3+1 viime aikoina luettua

Mun elämä ”pelkkänä lomalukijana” on ohi – koko aikuisikäni olen siis ollut sellainen, että luen lähinnä kirjan per loma, arkeen lukemista ei mahdu.

Koska opiskelut. Koska työelämä. Koska pienet lapset. Koska *lisää syy tähän*.

Mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut joku vaivihkainen muutos: minusta on tullut ympärivuodenlukija, jesh! 

Ei vieläkään tietysti mikään megalukija – osittain myös siksi, että minulla on hyvin rajoittunut kirjamaku ja siksi hyvää luettavaa ei aina meinaa löytyä – mutta ihan kivasti lukemiselle tuntuu silti löytyvän aikaa. En tullut laskeneeksi kirjojen määrää viime vuonna, mutta veikkaisin jotain pariakymmentä. Ihan hyvä entiselle ”vain lomalla” -lukijalle!

Määrä ei kirjoissa korvaa laatua, mutta silti ajattelin, että tänä vuonna voisin ihan huvikseni (ilman määrätavoitteita) laskea lukemani kirjat ja listata ne blogiin lyhyesti.

Nyt tammikuun aikana (osittain alkoi jo joulukuulta ja osittain jatkui helmikuulle) luin kolme kirjaa, nämä:

Ildefonso Falcones: Maan perilliset
(suomentanut: Satu Ekman)

Huokaus. Mistä lähtisin liikkeelle? Vaikka siitä, että nyt tämä barcelonilainen juristi, herra Falcones on saanut minun elämästäni jo niin paljon aikaa, neljä kertaa lähes 1000-sivuisen tiiliskiven verran), että katson jo kuulkaas jo oikeudekseni antaa vähän PALAUTETTA. Graah.

Faloconesin ekasta, Meren katedraalista ihan ok-tykkäsin, vaikka se oli aika raskaslukuinen ja mun silmään hyvin ”mieskeskeinen”. Toinen ja kolmas kirja, Fatiman käsi ja Paljasjalkainen kuningatar, olivat sitten tosi hyviä. Okei edelleen raskaita, Falcones kirjoittaa paljon historiaa kirjoihinsa ja mä tykkään kyllä just tällaisista kirjoista. Tokassa ja kolmannessa oli myös selkeästi naispäähenkilöt – en tiedä, oliko itsekin tiedostanut ekan kirjan mieskeskeisyyden ja siksi tarkoituksella ottanut naispäähahmot seuraaviin.

Ja nyt sitten tämä Maan perilliset, joka on jatko-osa ekalle, Meren katedraalille.

Okei. Näin mä luulen, että tässä hommassa on tapahtunut. Täysin siis kuvitellen.

Että neljän menestyskirjan jälkeen herra Falcones on niin stara, että kukaan ei ole pystynyt sanomaan hänelle, että HUHUU, MAA KUTSUU! Maan perilliset on nimittäin niin järjettömän historiapitoinen, että jopa tällaiselle historiapainotteisista kirjoista tykkäävällekin luku-urakka on ennen kaikkea suoritus, ei mikään nautinto. Ihan niin kuin kirjailija olisi ihan kokonaan sokeutunut omalle historiankerronnalleen.

Jonkun – ehkä kustannustoimittaja? – ois pitänyt pystyä sanomaan, että nyt hei kirjoitapas uusiksi: puolet historiakiemuroiden faktatiedoista pois, ja keskity enemmän siihen tarinaan. Tai ehkä se joku on sanonutkin, ja saanut potkut ja se on vaihdettu seuraavaan. Koska stara.

Tämä siis edelleen mun kuvitelmaa.

Kirjassa on nimittäin nyt selitetty täy-sin uuvuttavalla tavalla hallitsijoiden ja pappien edesottamuksia ympäri Espanjaa, ja aivan liian yksityiskohtaisella tavalla, että se tällaisessa kirjassa toimisi enää. Ja varsinainen henkilöiden tarina jää nyt ihan sen historiavyörytyksen alle.

Kirjan loppupuolella henkilöiden tarina sitten kyllä tiivistyy, ja lopulta siellä on oikein kiinnostavia juonenkäänteitä. Mutta se hassusti jää tiiviiksi sinne kirjan loppuun; jää ihan harmittamaan. Voi olisivatpa ne tapahtumat saaneet kirjassa enemmän tilaa ja ne olisi kuvattu laajemmin. Nyt tuntuu, että lukija on jo siinä vaiheessa uupunut historian alle, ja lopussa sinänsä mehevät tapahtumat hupsahtavat vaan eteen.

Puolet historiasta pois, ja sen tilalle varsinaista tarinaa syvemmin. Ugh.

Luin kyllä, mutta oikeastaan en voi suositella. 941 sivullaan lähinnä uuvuttava kokemus ja jätti päällimmäiseksi minimuotoisen suuttumuksen tunteen, että nyt olen antanut herra Falconesille ihan liikaa aikaa elämästäni.

Alan Drew: Vesipuutarhat
(suomentanut: Satu Leveelahti)

Miten mä en ole lukenut tätä jo aiemmin? Kannen kuva oli mulle siis entuudestaan täysin tuttu, siksi varmaan luulin, että olen sen jo lukenut. Mutta onneksi aloin hypistellä tuolla seurakunnan kirjastossa tätä tarkemmin. Luin takakansitekstin ja tajusin, että hei kuulostaa ihan uudelta.

Ehkä olin aiemmin jättänyt sen lukematta siksi, että se sijoittuu ”liian nykyaikaan” eli vuoteen 1999. Onneksi tein kuitenkin tällaisen valtavan myönnytyksen ja luin kirjan. Se oli nimittäin tosi hyvä.

Kirja kertoo Turkin maanjäristyksestä ja sen jälkeisestä kahden erilaisen perheen (perinteinen kurdiperhe sekä amerikkalainen kristitty perhe) elämästä ja risteävistä teistä. Kirjan takakannessa mainitaan, että mieleen tulee Romeon ja Julian tarina ja sukujen vihanpito. Ehkä ministi tosiaan sellaista vaikutelmaa saattoi olla havaittavissa.

Mun makuun kirja oli kivan helppolukuinen, ja se toimi etenkin tuon Falconesin tervanjuontilukemisen jälkeen. Kirjassa tuli kuitenkin sen verran kulttuurista syvyyttä, että kyllä se ihan ravistelikin. Silleen sopivasti.

Arthur Golden: Geishan muistelmat
(suomentanut: Irmeli Ruuska)

Ai että! Tää oli siis mun norolukemista, siitä aiemmin täällä.

Mua ei siis ole aiemmin Japani mitenkään erityisesti kiehtonut kirjojen ympäristönä. Ensimmäinen Japaniin sijoittuva luku… tai no silloin äänikirjakokemukseni oli se Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (siitä aiemmin täällä). Se ikään kuin avasi mulle portit Japaniin, ja nyt sitten tämä Geishan muistelmat kyllä ihan räjäytti potin.

En lukiessa tuntenut yhtään olevani ”vieraalla maaperällä” 1930-40 luvun Kiotossa, päinvastoin. Kirja toimi just niin kuin tykkään: ahmin siinä sitä hienoa fiktiivistä tarinaa, mutta samalla sain ihan vahingossa aimo annoksen kulttuurista ja historiallista ”oppia”. Nyt tiedän esimerkiksi geishakokeilaiden pukeutumisesta, kampauksista ja tavoista ihan valtavan paljon enemmän kuin ennen – mä siis ra-kas-tan näitä kirjoja, joiden puitteet ovat historiallisesti totuudenmukaiset ja tarkat, vaikka päällystarina fiktiivinen onkin.

Jos muuten luette tän kirjana, pieni vinkki: hypätkää yli kääntäjän esipuhe. Jostain kumman syystä kirjan kääntäjä (ei siis edes kirjoittaja) on halunnut kirjoittaa esipuheen, josta syntyy kuva, että kirjan päähenkilö olisi historiallisesti oikea henkilö. Kun taas kirjan lopussa kirjailija selvästi sanoo, että ei ole. Ärsyttävää harhaanjohtamista – enkä tajua syytä tälle. Onneksi olin itse saanut tästä myös etukäteen vinkin, huomasin sen jostain netin kirja-arvostelublogista. Luultavasti mua ois suututtanut, jos olisin kirjaa lukiessa pitänyt henkilöä aitona, mutta lopussa asia olisi paljastunut toisenlaiseksi.

Mulle itselle nämä on jotenkin tosi tärkeitä tietää; perustuuko se tositapahtumiin vai ei. Ja ihan samalla tavalla haluan kirjoissani luottaa siihen, että jos siinä on historian tapahtumia, ne ovat myös todellisessa maailmassa tapahtuneet niin.

+1 Ranya ElRamly: Auringon asema

Yritin, yritin, yritin, yritin. Mutta ei, en pystynyt.

Kirja vaikutti niin lupaavalta: egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun rakkaustarina. Useita palkintoja saanut. Mä olisin halunnut lukea tämän ja olisin halunnut tykätä

Mutta kirjan kieli oli aivan liian… runollinen. Sori, ei pystynyt, kesken jäi useasta yrityksestä huolimatta.

Kirjoitin nyt tämän silti tähän plusykköseksi, sillä en ole raaskinut vielä palauttaa sitä. Löytyykö täältä jotakuta, joka olisi lukenut kirjan? Kannattaako vielä yrittää, lähteekö se liikkeelle ja tottuuko siihen kieleen?

Joelin mielestä kirja pitää lopettaa kesken, jos se ei nappaa 20 ensimmäisen sivun aikana. Itse tahkoan monesti pidemmällekin, hah ja yhtä usein kadun sitä myös. Hmm. Ehkä mäkin voisin ottaa käytännöksi jonkun sivurajan, jonka jälkeen en enää anna kirjalle aikaani.

Ehkä mun pitäisi laajentaa itselleni tuo Joelin periaate vaikka 50 sivuun…?
(etenkin kun tuo 941 sivua Falconesia vähän nyppii vieläkin)