Äänikirjahuuman lisäksi olen Suomeen palattuamme nauttinut myös akuutista kirjastopalveluhuumasta. Huomasin juuri, että olen lukenut esimerkiksi nyt viimeisen viiden päivän aikana neljä kirjaa – aikamoista! Olenkohan samaan päässyt koskaan esiteini-iän ”luen koko Kuusamon kirjaston läpi” -kesälomien jälkeen…?
Tälllaisia olen viime aikoina lukenut.
Kuvasta unohtui se tämän kesän paras: Paljasjalkainen kuningatar.
1. Elif Shafak: Kirottu Istanbul
(suomentaja: Maria Erämaja)
Tämä oli niitä kirjoja, joiden viimeisen neljäsosan aikana menee pää (positiivisesti) solmuun juonenkäänteiden nivoutuessa yhteen – ja siitä, että äää miten tää nyt menee ja mitä kaikki tarkoittaa. Parhaissa kirjoissa jään vielä jälkikäteenkin miettimään sukupuita ja tapahtumien syy-seuraus -suhteita. Tämä oli juuri sellainen kirja.
Olin aiemmin lukenut Elif Shafakin kirjan Kunnia ja tykkäsin siitä kovasti. Kirottu Istanbul (alkuperäinen nimi on muuten The Bastard of Istanbul, joka on mun mielestä kuvaavampi kuin tuo käännösnimi) tuntui siihen verrattuna jonkin verran raskaslukuisemmalta, ainakin alkuun. Mutta kirjan luettuani tein kirjastoon varaukset myös kirjailijan kahteen muuhun kirjaan: Valkoinen elefantti ja Rakkauden aikakirja.
Eli kyllä, ehdottomasti tykkäsin! Useamman sukupolven (ja etenkin) naisten kertomus Turkista, uuu lisää tätä.
2. Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar
(suomentaja: Satu Ekman)
Ah, nämä on näitä historiallisia tiiliskiviä!
Falconesin ensimmäisen, Meren katedraalin (siitä täällä) kanssa ähisin alkuun jonkin verran juuri sellaisen raskassoutuisuuden takia. Mutta silti kirja pääsi käyntiin, luin ja tykkäsin. Kakkonen Fatiman käsi oli jo puhdasta rakkautta. Ja samaa jatkoi tämä kolmas, Paljasjalkainen kuningatar.
Ekassa kirjassa (siis Meren katedraalissa) minua häiritsi sen naiskuva; kaikille kirjan naisille kävi tosi nopeasti ihan älyttömän huonosti. Tyyliin mainittiin sivulauseessa jonkun äidistä, ja kohta se jo joukkoraiskattiin ja jätettiin ojaan. No, jokaisessa näissä on kuitenkin naisen osa noussut keskeisemmäksi kirjan loppua kohti, ja tämä kolmas Paljasjalkainen kuningatar oli sitten ihan naispääosainen kirja – että hei sainpa mitä halusin. Kirja kertoi siis Espanjan romanin ja entisen Kuubasta tulleen orjan ystävyydestä ja heidän elämästään 1700-luvun puolivälin Espanjassa. Mutta… voiko näin sanoa…? Jotenkin olin kuitenkin ihan koko ajan tietoinen, että naisen elämän kuvaajana tässä oli kuitenkin mies. Vaikka tarina oli hurjan hyvä, en kuitenkaan päässyt ihan ”iholle tunteisiin” kumpaakaan päähenkilöistä, ja se vähän harmitti. Olisin halunnut just sinne iholle hei :)
Mutta siis aijaijaijai, näistä mä silti nautin. Historiaa ja paljon asioita, jotka ennen kirjan lukemista ovat olleet vain kaukaisesti tiedossani (esimerkiksi romanien vainot Espanjassa tai muut historialliset tapahtumat, jotka Falconesin eri kirjat ovat käsinkoskelteltavasti läsnä). Ah, rakastan sitä, miten kirjat voivat tavallaan herättää myös historian eloon ja saavat mut ihmisten kautta jotenkin ymmärtämään (luulemaan ymmärtäväni) eri asioita.
Tiiliskivivaroitus. Mutta jos tällainen on yh-tään sun genre tai haluat kokeilla jotain historiallisia tiiliskivikirjoja, niin kannattaa ottaa nämä kaikki Falconesin kirjat työn alle.
Näitä ei muuten sit todellakaan hotkaise hetkessä, kuten pari seuraavaa hotkaisee.
3. Nuria Farah: Aavikon tyttäret
Mua vähän harmittaa, että joka kirja-arvostelussa (googlailen usein kirjoja ennen kuin korkkaan) kuvailu aloitetaan näin – ja sitten teen sen itsekin, höh. Eli näin: Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani. Tämä mainitaan kirjan sisäkannessakin, samoin kuin se, että kirja on kirjoittajansa pitkäaikainen haave. Osaankohan kuvailla, mikä mua siinä harmittaa…? No siis se, että ikään kuin se jotenkin vähättelisi kirjaa; kertoisi, että tämän takia se on kiinnostava eikä siksi, että olisi vaan ihan älyttömän hyvä kirja. Ja sanamuoto ”kirja on tekijänsä haave” myös jotenkin kuulostaa mun korvaan vähättelevältä, ikään kuin tuen vuoksi tässä luettaisiin ja silleen. Eikä hyvän tarinan.
Ja vielä yksi asia, joka kirjassa harmittaa: ihan älyttömän huono kansi. Kuvapankkikuva (jossa on teltta, kun kirjassa asutaan majoissa) ja päällä kuva tytöstä istumassa supisuomalaisen näköisellä kiviaidalla, luultavasti äitinsä Stockmannin villatakissa ja muovinen hiusklipsu hiuksissa…? Ööö ei ihan nyt näytä 1900-luvun puolivälin Somalialta. Ikään kuin kustantamo (?) ei olisi ihan tosissaan tätä kirjaa ottanut.
Mutta sitten kirjaan, kansien sisälle siis.
Tarina oli ihan hurjan kiinnostava ja juuri sitä genreä, jota rakastan. Tarina kertoi siis somalialaisesta Khadijasta ja hänen elämästään 1900-luvun puolivälin Somaliassa. Ajoittain, etenkin alussa, tuntui kuitenkin niin kuin olisin lukenut nuortenkirjaa. Kovin ”syvälle” tapahtumien sisään ei jotenkin koskaan päästy; esimerkiksi Kahdijan silpominen kerrottiin vain kolmella sivulla, vaikka siinä olisi ollut hurjan kiinnostava kohta pureutua syvemmälle kulttuuriin ja tapoihin. Se kolmesivuinen oli toki hyvin kirjoitettu ja siinä oli aivan valtavan kiinnostavia ajatuksia, jotka just kuvasivat tuon raa’an toimenpiteen ”ajatustaustaa” (kirjan päähenkilön äiti haukkui tyttöä, että pissatessaan ”suihkuten” tyttö virtsasi kuolleen isänsä silmiin; tyttö itki ja halusi ”puhtaaksi”), mutta sitä olisi halunnut ahmia vaan vielä enemmän. Syvemmälle, syvemmälle!
Haha, ja se vielä mainittakoon, että sanapari ”päiväntasaajan aurinko” toistui kirjassa aivan liian monta kertaa, jopa samalla sivulla kahdesti. Kustannustoimittajalle terkkuja, etkö tosiaan huomannut…?
Kuulostaapa negatiiviselta. Ei ollut tarkoitus olla niin negatiivinen! Tarina oli oikeasti tosi hyvä, vaikkakin kirja mökkilaiturilukemisena sellainen yhdessä iltapäivässä hotkaistava (mulla on aikamoinen lukuvauhti). Tällaisia kirjoja lukisin mielellään lisää! Afrikka siis kiinnostaa – toinen lempparikirjailijoistani (Khaled Hosseinin lisäksi) on muuten Chimamanda Ngozi Adichie.
4. Fabio Geda: Krokotiilimeri
(suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä)
Hotk. Noin hotkaisin tämän.
Krokotiilimeri on tositarina 10-vuotiaasta afganistanilaisesta hazara-pojasta (nimeltään Enaitollah Akbar), jonka äiti jätti hänet yksin Pakistanin puolelle. Jo ihan alkuasetelmaltaan ihokarvatpystyynnostattava: äiti halusi siis poikansa turvaan, salakuljetti rajan yli ja jätti yksin sinne, ja palasi itse takaisin muiden sisarusten luo. Ihan jo tässä alkuasetelmassa näin äiti-ihmisenä käyn läpi satojatuhansia tuntemuksia: että miltä tuntuu valita pahasta ja pahimmasta; ne ajatukset äidin mielessä, kun haluaa poikansa turvaan lähes varmalta kuolemalta, joka kotikylässä olisi edessä – ja joutuu jättämään lapsensa yksin… aaaargh, en melkein pysty kirjoittamaan.
Kirja on elämänkertatyyppinen, haastatteluna tehty siis. Jonkin verran tuntuu, että keskushenkilöllä on ollut kiire kertoa tapahtumat eikä fiiliskuvaukselle ole jäänyt tilaa; tämä käy ilmi ihan kirjastakin, kun haastattelija yrittää kysellä enemmän, mutta poika keskittyy kertomisissaan mieluummin tapahtumiin. Se on harmi, aijaijai jos haasttelija olisi saanut vielä vähän enemmän irti yksityiskohtia! Ja sata sivua lisää :)
Mutta siis kaikenkaikkiaan suosittelen joka ikiselle, jota pakolaiskriisi on koskettanut! Koskettava tosi tarina: karu, mutta toisaalta myös lohdullinen, eli tarina sisälsi tosi paljon inhimillisyyttä ja upeita ihmisiä, jotka poikaa auttoivat hurjalla matkallaan, jossa mm. käveltiin 29 päivää vuoriston yli ja maattiin vuorokausikaupalla sullottuna rekan valepohjan alla. Alkusivujen kartta on todella havainnollinen ja sitä selasin pitkin kirjaa.
Tämäkin on puolessa päivässä pikahotkaistava, ja tyyliltään pikemminkin toteava kuin fiilistelevä. Mutta siis hurjan hyvin ja realistisesti kertoo tämän pojan (ja varmasti monen muun) tarinan.
Ehkä silmiäavaavin tässä oli sellainen ajatus, että hän ei oikeastaan edes halunnut erityisesti Eurooppaan. Hän vain halusi ihan-mihin-vaan-paikkaan, jossa voisi olla turvassa: asua ja tehdä töitä. Hän olisi lähes koko ajan halunnut jäädä paikoilleen (esimerkiksi Iraniin rakennustyömaalle), jos vain olisi saanut elää turvassa.
Eli joo, tosi koskettava kertomus.
5. Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
(suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Okei tää seuraava menee ehkä jo vähän hömppäosastolle. Mutta hömppäosasto goes Burma kuitenkin.
Tykkäsin viime kesänä saman kirjan ykkösosasta (siitä täällä) Sydämenlyönneissä ikuisuus ja nyt etsin käsiini kakkososan. Sanotaan nyt niin, että jos tykkäsi ekasta (mä tykkäsin), niin tykkää varmasti tokastakin. Ja jos ei tykännyt ekasta, niin ei kyllä sitten varmasti tästäkään :)
Eli kirjoittajan kieli saa jotenkin lähtemään mukaan tarinaan heti ensisivuilta, ja sitten sitä vaan kääntelee sivuja eteenpäin hurmiossa. Aika… …tällaista vaaleanpunaista. Itsensä etsimistä, rakkautta, Burmaa ja silleen. Ministi tosiaan hömppäakselilla, mutta hei – koska Burma, menee läpi mulle, ha.
6. Jojo Moyes: Jos olisit tässä
(suomentaja: Heli Naski)
Okei ministi hömpästä täyshömppään. Onko tämä nyt sitä chick litiä?
Tämä genre ei ole mun vahvinta alaa, mutta etenkin reissuilla olen (englanniksi) lukenut ennenkin muutamia näitä tällaisia, jotka tunnistaa kansikuvan taittotyylistä ihan samaan tapaan kuin nuo ”mun genren” oranssinkeltaiset kirjatkin hah.
Viime talvena Espanjassa lukemisepätoivoissani otin seurakunnan kirjastosta saman kirjailijan ”Kerro minulle jotain hyvää” -kirjan. Ja vaikka luinkin sen vasta sitten, kun ei ollut mitään muuta luettavaa ja vähän ähisin alussa lukiessani, uppouduin silti lopulta lukemiseen. Ja oli pakko myöntää: hyvin kirjoitettu hei.
Sama tapahtui nyt. Otin tämä jatko-osan ”hätäriksi”, ja kun olin lukenut ihan kaiken muun, luin tämän. Ja joo, hotkin taas vuorokaudessa. Eli joo on kevyttä ja silleen, mutta ehkä ei aina tarvitse ollakaan kuutta sukupolvea kansanmurhaa. Joskus menee siis ehdottomasti tällainenkin, kunhan se on näin hyvin kirjoitettua ja mukaansatempaavaa.
+1: Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
(suomentaja: Tarja Härkönen)
Ääääh. Otin tältä kirjailijalta ensin Espanjan-kirjastosta lainaan lupaavan oloisen kirjan nimeltään Marina. Luin hetken ja totesin nuortenkirjaksi, mutta että kirjailija on myöhemmin siirtynyt aikuisille kirjoitettujen romaanien pariin.
Seuraavaksi hätärinä (lue: Aurinkorannikon seurakunnan kirjaston valikoima, josta olin johelmet kahden talven aikana lukenut) sain käsiini Zafoninn trilogian uusimman kirjan (ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa), Taivasten vanki. Joo luin, mutta vähän se oli sellaista tahkoamista, kun aihepiiri ei ollut niin mukaansatempaava – silti lukemisen jälkeen jäi olo, että joo, luen ne kaksi muutakin kyllä. Ja nyt sitten kirppikseltä bongasin tuon trilogian ekan, Tuulen varjon.
Ja joo. Kyllä mä sitä yhtenä mökkivuorokautena luin, mutta jotenkin… …ei vaan sit ihan lähtenyt. Ehkä kirjakaupan käytävät ja salaisuudet (ja etupäässä isät ja pojat) sit kuitenkaan ei ole se mun juttu. En saanut kirjaa loppuun mökkivuorokauden aikana, ja jokin merkki on varmaan se, että kotiin tullessa en jatkanut enää kirjaa vaan se jäi kesken.
Veikkaan, että tämä oli kirjakauppatrilogian (vai onkohan neljäs osakin suunnitteilla) tyrehtyminen mun osalta. Harmi sinänsä.
Eli +1 -kategoriassa siksi, että kesken jäi.
Laitoin muuten kirjastoon varauksen siihen kirjaan, jota suosittelitte mulle jo viime vuonna: eli Elena Ferranten Napoli-trilogiaan, ja laitoin varauksen siis sen ensimmäiseen osaan.
Muita varauksiani hakiessa kysyin ohimennen, että no mikäs sen tilanne on (että tuleeko tyyliin viikonloppuun mennessä vai vasta ensi viikon alussa). Kirjastovirkailija klikkasi konetta ja totesi:
”Olet sijalla 218.”
????!?!?!?!?!?!
”Anteeksi MITÄ?”
Haha. En meinannut tajuta. Mutta joo. Taitaa olla aika suosittu kirja. Ehkä saan sen käsiini ensi kesänä.
12
