Nyt pitäisi varmaan osata sanoa jotain.
Pitäisi kirjoittaa joko ikäkriisistä tai jonkinlaisesta iästä irtautumisen emansipaatiosta. Ainakin osata vastata kysymykseen ”miltä nyt tuntuu”.
Mä täytän neljäkymmentä vuotta tänään.
Eikä se tunnu oikeastaan yhtään miltään.
Minä 20 vs. minä 40.
Kolmenkymmenen jälkeen elämä on ollut oikeastaan vuosi vuodelta parempaa. Toki väsyttää enemmän, ja näkyvät ne vuodet varmasti naamastakin. Mutta eihän kukaan ole 10-vuotiaana samannäköinen kuin 20-vuotiaana; miksi sitten pitäisi 40-vuotiaana näyttää 30- tai jopa 20-vuotiaalta?
Heh tän ikäinen kato ei jaksa enää paljon välittää.
Ihan mieletöntä ajatella, että on saanut kokea tätä elämää jo neljä ”kymmenvuotiskautta”. Minun kauteni ovat olleet tällaisia:
0-10 vuotta
Lapsuus. Hitsi tästä sitä aina jotenkin tajuaa, miten häviävän lyhyt aika se leikki-ikä ihmisen elämässä on. Niin moni asia aikuisuudessakin palautuu lapsena opittuun ja koettuun; ja kuitenkin ne ovat niin häviävän lyhyet vuodet ihmisen elämässä. Tärkeät vuodet.
Oma lapsuuteni kului Kuusamossa, ja se oli kai aika tavallisenonnellinen lapsuus. Kesäisin paistoi aurinko ja talvella oli kinoksittain lunta, haha. Leikin barbeilla ja My Little Ponyilla. Ala-asteen kouluun kävelin Kirkkotietä pitkin. Ekaluokalla minulla oli Peukaloisen Retket -reppu, toisella luokalla Liisa Ihmemaassa.
10-20 vuotta
Olin lapsi aika pitkään – ja se on hyvä. Yläasteelle mennessä olin kummissani, kun välitunneilla ei enää ”kuulunut” hyppiä tvistiä. ”Minä ainakin hypin!”, uhosin. En hyppinyt.
Ysiluokalla minulla oli ensimmäinen pitkäaikainen poikaystävä. Siitä johtuvia sydänsuruja parantelinkin sitten vuosikausia lukiossa. Heti kirjoitusten viimeisen aineen (saksa) jälkeen lähdin linja-autolla (!) Ouluun ja siitä junalla Helsinkiin. Muutin kaupunkiin, josta tunsin/tiesin yhden ihmisen entuudestaan. Sain soluasunnon Viikistä; se oli halvin vaihtoehto. Solun kanssani jakoi kymmenkunta miespuolista maa- ja metsätaloustieteen opiskelijaa. Kännykkää minulla ei ollut, mutta kerroksen aulassa oli kolikkopuhelin.
20-30 vuotta
Aikuisiän ensimmäiset vuodet olivat omalla kohdallani aikamoista rimpuilua: oli kova tarve todistaa… …jotain. Epävarmuudet verhoutuivat ylikorostuneeseen itsevarmuuteen; piti saada ja suorittaa, mutta jatkuvasti alitajunnassa painoi paniikinomainen hätä, että jotain menee ohi. Huomataanhan mut varmasti? Täytyy puhua vieläkin kovemmalla äänellä, tuoda itseään esiin entistäkin enemmän.
Puskin eteenpäin opintoja ja äkkiä uralle. Jonkinlainen käänne minussa ja elämänarvoissani kai tapahtui, kun en ottanut enää seuraavaa pätkätyösuhdetta vastaan, vaan lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. 28-vuotiaana erosin kuuden vuoden avomiehestäni. Kolmekymppisenä asuin Punavuoressa, tein hurjasti töitä ja biletin pilkkuun asti ilmaisenviinanbileissä – ja panikoin katastrofihuonoissa pätkäsuhteissa, että en koskaan löydä vakaata rakkautta. Lapsia en edes halunnut.
30-40 vuotta
Näihin vuosiin mahtui paljon. Tapasin Joelin, kun olin 31-vuotias. Asuimme pitkään erillään, noin puolen kilometrin päässä toisistamme Kampissa ja Punavuoressa. 34-vuotiaana muutimme yhteen tänne puutaloon ja Silva sai alkunsa. Vähän alle 35-vuotiaana sain Silvan, vähän alle 37-vuotiaana Seelan. Olemme matkustelleet, eläneet arkea ja kaksi kertaa vauvavuoden, ja väsymisten keskelläkin pystyneet olemaan elämässä samalla puolella.
Tällä kymmenvuotiskaudella olen saanut rakkautta ja onnellisuutta niin paljon, että en sitä kahdella edeltävällä vuosikymmenellä uskaltanut edes kuvitella. Elämä tuntuu tasapainoiselta – hektiseltä toki, mutta omalta ja rakkaalta.
Ehkäpä olen vähitellen tullut siksi ihmiseksi, joka olen. Tai ainakin lähestyn sitä vuosi vuodelta.
Joel otti minusta nuo oikeanpuoleiset kuvat eilen – vasemmanpuoleiset on muistaakseni otettu Kelan valokuvaamossa (olin siellä puhelinvaihteessa kesätöissä), kun olin noin 20-vuotias.
Kuvien välillä on kaksikymmentä vuotta.
”Kyllä mä näistä tämän jälkimmäisen valitsisin”, Joel totesi. Sillä on kai sitten kummallinen maku.
”Kuka tuo mustatukkainen on?”, lapset puolestaan kysyivät.
”Ajattele, sulla on nyt nelikymppinen vaimo!”, minä sanoin Joelille.
”Ja ajattele – sulla on kolmikymppinen mies!”, Joel vastasi.
Ei tälle uudelle ikävuosikymmenelle siirtyminen oikeastaan merkitse minulle juuri mitään.
Elämä merkitsee.
129
Ninnni
3.5.2017 at 15:12Onnea syntymäpäivänäsi :)
krista
3.5.2017 at 22:36Kiitos! <3
Anna
3.5.2017 at 15:36Mullakaan ei ole kovin montaa vuotta neljäänkymppiin, joten ehkä oon puolueellinen sanomaan sanottavani. Mäkin valitsisin noista valokuvista oikeanpuoleisen. Kyllä se näyttää kiinnostavammalta tyypiltä. Sellaiselta, joka osaa ottaa rennosti ja jolla on oikeita kokemuksia elämästä.
krista
5.5.2017 at 21:13Oi, ihanasti sanottu – kiitos! Mä tän kommentin jälkeen (olin silloin ratikassa, kun luin näitä, sori vastaan vähän viiveellä) ihan katselin noita ”sillä silmällä” ja ajattelin, että kyllä mäkin noista tuon oikeanpuoleisen valitsisin keskustelukumppaniksi, jos näistä kahdesta valitsisin :)
Miitu
3.5.2017 at 18:16Ei oo kummallinen maku, vaan jälkimmäisistä kuvista huokuu selvästi enemmän karismaa ja itseluottamusta. Eikä sekään haittaa, että ne nelikymppisen kasvot on tutummat ja sitä myöten rakkaammat.
.
Omalla kohdalla neljänkympin rajapyykkiin on vielä matkaa, mutta paljon parempi näin kolmekymppisenä on olla kuin parikymppisenä – saatikka sitten 10-20-vuotias – vaikka noihinkin vuosiin mahtuu hyvää.
.
Laskettiin just esikoisen kanssa, että mun pitäis olla n. 5,5 metrinen, jos olisin kasvanut näiden kuuden vuoden aikana suhteessa yhtä paljon kuin tyttö. Henkistä puolta onkin sit hankala arvioida, kun toinen on aloittanut aivan alusta, mutta tätä kasvua löytyy sentään itseltäkin. Paljon. Vaikkei sitä aina arjessa huomaa.
.
Oikein lämpimät onnittelut!
krista
5.5.2017 at 21:19Vau, mikä laskutoimitus! Kyllä niiden kahden ensimmäisen kymmenvuotiskauden aikana sitä oppimispuoltakin taitaa tulla niin paljon, että aikamoisia einsteinejä me ihmiset kyllä oltaisiin, jos pystyttäisiin omaksumaan niin paljon tietoja kuin lapset <3 Ehkä nämä 20:n rajapyykin jälkeen kasvamiset on enemmän kuitenkin sellaista "syvähiontaa" :)
-
Kiitos onnitteluista! <3 Sori, kun vastailen viiveellä! Oli hurjan hektinen viikko!
sssansan
3.5.2017 at 19:07Jotenkin ihana postaus! Vaikka mä oonkin vielä tuollainen kuin tuo ekan kuvan tyttö :) Lähempänä kahta- kuin neljääkymppiä…mutta siks just! Kiva miettiä, mitä mullekkin vielä tulevat vuodet mahtaa tuoda tullessaan ja miltä näytän sitten! Paljon onnea synttäreiden johdosta :)
Lilia
3.5.2017 at 21:05Aivan mahtavat nuo kuvat. Ihanat, kauniit, oivaltavat, onnistuneet. Ja teksti myös, ja vielä kommentit kruununa. Tästä jäi hyvä mieli. Paljon onnea uudelle vuosikymmenelle!
Veera
3.5.2017 at 21:38PALJON ONNEA!
My&Mini
3.5.2017 at 22:06Herkistyin. Tällainen kirjoitus laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Kielo
4.5.2017 at 08:21Onnea uudesta vuosikymmenestä! Huh ku sait miettiin omia vuosikymmeniä. Itsellä tuli tänä vuonna täyteen 35 vuotta ja nyt oli se ”kriisin” paikka. En oikeastaan koskaan ole kokenut mitään ikään liittyvää ikävänä, mutta nyt huomasin kai miten oma rooli perheessä äitinä hakee taas uuden uoman ja se oli jotenkin tosi haikeaa ja vaikeaa. Jos miettii omaa 20-30 kymmenystä niin siihen mahtuu lapsuuden kodista omilleen muuttaminen, opiskelu, töitä, valmistuminen, miehen tapaaminen, naimisiin meno, miehen kotitilalle muutto, NELJÄ ihanaa lasta…… Ja etenkin se äitiys ja ”äidin rooli” on ollut ihanaa ja nyt yhtäkkiä 35 vuotiaana tämä ”rooli” on muuttamassa muotoaan. Nuorimmainenki täyttää jo viisi, eikä kukaan ole enää samalla tavalla äidissä kiinni kuin ovat olleet yhteensä jo 11 vuotta. Toki äidin tarve ei katoa mihinkään mutta muuttaa muotoaan ja siinä on nyt itsellä kovasti tekemistä :)
Jenny/Vastaisku ankeudelle
4.5.2017 at 09:30Ihana, mielettömän hieno postaus! Samastun, sillä omat nelikymppiset kolkuttavat ovella.
Iina
4.5.2017 at 11:42Itse täytin pari kuukautta sitten 20 vuotta. Oli jotenkin todella virkistävää lukea tämä postaus, kun itse katselee elämää vielä toistaiseksi tuosta vasemmanpuoleisesta ajanjaksosta käsin. Joitain mainitsemiasi asioita, kuten tietynlaisen epävarmuuden ja ohi menemisen pelon, tunnistan hyvin itsestäni. Jotenkin lohdullista ja ihanaa silti nähdä, miten täysipainoista elämää sinä elät nelikymppisenä ja luottaa siihen, että pikkuhiljaa minäkin omassa elämässäni menen eteenpäin ja löydän aina vain enemmän itseäni ja sitä, millaista elämää tahdon elää. Mielestäni yhteiskunnassa, mediassa ja ylipäätään kaikkialla korostetaan ehkä liikaa nuoruutta jonain elämän parhaana aikakautena. Toki näin kaksikymppisenäkin on oikein mukavaa, mutta kyllä minäkin uskon, että ne parhaat vuodet ovat vielä edessäpäin. Tai ainakaan elämä ei ole keski-ikäisenä ohi, niin kuin joissain yhteyksissä tunnutaan ajattelevan.
Ihailen sun viisautta, ja samaan aikaan postauksiasi lukiessa ei tunnu yhtään siltä, että lueskelisi itseä kaksi kertaa vanhemman tyypin ajatuksia. On todella hienoa, miten omannäköistäsi elämää elät ja kuinka ihana asenne sinulla on kaikkeen. Kirjoitat tosi maanläheisesti ja samaistuttavasti, ja blogiasi on ilo lukea ikäerosta ja erilaisista elämäntyyleistä huolimatta :)
Devika Rani
5.5.2017 at 00:06Ihana teksti, ihanat kuvat! <3 Onnea! <3
Maiju
5.5.2017 at 11:08Hei hyvää syntymäpäivää ja onnea& iloa! Synttärilahjaksi kommentti :D Olen lukenut blogiasi, mutten kommentoinut. Ihailen kirjoittamisen taitoasi, etenkin ekat lauseet ovat aina hienoja. Muutenkin postaukset ovat harkittuja kokonaisuuksia, kiinnostavia aiheita. Kiitos blogistasi! Olette inspiroiva perhe!