä kävi kuitenkin vähän huvittamaan, kun huomasin kirjan ”läpäretekstistä”, että kirjailija on kirjaa varten tehnyt monen vuoden taustatyön Josef Mengelen kokeista Auschwitzissa. Hienoa, hienoa. No, kirjaa lukiessa päädyin kurkistelemaan Wikipediaan ja totesin, että tosi moni Wikipediassa kerrottu juttu oli suoraan kirjassa: testit identtisillä kaksosilla, silmänvärin muuttamisyritykset ja monet muut yksityiskohdat. Ihan niin kuin se mittava taustatyö olisi ollut se Wikipedia-sivun lukeminen, niin tarkasti kirjan yksityiskohdat täsmäsivät Wikipedia-sivun kanssa, ha ha.

Okei, okei: varmasti se on ollut toisin päin. Että samat yksityiskohdat alkuperäisessä aineistossa ovat kiinnittäneet sekä kirjailijan että Wikipedia-artikkelinkirjoittajien huomion. Mutta jotenkin huvittavaa se silti oli.

Kirja oli totta kai surullinen ja karmivakin, mutta tuo ”tarina toivosta” oli tavallaan aika hyvin sanottu. Missään vaiheessa ei tullut sellainen ”heitän hanskat tiskiin, lopetan lukemisen ja itken viikon” -oloa, vaan tarina piti otteessaan hyvällä tavalla.

Myös tässä kieli oli mun mielestä hyvää, mikä on mulle tärkeää. Ja tarinan eteneminen. Ehdottomasti suosittelen.

3. Victoria Hislop: Paluu

Tämä lähti samalla kirjakauppakäynnillä mukaan ”kaksi kirjaa kympillä” -pokkaripöydästä. Tällä kertaa kansikuva aiheutti minussa vähän torjuntareaktiota, mutta Victoria Hislopin nimi tuntui jotenkin etäisesti (positiivisella tavalla) tutulla ja nappasin kirjan mukaan. Google paljasti myöhemmin, että muistikuvani osui oikeaan: olen lukenut samalta kirjailijalta kymmenisen vuotta sitten kirjan nimeltään The Island.

The Islandista (suomeksi Saari) tavallaan silloin aikoinaan tykkäsin hurjasti ja tavallaan en. Kerronnassa oli muistaakseni jonkinlaista yliromanttisuutta, joka minua tökki – toisaalta sitten kertomus Spinalongan leprasaaresta oli niin kiehtova, että se on pyörinyt mielessäni vielä vuosikausia kirjan lukemisen jälkeenkin.

Paluu-kirjassa oli (minulle) sama ongelma kuin Saaressa aikoinaan. Osaankohan selittää: jotenkin tuli sellainen olo, että tässä on tekemällä tehty jotain kaunista upeaa tarinaa. Totta kai varmasti AINA kirjailija haluaa kertoa hienon tarinan, mutta jotenkin… …liikaa yritetty ehkä. Ongelma voi olla kerronnassakin; tuntui että kirjassa vähän väliä askeleet kopisevat mukulakivikatua vasten. Tykkään kyllä kuvailusta, mutta liika on vaan liikaa. Ja siinä vaiheessa mulle se on liikaa, kun kerronta ei vie automaattisesti mukanaan vaan siihen alkaa kiinnittää erikseen huomiota.

Mutta silti kirjan tarinassa oli hyvääkin: tykkäsin siitä, että 30-luvun Espanjan sisällissodan tapahtumia kuvattiin paljon ja aidon tuntuisesti – mulle kirjoissa on aina tärkeää historiallinen ulottuvuus. Ihmiskohtaloiden kautta historiaa ja kulttuuria, ah!

Eli luin ja tykkäsinkin, ja pääsin tarinaan sisään, kunhan vaan tietoisesti pidin itseäni ärsyyntymättä niihin askelten mukulakivikopinoihin. Se helpottuikin aina, kun siirryttiin historiaan. Ja kyllä: aion lukea samalta kirjoittajalta varmasti muutakin, jos eteen sattuisi tulemaan. Mieluummin historiallista, nykyaikatapahtumiin sijoittuvia kirjoja en tältä kirjailijalta ihan heti lähtisi lukemaan.

Plus yksi. Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämä olkoon ”plusykkösenä” siksi, että luin sen jo Espanjassa alkuvuonna eli ihan tuoreimpiin lukemisiin tämä ei kuulu.

Heh tämä kertonee mun vinoutuneesta kirjamausta: mä olin alkuun ihan, että äh, 1300-lukua. Liian kaukana menneisyydessä, haha. Mun suosikkihistoriavuodet kirjoissa on sit ehkä välillä 1930-1970. Ja missä naiset? Naisten osa on tässä kirjassa kyllä huonostikäyvä, mutta ainakin kirjan alkupuolella myös hyvin suppea. Mutta kun pääsin näistä yli, niin kyllä riitti kirjassa ahmimista, huh heijaa.

Historiaa oli paljon, mutta se ei ollut yhtään puisevaa. Hieman raskasta ehkä keveän lukemisen ystävälle, mutta heh onneksi mä en ole sellainen. Tykkäsin ihan hurjasti siitä, että kirjan päähenkilön elämään todellakin paneudutaan ja sitä seurataan vauvasta vanhuuteen asti. Tykkään juuri sellaisesta; seuraisin elämää (ja sitä kautta jonkin paikan historiaa) vaikka useammankin sukupolven ajan. Tässä siis kuitenkin keskiössä yksi ihminen ja hänen elämänsä vaiheet ja tragediat.

Ei mitään kepeää kesälukemista, mutta ”muntyyppiselle” lukijalle ehdottomasti suosittelen.

Oliko joukossa tuttuja kirjoja? Mitkä omat fiiliksesi, osuiko ”kirja-arvosteluyritelmäni” (hah) yhtään oikeaan?

PS. Espanjassa luin myös Piiat (superhyvä! kiitos suositteluista!) ja Kabulin kirjakauppias (kerronta tökki ja meinasin useasti lopettaa sen kesken, mutta tarinan kiinnostavuus sai jatkamaan – ja lopulta olin tyytyväinen, että luin).

22