72 porrasta

Mielenmaisemia on monenlaisia.

Mökkiranta on minulle yksi – eikä tarvitse olla edes mikään tietty (tai oma) mökki, vaan sellainen universaali ”laituri ja järvi” -näkymä riittää. Siihen ajatukset pysähtyvät nauttimaan. Toinen selvä mielenmaisema minulle on sellainen kumpuileva vehreä laaksonäkymä. Näköalat pitkälle, horisontissa erilaisia kukkuloita, maastossa kumpuja ja porrastuksia, teitä ja taloja – ja siellä täällä sypressipuita.

Jokseenkin näin:

Tämä upeus on meiltä vain 72 askelman päässä – tai no alas tullessa laskimme 73. Että jotain sinne päin.

Juuri sopiva matka ottaa pieni happihyppy tavalliseen arkipäivään. Nuo askelmat siirtävät ajatukset vapaa-ajalle duunipäivän jälkeen. Tai toimivat pienenä helppona retkikohteena koko perheen kanssa auringonlaskun aikaan.

Yks… kaks… kolme… neljä… ja seitsemänkymmmentäkaksi.

Ja sitten voi vain hengähtää raittiissa ilmassa ja antaa silmien (ja mielen) levätä tässä:

Maisema myös vaihtelee – viimeksi saatiin mystinen ja yllättävän kaunis (harmaudesta huolimatta) sumuinen auringolasku. Värit eivät toistu kameraan, mutta sävy sai ihmettelemään, että onko tämä todellakin oikea elämä vai joku satumaa.

Ylätasanteelle levitetään piknik-viltti; eväät kuuluvat totta kai asiaan.

Eväitä syödessämme saimme ensimmäiset pisarat niskaamme, jossain jyrähteli.

Ripeää paluuta 72 askelmaa alaspäin siivitti hyväntuulinen matkalaulu:
”Kaksi pientä peikkolasta
istuu kärpässienen alla.
Sataa rip rip rip 
sataa rop rop rop,
sataa aivan kaatamalla.”

Taivaalla välähteli jo uskomattomat salamat, mutta ehdimme kotiin juuri ennen sateen humahdusta.

Tällaiset hetket ovat minulle tosi tärkeitä. Toivottavasti lastenkin lapsuusmuistoihin tallettuu edes mielikuvan tasolla pieni muistijälki siitä, kuinka perheen kanssa syötiin voileipiä kukkulalla juuri ennen ukonilman alkua <3

47