Seuraava asia, mikä minun pitäisi oppia lukemisissani: kesken jättäminen. Olen siinä aivan surkea. Saatan sitkeästi tahkota jotain kirjaa, joka ei vaan nappaa. Ja koska ei nappaa, sen lukeminen venyy. Kuljetan kirjaa mukanani väliä Helsinki – Sotkamo enkä voi mukamas aloittaa parempaaakaan, kun ensin pitää lukea se aiempi loppuun.
Ja kun se kirja lopultakin on lopussa, lähinnä ärsyttää.
Koska siis luultavasti se kirja ei muuttunut matkalla yhtään paremmaksi (poikkeuksiakin on, kuten Kapteeni Corellin mandoliini viimeksi!).
Ja lisäksi olen haaskannut viikkoja tai jopa kuukausia hyvää lukuaikaa. Graaaaah! Haha, tragedia!
Näin mulle on käynyt siis tässä helmi-maalis-huhtikuun aikana: olen ollut liian jumittunut mulle sopimattomaan kirjaan. Ja pariin muuhun sellaiseen ok-tason kirjaan, jotka eivät kuitenkaan imaisseet mukaansa.
Mutta nyt viimeisen lukemani kirjan kanssa kävi näin:
Kun tulen lauantaina alakertaan ja perheeni haluaa ehdottaa mulle jotain yhteistä (flunssapäivän)tekemistä:
Kun olen iltapäivällä lukenut sen kirjan loppuun:
Wou. Tää oli hyvä.
Tässä siis viime kuukausina lukemani viisi kirjaa paremmuusjärjestyksessä, paras ensin:
1. Lucinda Riley: Vaarallinen kirje
Suomentanut: Tuukka Pekkanen
Arvostelukappale saatu: Bazar
Siis todellakin wou. Insta-kommentissa sanottiin, että ”juoni oli aikamoista tykitystä alusta loppuun asti”, ja se oli kyllä täydellisesti sanottu. Ja siis tiivistyi etenkin vielä loppua kohti, uuuuh.
Lucinda Rileystä on tullut ihan parissa vuodessa yksi mun lempparikirjailijoista – ja tämä on ollut mulle itselleni yllätys! Ensikuulemalla nämä eivät nimittäin ollenkaan vaikuttaneet ”mun skeneltä”. Mutta hitsi vie tämä ihminen osaa kirjoittaa tarinan, aivan siis ilmiömäisesti! Kun kirjan aloittaa, sitä ei vaan yksinkertaisesti voi laskea käsistään.
Mulle kävi tän kanssa kaksi poikkeuksellista juttua. Ensinnäkin: en malttanut odottaa, että ehdin kronologisessa järjestyksessä sitä lukuahmia! Jossain vaiheessa mä ihan vastustamattomasti aloin kurkkia eteenpäin seuraaville sivuille, että mitätapahtuu mitätapahtuu mitätapahtuu. Ja mä en tavallisesti ikinä tee niin.
Ja toisena: kun sain kirjan luettua, olisin halunnut suoraan aloittaa sen alusta.
Tämä Vaarallinen kirje oli Rileyn tarinoista selvästi ”jännärimäisin”. Ja mähän en jännäreitä lue. Haha. Paitsi mitä nyt tällaista poikkeusta tässä… Mutta siis veikkaan, että itselleni samantyyppinen tarina – täysin samat ainekset ja ympäristöt – jonkun muun kirjoittamana ei olisi näin iskenyt. Vaan kyse on ennen kaikkea siitä kerronnan upeudesta ja koukuttavuudesta.
Juonesta lyhyesti siis: aloitteleva toimittaja saa sattumalta iäkkäältä naiselta käsiinsä vanhan kirjeen. Tämän kirjeen taustasalaisuuden selvittäminen vie ”valtaa pitävien varjeltuimpiin salaisuuksiin”, kuten kirjan takakannessa sanotaan.
Mutta kaikki muu kannattaa lukea itse!
Ehdoton suositus Rileystä ja jännäreistä tykkääville!
Äänikirjasta muuten kuulin Insta-seuraajilta, että lukijan tasapaksu ääni oli ollut jollekin turn-off. Mutta joku muu kertoi myös, että lukijaa on vaihdettu! Nykyisin lukija on Mervi Takatalo. Joten jos olet jättänyt tämän lukijan takia äänikirjana kesken, niin kannattaa kokeilla joko tällä uudella lukijalla tai kirjana!
2. Sophie Kinsella: Hääyöaie
Suomentanut: Aila Herronen
Haa! Mitä se kertookaan viime aikoina luettujen yleistasosta, kun tällainen chicklit-perushömppä (kaikella rakkaudella) on paremmuuslistassa kakkosena! No, tämä oli nimenomaan sellaista sujuvaa harmitonta hömppää, jota kaipasin aiemmin lukemani raskassoutuisen kirjan (ks. seuraava kirja) jälkeen.
Ja sellaisen ”äh tää ei etene” -lukukokemuksen jälkeen oli vapauttavaa lukea tällaista soljuvaa harmitonta tarinankerrontaa.
Että kuka menee naimisiin kenen kanssa (ja meneekö), ja kuka on se oikea ja silleen. Sit matkataan Kreikkaan hääyötä viettämään! Ja muut tulee perässä estämään sitä hääyötä, haha. Just tuon Kreikan takia tämän kirjan alun perin kirjastosta lainasinkin.
En ole tainnut Sophie Kinsellaa aiemmin lukeakaan (tulee se Himoshoppaaja mieleen ja se ei kuulosta mun jutulta), mutta voisin hyvinkin lukea häneltä joskus jonkun toisenkin kirjan – just sellaiseen tarpeeseen, kun painavan luettavan vastapainona haluaa jonkun helpon ja soljuvan.
Erityismaininta tuolle Hääyöaie-sanalle, aika monta vokaalia yhdessä sanassa hei! Englanniksi kirjan nimi on Wedding Night.
3. Jonas Jonasson: Satayksivuotias, jolla mielestään oli liikaa mielessään
Suomentanut: Kari Koski
Jatkoa Satavuotiaalle joka karkasi ikkunasta ja katosi (siitä täällä) eli ”hyvinkin ruotsalaiselle” veijaritarinalle, josta yllätyksekseni aikoinaan tykkäsin. Sen jälkeen luin Lukutaidoton joka osasi lukea (siitä täällä), joka oli mallia ihan ok, mutta ei niin vauhdikas kuin se satavuotias.
Ja harmi kyllä tämä Satayksivuotiaskin jäi vähän sellaiselle ”nojoo”-tasolle. Seikkailut eivät jotenkin kulkeneet ihan sellaisiin sfääreihin kuin satavuotiaana. Ja tämän lukeminenkin mulla vähän kesti ja tökki.
Oli tässä huvittaviakin hetkiä, mutta ei sellaisia ääneenhörähtämisiä niin kuin satavuotiaassa.
Tässä lennettiin kuumailmapallolla Intian valtamereen, päädyttiin Pohjois-Koreaan ydinase-ekspertiksi ja sitten raivoavan Trumpin puheille ja kaikkea muuta sellaista hyvin loogista ja luonnollista tarinan kaarta, haha.
Veijaritarina on aika sopiva ilmaisu tälle.
4. Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja
Suomentanut: Einari Aaltonen
Arvostelukappale saatu: Like
Voi tän olin kuvitellut mun parhauslistan kärkeen! Odotin tämän ilmestymistä valtavasti (bongasin tämän uutuuskirjojen esitteestä ja tilasin arvostelukappaleen), ja sitten pihtailin tämän aloittamista juuri sopivaan mielentilaan. Uuuh! Mähän olin rakastanut aiempia lukemiani Auschwitziin sijoittuvia kirjoja: Auschwitzin tatuoijaa (täällä), Cilkan tarinaa (täällä) ja etenkin karmivaa Elävien kirjaa (täällä).
Ensin elättelin toiveita, että kyllä tää tästä lähtee. Sitten mietin, että olenko vaan lukenut liikaa tämän teeman kirjoja (Joel vitsaili, että onko seuraavaksi Auschwitzin putkimies) ja että tämä tällainen tympeä lattea fiilis johtuu siitä.
Mutta ei, myönnettävä se sitten oli. Tämä vaan ei ollut kovin hyvin kirjoitettu kirja.
Tarinassa sinänsä ei ollut mitään vikaa, siinä olisi ollut aineksia vaikka mihin: tositapahtumiin perustuva kertomus 14-vuotiaasta tytöstä, joka saa salaisen tehtävän suojella (Aushcwitzissä erittäin kiellettyjä) kirjoja.
Kyllä mä tämän kanssa taas googlailin henkilöitä ja tapahtumia (hyvä merkki), mutta mun mielestä tuossa kerronnassa oli vaan jotain ongelmaa, jota en osaa edes kunnolla määritellä. Instassa käytyjen keskusteluiden perustella tosi monella oli samanlaisia fiiliksiä.
Loppupuolella kirjassa oli onneksi myös ”hyviä hetkiä” eli sellaisia, joissa huomasin lukevani oikein mielelläni ja innolla.
Mutta kokonaisuutena tämä ei yltänyt lähellekään aiempien lukemieni Auschwitz-kirjojen tasolle, valitettavasti. Ehkä mulla oli odotuksetkin liian korkealla.
5. Aris Fioretos: Mary
Suomentanut: Liisa Ryömä
Tämä oli se ajanhaaskauspettymys, josta tämän postauksen alussa kirjoitin. Olisin halunnut tykätä tästä(kin), mutta hitto kun en tykännyt yhtään. Ja tämän lukeminen kesti ikuisuuden just siksi, kun yritin vaan ja yritin yritin. Mutta ääääh.
Ja siis lähtökohta, miksi halusin tykätä: kreikkalainen (salaa raskaana oleva) opiskelija Mary vangitaan opiskelijoiden mielenosoituksessa 70-luvulla ja hänet toimitetaan epäinhimillisiin oloihin ensin mantereen vankilaan ja myöhemmin vankilasaarelle. Uuuh! Siis tämän ajankohdan Kreikka on minulle ihan tuntematon ulottuvuus ja halusin valtavasti päästä näitä historiallisia tapahtumia tarinan kautta tarkastelemaan.
Mutta tässäkin oli ongelmana se kerronta, joka mulle toimi vielä vähemmän kuin aiemmissa kirjoissa.
Jotkut varmaan tykkäävät sellaisesta ”epämääräisestä”, auki jäävästä ja ns. vaikeasta kerronnan muodosta, jossa lukijalle jää tulkintavastuu siitä, mitä oikeastaan tapahtuukaan. Aaaaaaaaaaargh. Mä en voi sietää sellaista! Kirjan jälkeen mä puhisin Joelille, että hitto vie mä haluan tietää, mitä siinä tapahtuu, enkä pelkästään arvailla.
Sä olet kirjailija! Kerro sä minulle!
Että työnsikö se sen alas niitä portaita vai ei. Ja että veikö se sen pellolle vai raiskatavaksi makuusaliin. Sitten sitä lukee sen kohdan kolme kertaa eikä vieläkään voi olla täysin varma. Ja samalla tuntee itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kun ei vaan tajua.
Aaaaaaaaaaaaaa.
Ja sitten sellaiset henkilön pään sisältä tulevat ilmaisut, joita ei kunnolla kerrota mutta jotka silleen epämääräisenhienonabstraktisti pompahtavat henkilön ajatuksiin pitkin kirjaa. Kahvinsumppi.
Mikä v*un kahvinsumppi! Oikeasti kerro mulle, mitä tää tarkoittaa! Mitä sä haluat tällä sanoa?
Okei ei vaan sovi mulle. Ehkä joku tykkää.
Tän kirjan jälkeen muuten luin tuon (postauksen ekan) Vaarallisen kirjeen ja ihan hihkuin ääneen, että ah tää Riley kertoo mulle suoraan asiat ja tapahtumat! Tässä on tapahtumat, näin ne kerrotaan, ja sillä selvä. Just the way I like it.
En suosittele. Hah. Pääsinpä sanomaan kirjasta tämänkin. Harmittaa, että käytin aikaa tän lukemiseen.
PS. Googlasin arvosteluita ja tätä oli myös kehuttu. Mä oon varmaan vaan liian tyhmä tuollaiseen taiteellisuuteen. Kahvinsumppi!
*******
Oliko tuttuja kirjoja joukossa? Samoja vai eri fiiliksiä näistä kirjoista?
Ja uppoaako teihin sellainen epämääräinen ”lukija voi itse tehdä tästä omat tulkintansa” -kerrontamuoto vai saatteko siitä sukset nenään (vanhaa ystävän ilmaisua lainatakseni) niin kuin minäkin?
9
Salallaa
27.4.2021 at 23:16Ootko lukenut kirjaa Ne, joita emme unohda? Sijoittuu juurikin Kreikkaan ja kertoo monipuolisesti Kreikan historiasta. Mä en ehdi lukemaan, mutta kuuntelen sitäkin enemmän. 🙂 Ja tuo oli musta hyvä.
krista
28.4.2021 at 10:23Uuuuuu, sekö on jo ilmestynyt, jesh jesh jesh! Oon tykännyt aiemmista Hislopin kirjoista tosi paljon ja odottanut tätä! Täytyypä heti katsoa, että kuinka pitkä jono on kirjaston varauksissa vai pitäiskös tehdä ihan kirjaostoksia! Kiitos vinkistä!
Petra
29.4.2021 at 18:35Hei siihen Rileyyn liittyen: onko se Seitsemän sisarta sellainen sarja, joka oli alusta lähtien sulle ihan tosi mielenkiintoinen? Mä oon yrittänyt sillee tässä postauksessa kuvatulla tavalla jaksaa sitä ekaa osaa mut nyt luettuani ehkä kaksi kolmasosaa jotenkin vaan hyytyi. Henkilöt ei tunnu jotenkin kiinnostavilta ja juonikaan ei tempaa ilmeisesti kovin mukaansa kun lopetin kesken. Mutta kun kyseessä on sarja niin haluaisin tietää, että onko näissä joku pitempi yhtenäinen juoni jonka vuoksi pitäisi jaksaa yrittää? Koska joissain pitemmissä sarjoissa homma muuttuu todella kiinnostavaksi vasta ehkä toisessa tai kolmannessa osassa.
krista
29.4.2021 at 20:30Hahaa siiis mähän melkein aktiivisesti inhosin sitä ensimmäistä :D Mua tökki siinä sellainen, että en ymmärtänyt, miksi mua pitäisi kiinnostaa jonkun rikkaan tarina – oon aina lukenut vaan köyhien tarinoita. En silloin tehnyt (harmi kyllä) vielä kirjaesittelyitä blogiin, mutta Joel kertoi ”puolison näkökulmasta kirja-arvostelut”, täällä: https://www.puutalobaby.fi/kirja-arvosteluita-puolison-nakokulma/ Ja tää sai siinä 0/5, ennen kaikkea siitä, että puhisin ärsyyntyneenä lukiessani ja silti uhkasin lukea loputkin kirjat :D
–
Kakkososalle oon jo vähän lämmennyt (https://www.puutalobaby.fi/5-x-viime-aikoina-luettua/) ja jotenkin tuntuu, että kirja kirjalta oon lämmennyt vielä lisää ja odottanut innolla seuraavaa. Yksi osa sitä tykkäämistä on ollutkin se, että niitä on PALJON :D Tai seuraavan odottaminen myös. Itse se kehyskertomus mun mielestä ei ole yhtään kiinnostava (saatikka tippaakaan uskottava) mutta sisarusten tarinoiden historiallinen ja eri paikkoihin liittyvä ulottuvuus on ollut sitä parasta antia näissä.
Petra
30.4.2021 at 11:59Hmm, että ehkä siis paremman puutteessa. Tykkään yleensä historiallisista faktoissa kirjoissa mut siinä ekassa ei oikein ollut mitään kiinnostavaa senkään osalta. Tai no se patsaan rakennusprojekti, mut mitä se kertoo kirjasta jos kiinnostavin osa on patsas :D
Nona
1.5.2021 at 08:11Mä _inhoan_ epämääräisiä kirjoja! Elämä itsessään on ihan riittävän epämääräistä ja tulkintoja täynnä, että haluan kirjani suoraviivaisina :D Kinsellat on tuttuja, joskus nuorempana luin myös himoshoppaajat, mutta ei ne ehkä enää iskisi. Mutta muutoin oon tykännyt Kinsellan hömppäkirjoista edelleen, juuri tietynlaisina ”puhdistajina” muiden kirjojen välissä. Toinen hömppäsuosikki on Mhairi McFarlane. Kiitti tuosta Lucinda Rileyn vinkistä, en oo jaksanut sitä seitsemää sisarta vielä aloittaa, mutta yksittäinen kirja toimisi hyvin kirjailijan tyyliin tutustuttajana + tykkään jännäreistä!
Viime aikoina olen lukenut ja tykännyt ainakin näistä: Trevor Noah: laiton lapsi, Adeline Dieudonne: oikeaa elämää (aika raaka tosin), Ben McIntyre: vakooja ja petturi, Matt Haig: keskiyön kirjasto.
Nro 26
1.5.2021 at 10:57Toi on muuten jännä juttu, miten jostain kirjailijoista tykkää, ja toisista ei ja miten joku muu voi kuitenkin tykätä hirveästi, vaikka itellä ei yhtään nappaa. Ja siis vielä niin, ettei kyse ole tyyliin kevyt vs. ”vakavastiotettava”, vaan voi olla kyse ihan samasta genrestäkin ja ns. samantasoisista kirjailijoista.
Mä kokeilin Lucinda Rileytä, enkä erityisemmin tykännyt sen kerrontatavasta, se oli enemmän sellainen ”ihan ok” mulle (olisin silti varmasti lukenut ainakin sen 2. osan loppuun 7 sisarta, jollei se olis haissut homeelta ja nenä olis alkanut vuotaa, mutta kuitenkaan ei niin paljon kiinnostanut että olisin yrittänyt saada siitä eri painoksen kirjastosta). Toisaalta tietysti pakko myöntää, että eihän se oikeasti huono kirjoittaja/tarinankertoja voi olla, kun siitä ja sen kerrontatavasta niin moni ihminen kuitenkin tykkää kovasti.
Olenkin kirjastossa töissä ollessa tullut siihen tulokseen, että toisten kirjailijoiden kerrontatapa vain sopii omille aivoaalloille, ja toisten ei, joidenkin tapa asettaa sanat resonoivat paremmin omien ajatuskuvioiden kanssa, kuin toisten.
Kuitenkin myös esim. sulla ja mulla on aika varmasti myös sellaisia teoksia/kirjailijoita, joista molemmat tykätään kovasti, vaikka jotkut kirjailijat/teokset aiheuttaisivatkin ihan päinvastaisia mielipiteitä.
Mitä tästä opimme? Makuasiat eivät ole yksinkertaisia?
Nro26
1.5.2021 at 11:18Ton Vaarallisen Kirjeen aion nyt kuitenkin lukea, palaan asiaan jos se muuttaa mun näkemystä 😁 Tosin voi vähän vierähtää, siihen on varmaan pitkät jonot kirjastossa 😄
Nro 26
1.5.2021 at 11:22Hah, nyt kun luin tosta ylempää sun kommentin 7 sisaresta, niin ehkä meillä ei ollutkaan Rileystä ollenkaan niin eri mielikuva kuin luulin 😄 Se olikin sitten joku muu joka mulle 7 sisarta kehui. Pitääpä tosiaan lukea se kirje sitten 🙂
Jenni M.
1.5.2021 at 11:00Rileyn Vaarallinen kirje on mulla parhaillaan kuuntelussa. Se on kyllä aikamoista tykitystä, yksikään rivi ei ole ylimääräinen vaan kaikella on seurauksensa. Jänää, mihin tarina vielä kääntyykään, kun koko ajan tulee uusia kulmia.
Lukija, Takatalo, alkuun hämäsi, kun yhdistän äänen niin vahvasti Villa Venla sarjaan.. Mutta senkin yli pääsi.
Nro 26
1.5.2021 at 11:10Ps. Minäkään en tykkää liian epämääräisestä kerronnasta, enkä liiallisesta ajatuksenvirrasta. Enkä sellaisesta kerrontatyylistä, joka ”haastaa lukijan” ja lauseet on vaikka kirjoitettu siten, että asia alkaa jostain keskeltä, ja vasta kun olet kolme riviä lukenut sitä lausetta, kerrotaan mistä siinä itseasiassa on kyse. Ihan liikaa duunia, ja erityisesti siksi inhoan sitä, että vaikea päästä tarinaan sisään, jos lukemisesta on tehty vaikeaa!
Toisaalta tähänkin voi ehkä päteä tuo resonointijuttu, esim. Lindsteadin Oneironia oli jossain kiitetty/haukuttu haastavaksi tekstiksi, mutta musta se oli kerronnaltaan ihan sujuvaa eikä mitenkään vaikeaa.
Ja hyi että inhoan myös huonoja käännöksiä, ja jopa keskinkertaisia käännöksiä. Mitä enemmän lukee sitä helpommin kehnonpuoleinen käännös tuntuu tökkivän.