Tänään piti olla tehokas työpäivä, mutta aamun tapahtumat saivat pasmani ihan sekaisin. Töihin tarttuminen tuntuu hankalalta, kaikenlaiset asiat pyörivät mielessä…
Olin nimittäin aamuliikenteessä aitiopaikalla (noin kahden metrin päässä) todistamassa tätä.
Olin juuri vienyt tytöt hoitoon ja palaamassa autolla kotiin päin, liikennevaloissa. Yhtäkkiä viereiselle kaistalle, siihen ihan viereeni, kaahasi järjettömällä vauhdilla ”hermostuneesti käyttäytyvä” auto. (heh, mikäli auto voi jotenkin käyttäytyä). Sitten: BANG. Auto pamautti edellä ajavaan. Sitten: BANG. Pamautti takana olevaan rekkaan. Katsoin vierestä lamaantuneena – mitä tässä tapahtuu? En voinut muuta kuin katsoa ja odottaa, että tuleeko seuraava osuma minuun. Aivossani välähti, että pitääkö nyt paeta. Oli ilmiselvää, että nyt tämä tilanne ei ole tilanne… …millään tavalla normaali. Seuraavaksi auto lähti kaahaamaan nurmikkoalueelle, sitten pitkin jalkakäytäviä – täysin välittämättä, mihin tai kehen törmää.
Ympäröivissä autoissa (heh taas autojen käyttäytymisen analyysiä) näkyi hämmennys. Muutamaa sekuntia myöhemmin kuuluivat poliisiauton sireenit.
Kyseessä oli aivan selvä takaa-ajotilanne.
Vain muutamaa minuuttia aikaisemmin olin katsellut reppu selässä pyöräteitä pyöräileviä ekaluokkalaisia. Ja vaunuja työnteleviä ja samalla potkupyöräileviä pikkuisia paimentavia hoitoonviejiä. Sitten näen, kuinka täysin holtiton auto kaahaa (kuulemma pahimmillaan 100 km/h) pitkin jalkakäytäviä. Kellonaika oli juuri se, jolloin pienet kulkevat kouluun ja hoitoon – ja vanhemmat töihin.
Pelotti tielläliikkujien puolesta niin, että vatsanpohjaa pusersi. Näpyttelin nopeasti paikalliseen aktiiviseen FB-ryhmään varoituksen tielläliikkujille.
Jonkin ajan kuluttua selvisi, että hurja takaa-ajo oli päätynyt… …läheisen päiväkodin eteen. Uhhuh. Tämänhetkisten tietojen mukaan kukaan ei loukkaantunut. Kuulin, että poliisi oli hoitanut asian erinomaisesti: oli tapahtumien jälkeen mennyt juttelemaan pihalle päiväkodin lasten kanssa – oli saanut kysellä ja niin edelleen. Varmasti moni pieni (ja isompikin) ihminen oli hämmennyksen vallassa.
En tunne itseäni uskonnolliseksi, mutta mielessäni on ollut aamupäivän ajan sana suojelus. Jotain sellaista ollut tielläliikkuvilla matkassa. Käytettäköön sitten ilmaisua älyttömän hyvä tsägä.
Nyt en voi jotenkin miettiä muuta kuin että onneksi kenenkään pienen koulutie ei katkennut tähän. Vieläkin tärisyttää. Vähän itkettää. Tuollaista elokuvamaista kohtausta ei tavallisena arkiaamuna voi kuvitella näkevänsä.
Uhhuh.
39
