5* luettua (ja kuunneltua)

Marraskuun aikana hotkaisin näköjään viisi kirjaa, oho! Yksi niistä oli äänikirjana, neljä perinteisenä paperikirjana.

Yhden parissa ähisin, että kenenkään ei pitäisi lukea tätä kirjaa ja samanaikaisesti, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja. Ja toisen parissa keskiverrosti ärsyynnyin, hämmennyin, mutta myös oudolla tavalla ehkä myös ilahduin. Monenlaisia tunteita siis, haha!

Tänä vuonna luettujen kirjojen saldo siis: 29 kpl. Jos nyt ei ihan hassusti käy, ainakin 30 kirjaa tulee siis tänä vuonna täyteen. Enemmän kuin viime vuonna (26 kpl), mutta vähemmän kuin toissavuonna (41 kpl). Sellainen sopiva välivuosi siis!

Tässä viime kuussa luetut kirjat, mielestäni parhaasta alkaen.

1. Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

käännös: Leena Ojalatva
lainattu kirjastosta

Lue tämä kirja. Älä missään nimessä lue tätä kirjaa.

Ihan ihan ihan ihan ihan ihan kamala kirja. Ja aivan järisyttävän hyvä. En muista, koska kirjaa lukiessa olisi ahdistanut näin paljon – toisaalta en voinut laskea kirjaa käsistäni.

Kirja kertoo järisyttävän todentuntuisesti (kirjailija on työskennellyt vapaaehtoisena pakolaiskeskuksessa Kreikassa) syyrialaisen pariskunnan pakenemisesta Alepposta. Mutta ennen kaikkea kirja kertoo oman lapsen menettämisen pohjattomasta tuskasta.

Ja se on niin tuskallisen käsinkosketeltavasti – jopa vähäeleisesti mutta silti järisyttävän samastuttavasti – kirjoitettu… okei, että nyt aloin itkeä pelkästään jo ajatellessa, että miten mä voin sitä tässä kuvailla.

Eli niin iso ”lapselle käy huonosti” -varoitusteksti tähän kuin ikinä on mahdollista.

Samalla tarinassa on kummallista kauneutta, etenkin mehiläistarhurin rakkaus mehiläisiään kohtaan on… jotenkin erityistä.

Valtavan surullinen, valtavan hyvä, valtavan koskettava.

Sellaisena kuitenkin yllättävän nopeasti luettava (ei sellainen järkäle kuin joskus tämän gernen kirjat on), ei ollenkaan ”tuskassa reposteleva” vaan jotenkin… inhimillinen. Lukijana huomasin pitäväni valtavasti oikeastaan kaikista päähenkilöistä.

Jos pystyt kantamaan sen ahdistuksen, niin tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

2. Kate Morton: Salaisuuden kantaja

käännös: Hilkka Pekkarinen
lainattu kirjastosta

Taattua Kate Mortonia – toisaalta tulee jo mieleen, että onko liiankin taattua? Mortonit alkavat mennä jo ajatuksissani sekaisin, ja asetelma on aina jotenkin samantyyppinen: mitä menneisyydessä oikein on tapahtunut?

Tykkään siis siitä, mutta ehkä uutuudenviehätys on karissut sen verran, että aina seuraavat ja seuraavat tällaiset luetut kirjat eivät tunnukaan niin huikeilta kuin ne ihan ensimmäiset lukemani tämän genren kirjat.

Tässä tarinassa liikutaan kolmella aikatasolla: nykypäivässä, 60-luvulla ja sota-ajalla Lontoossa 30-40 -luvulla. Siinä 60-luvun ympäristössä 16-vuotias tyttö näkee perheen puumajasta rikoksen, joka muuttaa hänen käsityksensä omasta äidistään.

Ja sitä siis kirjassa selvitetään: mitä tyttö oikein näki, ja mikä tähän tapahtumaan oli johtanut? Tuttuun tapaan tarinassa oli sopivasti yllätyksellisyyttä, ja Mortonin kerronta tietysti hienosti pitää otteessaan ja houkuttaa ahmimaan eteenpäin.

Ihan Mortonin kirjojen kärkeen tämä ei itselläni kiilannut – vai onko näitä jo lukenut vaan liian monta? Aikaisemmin olen lukenut Mortonilta ainakin nämä: Paluu Rivertoniin (tämä oli ensimmäinen lukemani Morton ja ehkä paras ja mieleenpainuvin), Talo järven rannalla (tämäkin oli tosi hyvä) ja Kellontekijän tytär (haha tällöin kirjoitin, että en väsy tähän asetelmaan yhtään).

3. Liane Moriarty: Hyvä aviomies

käännös: Helene Bützow
lainattu kirjastosta

Heti edellisen Moriartyn (Mustat valkeat valheet) tein kirjastosta varauksen seuraavaan! ”Ihan summassa” -tekniikalla seuraavaksi luettavaksi valikoitui tämä:

Luin tämän heti Aleppon mehiläistarhurin jälkeen, ja siinä vaiheessa kaipasin vastapainoksi kevyttä ns. harmitonta luettavaa. Tämä olikin juuri sitä, kuten aiempikin Moriarty, mutta samanaikaisesti on näissä kyllä todella syvempääkin tasoa. Ikään kuin kepeän killotetetun keskiluokkaisen pinnan alla kyteviä… no, salaisuuksia. Niin varmaan kirjan esittelytekstissä lukisi, haha.

Tarinassa täydellinen Tupperware-myyjä-perheenäiti löytää täydellisen aviomiehensä papereista kirjeen, joka on tarkoitettu luettavaksi vasta miehen kuoleman jälkeen. No, kirjehän sitten avataan, ja sieltä löytyy jotain ihan kamalaa.

Tykkäsin myös tästä Moriartysta – tosin en niin paljon kuin aiemmasta lukemastani – ja aion vähitellen (en heti perään) jatkaa muidenkin saman kirjailijoiden kirjojen pariin. Hyvää ja koukuttavaa perusviihdekirjallisuutta!

4. Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

käännös: Jaana Nikula
lainattu kirjastosta

Hotkaisin tämän päivässä. Kannessa lukee ”yksi vaikuttavimmista koskaan lukemistani kirjoista” – hmmm, en nyt ehkä ihan samaa mieltä ole. Mutta sellainen ihan kelpokirja! Vahva ”ihan ok”.

Tarina kertoo kirjoittajan omaa sukutarinaa: hän havaitsee sisällään kytevän vihan, joka vaikuttaa omaan perheeseen. Terapian kautta hän lähtee pohtimaan ”suvussa kulkevaa vihan perinettä” ja kaikki tiet johtavat kirjoittajan isoisään, kuuluisaan kirjailijaan.

Itseäni henkilökohtaisesti aiheena kosketti kovastikin suvussa kulkeva vihan ja kaunan polku, jollainen… sanotaan nyt niin, että ei ole itsellenikään vieras. Olisin ollut valmis uppoamaan tähän teemaan vieläkin syvemmin ja ravistelevammin, mutta lopulta tarina jäi kuitenkin vain julmuuteen taipuvaisen isoisän ja isoäidin tarinan tasolle. Enimmäkseen kirjassa liikuttiin vuodessa 1932, kirjoittajan lapsuuden 80-luvun mummolakokemuksissa sekä nykyajassa, missä kirjoittaja pyrki etsimään tietoa siitä, mitä silloin 30-luvulla oikein on tapahtunut.

Mutta joo, kelpokirja, tarina vihasta ja rakkaudesta. Ei kiilaa itsellän mitenkään lukukokemusten kärkeen (aihepiiri olisi voinut mahdollistaa syvällisemmänkin otteen), mutta oikein hyvää luettavaa toki.

5. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

kuunneltu äänikirjana

Apua, nyt olen tämän kanssa vaikeuksissa!

Kun kirjailija kirjoittaa itsestään ja omista ajatuksistaan – laittaa itsensä peliin – niin avoimesti kuin Kankimäki tässä tekee, niin miten sitä voi edes arvostella? Vähän niin kuin minä kirjoitan tässä blogia ja jos (kun) kerron vilpittömästi, että ”tiedän olevani ihan hölmö, mutta ajattelen näin”… Ja sitten joku tulisi sanomaan, että tuohan nyt on surkeaa ja lapsellista.

Ei niin voi tehdä! Eihän tätä kirjaa voi mitenkään arvostella!

Mutta sanotaan nyt tällaisia: olin hämmentynyt. Tätä kirjaa  ihan valtavasti hehkutettiin silloin sen ilmestyessä, mutta… itse olin yllättynyt, että luin kuulin tämän jotenkin ihan toisin.

Ehkä päällimmäisin ajatus: onko maailma muutamassa vuodessa (kirja on ilmestynyt vuonna 2018) todella muuttunut niin paljon, että silloin hehkutettiin ihanina vapauttavina ajatuksina sellaisia juttuja, jotka nyt tuntuvat vähän… epäkorrekteilta.

Kuten että ratkaisu kaikkeen on: matkustelu. Tai vieläkin ehkä enemmän sellainen sivuilleenvilkuilematon valkoisen nelikymppisen näkemys eri maihin, se tässä ehkä jotenkin tökki.

Ja hehe myös se, että hitsi vie onko ihmisillä tosiaan niin paljon ylimääräistä aikaa, että he voivat vatvoa omaa elämäänsä noin paljon. Teki mieli sanoa, että oi-kees-ti, lopeta jo.

En myös ihan selkeästi hahmottanut kirjan rakennetta. Tutkimusmatkailijat alussa kiinnostivat, mutta sittenkin oltiin jotenkin yhtäkkiä naistaiteilijoissa kirjan loppupuolella. Ei selvinnyt, että miksi.

Alun Tansania kiinnosti kyllä kovasti, etenkin kun me itsekin ollaan siellä safarilla käyty ennen lapsia. Niin, me oltiin tosiaan siellä ihan reput selässä teltoissa, kun kirjoittaja kantoi kalliita kosteusvoidepurkkejaan ja yöpyi joissain hienoissa lodgeissa. Äääääh, just tähän tapaan koko ajan silleen vähän tökki, ärsytti. Toisaalta siellä Tansanian kohdassa myös vähän nauratti, kun kirjoittaja oli kertonut Afrikasta tietäväisenä jo vaikka ja mitä. Kunnes kirja jatkui: päivä seitsemän. (vai olisiko se ollut kymmenen) Ahhahaha, mä kun luulin, että hän olisi viettänyt siellä tyyliin vuoden ja kertoisi sellaisista kokemuksistaan.

Sitten taas toisaalta oli jopa vähän (kummallisella tavalla) virkistävää, että kirjoittaja ei ollut tipantippaakaan woke, vaan kirjoitti ihan sumeilematta asiat juuri tasan vaan omasta näkökulmastaan. Taisin kyllä sanoa ääneenkin, että jos tämä kirjoittajaparka olisi vuoden 2021 bloggaaja, hänet kyllä ristiinnaulittaisiin Jodelissa nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa etuoikeutettu.

Olisiko sitten niin, että tämä kirja ei – harmillista kyllä – kestänyt aikaa? Että nyt ihan kolme vuotta sitten sen vastaanotto ei ehkä olisi ollut samanlainen kuin silloin. Tai jos se olisi vielä työn alla, kirjoittaja katselisi sitä itsekin kauhulla ja toteaisi, että eihän näin nyt voi kirjoittaa.

En tiedä.

Kankimäen ensimmäisestä kirjasta tykkäsin kyllä: se Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Senkin kuuntelin äänikirjana. Toisaalta nyt kun mietin, kestäisikö sekään enää kuuntelua nykypäivänä?

Ristiriitainen kokemus, täytyy sanoa.

Vilpittömyydestä kuitenkin täydet pisteet.

*******

Tuttu kysymys: oliko joukossa tuttuja kirjoja, ja tuliko samanlaisia fiiliksiä vai jotain ihan muuta?

13