Se oli niitä sellaisia ”taivaallinen valo aukenee jostain ylhäältä ja torvet soivat” -valaistumisia. Siis sellaisia ”woooo, miksi en ole koskaan tullut ajatelleeksi” -tajuamisia. Tiedättehän?
Siis koskien tuota meidän Seeluskaa.
Seelahan oli vauvana tosi-tosi herkkä ulkomaailman ärsykkeille – ensimmäiseen pariin kuukauteen uloslähdöt olivat todella tuskaa. Enimmäkseen pysyttiinkin sisällä, koska vauva tuntui reagoivan ulkomaailmaan sellaisella ”henkensä edestä” -kauhulla. Kirjoitin tästä täällä – voih niitä aikoja <3
(voih myös sitä, että Silvalla 2-vuotiaana on tuossa vanhan bloggauksen eka kuvassa samat vaatteet kuin Seelalla nyt 1-vuotiaana; paitsi nuo housut, jotka ovat jääneet Seelalle jo pieniksi… Eih ja tuo toka kuvan haalarikin on Seelalle jo pieni, vaikka Silva käyttää sitä yli 2-vuotiaana!)
Bloggauksen kommenteissa pohdittiin mm. lisämaidon antoa, tuttia, kantoratkaisuja ja huudatustakin (johon annoin vahvan vastareaktion, täällä). Oma tuntumani oli, että tämä vauva vaan on tuollainen ja vaatii aikaa.
Olen ajatellut, että Seelan luonne (temperamenttinen ja herkkä) oli jo silloin näkyvillä – niin kuin olikin. Sen enempää en olekaan siitä enää ajatellut. Kunnes…
Näin tyytyväinen vauva meillä oli aina sisällä ja äidin sylissä.
Juttelin jokin aika sitten niitä näitä ystäväni kanssa. Muistelin, kuinka Seela alkuaikoina alkoi täysihuutokiljua heti ulko-oven avatessa ja rauhoittui vasta, kun palasimme takaisin kotiin (ja kuinka pysyimme alkuajat tämän vuoksi kotona ja teimme ”siedätyshoitoa” vain vähä vähältä).
Ystäväni ihan silleen ohimennen – tuskin itse edes huomaten, millaisen megahavainnon tuli tehneeksi – kysäisi:
”Niin olikohan Seela sitten vatsassa tottunut sellaiseen ulkomaailman äänimaailmaan?”
???!?!?!?!?!?!?!??????!!!!!!!!!!??!?!?!?!?
Ihan totta. En voi tajuta. Voi hemmetti, mikä valaistuminen.
Mähän makasin yläkerran sängyssä hiljaa liikkumatta viimeiset raskauskuukaudet! Täyslevossa akuutin ennenaikaisen synnytysvaaran takia; vain vessassa sain käydä, ruokakin kannettiin sänkyyn. Ulkona kävin vain neuvolassa tai Kättärin piuhoissa. Tunnelmista kirjoitin tietysti useamminkin, mm. täällä, vko 33+6.
Koko loppuraskaus täydessä hiljaisuudessa.
Näin mä vaan olin. Monta viikkoa ihan paikoillaan; ja oisko jopa ollut pari kuukautta jonkinasteista kotieloa.
Voisiko se olla? Ainakin se kuulostaa ihan hemmetin todennäköiseltä ja osuvalta selitykseltä: että vauva ei vaan ollut tottunut sellaiseen äänimaailmaan, minkä ulkomaailma tarjosi. Vatsassa kun se oli kuullut vain kodin rauhalliset äänet.
Ja miten mä tajuan sen vasta näin 1,5 vuoden viiveellä?
Varmaan se temperamentti sitten siihen päälle.
Miltä ”selitys” mielestänne kuulostaa? Onko kenelläkään muulla kokemuksia tällaisesta?
Eihän se tietysti enää mitään auta – eikä olisi muuttanut tilannetta silloinkaan. Kyllähän me nähtiin, että tämän tyypin kanssa pitää edetä näissä ulkomaailma-asioissa varovaisesti. Mutta olisiko jonkinlainen ymmärrys sitten kuitenkin muuttanut omia ajatuksia? Mähän taustalla puolisalaa kuitenkin tunsin jonkinlaista huonommuutta – ehkä epäonnistumistakin – siitä, että pysyimme alussa niin paljon sisällä.
Ehkä olisin saanut jonkinlaista rauhaa, jos olisin hoksannut, että ainakin osa vauvan uloslähtökauhusta saattoi johtua tästä.
En voi jotenkin edes käsittää, miksi en ole tajunnut tuollaista aikaisemmin. Ei neuvolassakaan tullut mitään siihen suuntaan. Jännä. Ja sit vaan ystävä muina naisina sivulauseessa väläytti jotain, joka ikään kuin avasi mun ymmärryksen sinne 1,5 vuoden taakse.
Tosi jännä.
Vau. Valaistuminen.
Kotona hymyilytti, ulkona ei.
42
Vannikkila
8.10.2015 at 14:05Vähän samaa, mutta täysin eri. Ja teille täysin tutussa ympäristössä eli kirkossa ;)
Mä siis oli itse sanonut, että ristiäisissä sitten vain piano, ei urkuja. Noh, ristiäisistä seuraavana päivänä oli juhlamessu, jossa olin itse kuoron penkissä ja lähisuku pojan kanssa mukana, sillä nimi luettiin kastetuissa juuri tässä messussa. Itse tajusin samana aamuna, että voi ei, tuleekohan täyttä huutoa kun urut alkavat soida – olihan poika arka muillekin vähänkään kovemmille äänille (esim. vierassa suihkuissa oli pelottavat viemärit). Ja arvaapa vaan, poika veteli tyytyväisenä sikeitä koko messun, alkuvirren uruista lähetysmusiikin urkuihin asti. Itse sain silloin ahaa-elämyksen – kyllä urut kuuluneet raskausaikana vatsaan asti, mutta pienemmät äänet (kuten ne viemärit) eivät ja näitä pieniä ääniä poika pelkäsi.
Eli lyhyesti, uskon vahvasti, että tuossa on perää.
Miitu
8.10.2015 at 14:09Mä esitin vastaavia epäilyksiä kerran yhdelle neuropsykologiaan erikoistuneelle tutkijalle ja sain suht täydellisen tyrmäyksen. Ulkomaailman äänet ei ilmeisesti siinä määrin vaikuta ääniin tottumiseen, vaikka toisaalta kielenkehitykseen jo kohdussa kuullun puheen on todettu vaikuttavan. Veikkaisin, että Seelalla on pikemminkin syystä tai toisesta johtuvia aistiyliherkkyys/-herkkyyksiä. Meillä on isommalla selvästi yliherkkyyttä äänien suhteen (esim. imuri/monitoimikone ja mekastavat väkijoukot on kauhistuttavia), mikä voi johtua keskosuudesta. Tai sitten olla vain multa perittyä… Ero itseen on vaan siinä, että siinä kun itse vetäydyn omaan tuskaani, tämä toinen reagoi ulkoisesti. Huutaa siis myös kurkku suorana ”olkaa hiljaa”, mikä on käsittääkseni suht tyypillistä ääniyliherkkyydestä kärsiville.
Heispi
8.10.2015 at 14:12Ihan loogista! Niinhän ne aina sanoo (ja on totta) miten vauvat nukkuu parhaiten, kun on ääntä. Radio tms päällä. Toisaalta ei siellä masussa ihan hiljaista ole, mutta ulkomaailman ääniä seelalla varmasti vähemmän loppu vaiheessa.
Meillä sama juttu vaatteiden kanssa. Esikoinen pikkukeskonen (sp 1400g) ja pikkuveli pitää just melkein samoja liki 1 vuotiaana, kun isoveli pitänyt 1,5v. :)
Anomuumi
8.10.2015 at 14:13Höh, mä meinasin sillon aikoinaan just tästä kommentoida, mutta se sitten jäi. Varmaan sillä joku osuus alun vaikeuteen oli.
Anomuumi
9.10.2015 at 14:20Oho, onpas hämmentävä tunne, kun joku käyttää ”mun” omaa nimimerkkiä, vaikkei rekisteröitymisestä olekaan kyse. No, blogisti ehkä sitten näkee osoitteiden perusteella, kuka milloinkin kirjoittaa.
krista
9.10.2015 at 15:13Oho, mäkin luulin, että eka muumi olit sä :D Mut hei, muumeja (se on hyvä nimimerkki!) mahtuu laaksoon tietty useampia; mä näen meilit ja ainahan voi lisätä nimimerkin perään vaikka ”original” niin kuin Miitu teki Lilyn puolella, kun jollekin toiselle oli tullut sama nimimerkki :) Tai (VINK VINK) tehdä naamapalluran sieltä gravatarin kautta :)
krista
9.10.2015 at 15:17No hitsi oisit vaan kommentoinut! :) Jännä, että mulla ei ollut tullut mieleenkään itsellä. En kyllä tosiaan tiedä, olisiko sillä ollut muuta käytännön merkitystä (luultavasti ei) kuin ehkä jonkinlainen henkinen puoli… Ehkä :)
Kupla
8.10.2015 at 14:24Voi hyvinkin olla perää! Toisaalta, meidän yksi lapsi oli vauvana juuri samanlainen ja hän oli kyllä elänyt täyden mellakan keskellä raskausajankin , että joskus syytä ei vain ole ehkäpä. Mutta nyt tämä meidän temperamenttinen herkkis on maailmallakin yksin matkustellut nuori nainen joka ei herkistele yhtään :)
Kupla
8.10.2015 at 14:25Niin siis piti kyllä kirjoittaa mekkalan eikä mellakan :D
Katariina
8.10.2015 at 14:52Luulen että voi hyvinkin olla perää,meillä oli sama tilanne, poika meinasi syntyä 28 viikolla ja siitä lähtien elämä pyöri rauhakseen siinä kotona. Pojan sitten synnyttyä sama jatkui, siis kotona olo. Kaikki vieraat paikat oli kauhistus ja huutoraivari. Nyt poika täyttää jo neljä, luonnetta riittää ja edelleen viihtyy kotona, haluaa tietää aina minne mennään ja milloin. Eli on stressaantuva luonne muutenkin. Neuvolassa lohdutettiin kun ihmettelin huutavaa vauvaa, että voimakas tahtoisista ja vaativa tarpeisista lapsista kasvaa mahtavia persoonia. Näin meillä ainakin tapahtui, hyvää jatkoa!
Sini
8.10.2015 at 15:01Oih mitkä ihanat hymyt noissa kuvissa Seelalla! Vauvakuume iski uudelleen, mutta ehkäpä odotellaan että herkkisvauvamme 9 kk oppii nukkumaan 😁
ElinaBeE
8.10.2015 at 15:23Meillä meni just toistepäin :D Esikoisen kanssa lainasin vikat kuukaudet kotona ja poika oli aina tosi mielissään kun lähdettiin reippailemaan. Nyt uuden vauvan raskausaikana menin ku vieterijänis ihan synnytykseen saakka – kotona käytiin vain nukkumassa. Silmitön itku alkaa jo kun vaunut tullataan esille, mutta onneksi rintareppu tuo sen verran turvallisuudentunnetta, että ulkona käynti onnistuu. Kirjastossa ja yliopistolla on onneksi rauhallista, mutta meidän kohdalla tuo ”kohtusiedätys” ei toiminut :D
adcd
8.10.2015 at 15:36Pakko sen verran kommentoida, että lukion psykan kursseilla opettajamme on kertonut, että jos esimerkiksi raskaana oleva äiti katsoo tietty tv-sarjaa joka saa hänet rentoutumaan, saattaa sen tv-sarjan tunnarin kuuleminen myöhemmin aiheuttaa lapselle rentoutumisen tunteita. Eli voi hyvinkin olla kyse samantapaisesta jutusta :)
Torey
8.10.2015 at 22:15Esikoisen aikaan seurasin Salkkareita. Vauva rauhottu aina kun tunnari alkoi. Anoppia jaksoi aina naurattaa miten huuto loppu kun Salkkarit alko. :D
Tindeka
8.10.2015 at 18:01Hmmm… mun kokemukset ei kyllä ehkä tue tätä: mä olin oikeastaan koko raskauden ajan kotona täydessä hiljaisuudessa kirjoittelemassa gradua. Okei, muutaman kerran kävin keskustassa, mutta silleen tosi tosi harvoin. Ja pihalla tein välillä kanssa töitä, mutta hiljaista sielläkin oli. Että 99,5% ajasta oli ihan hipihiljaista kohtueläjälle ja toi meidän muru on kyllä tosi sopeutuvainen, eikä häiriinny mistään pienistä. Mä veikkaisin teillä enemmän tuota aiemminkin väläyteltyä aistiyliherkkyyttä.
viv
8.10.2015 at 18:04Hmm, miksipä ei, saattaahan tuo jollain tavalla vaikuttaa! Meidän lasten kohdalla ei tainnut; olin 3 kk vuodelevossa josta yhden kuukauden sairaalassa, pääosan ajasta huoneessa yksin. En huomannut että pojat olisivat ulkomaailman äänistä vauvoina erityisemmin häiriintyneet.
Tuli semmoinen mieleen että syntyikö Seela viikkoihin nähden pienipainoisena? Itse olin syntyessäni pienipainoinen ja olen huomannut olevani äänille ilmeisesti tavallista herkempi, olen siis edelleen nyt aikuisena. Olen joskus pohtinut voisiko tuo pienipainoisuus vaikuttaa tähän jotenkin.
Någon Annan
8.10.2015 at 18:08Tässä postauksessa oli tosi mielenkiintoista asiaa ja kommentit jatkoivat samaa asialinjaa, mutta mä oon vaan että VAUVA <3 Vauvavauvavauvavauva – se on kuulkaa kovaa, kun oma suunnilleen Seelan ikäinen "vauva" ei ole enää ihan vauva, eikä lisää ole tulossa (EI kolmatta, se mielipide on täälläkin).
Joo, mutta jos jotain asiaakin: tuo eka linkki ei toimi!
krista
8.10.2015 at 19:05Vauva! Ei kolmatta, mutta… VAUVA! Toi eka on mun mielestä jotenkin ihan nukkemainen kuva <3
-
Kiitos, olin taas jotenkin söhertänyt linkin, nyt toimii! :)
MirvaK
8.10.2015 at 19:30Muistan lukiosta: Luokkakaveri soitti kotona paljon rumpuja. Oli saamassa sisaruksen. Kun vauva sitten syntyi, niin pienen sai parhaiten rauhoittumaan kun tämä kaveri meni soittamaan rumpuja.
Toinen samantyyppinen juttu oli, kun miehen työkaverin vaimo odotti lasta. Hän oli todella paljon koneella ja näpytteli näppäimistä. Vauva synnyttyään rauhoittui aina kun joku näppäili näppistä.
Itsellä ehkä kokemus systerin muksusta. Loppuraskauden olin todella paljon mukana systerin elemässä ja lisäksi olin myös synnytyksessä mukana. Siskontytön synnyttyä neiti rauhoittui ihan yhtä hyvin mun kuin äitinsäkin ääneen ja syliin. Tosin tuohon syliin rauhoittumiseen saattoi vaikuttaa se, että otin vastasyntyneen silloin ihokontaktiin, kun systeri oli heräämössä.
Kaisa
8.10.2015 at 19:58Me tehtiin remonttia raskausaikana..ja se jatkui vielä tovin tytön syntymän jälkeen ja hän ei reagoinut millään tavalla vaikka viereisessä huoneessa porattiin betoniseinään.. :-) Eli todellakin uskon että masuun kuuluviin ääniin voi tottua jo raskausaikana! Ja toinen juttu – asutaan ihan sairaalan lähellä ja koko ajan menee ambulansseja – tyttö ei herää niiden ääniin vaikka oltais jalkakäytävällä ihan vieressä ja ambulanssi menee pillit päällä ohi. Eli oon ihan varma tästä teoriasta! ;-)
Adaira
8.10.2015 at 21:43Mä oon vankasti sitä mieltä että kyllähän nää jossain määrin vaikuttaa. Ite vuorotyöläisenä kuulin raskausaikana paljon varoitteluja siitä, että äidin epäsäännöllinen vuorokausirytmi raskausaikana saattaa aikaansaada huonosti nukkuvan vauvan. Mä odotusaikana valvoin viimeiset kuukaudet poikkeuksetta jonnekki yhteen-kahteen ja poika syntyessään ekat kuukaudet oli virkuin illasta-alkuyöstä ja aina valvottiin vähintään neljään ja pisin valveillaolopätkä ajoittui aina yöhön. Päivällä otti minitirsoja tämän tästä ja sit ku äitiä alko oikeesti kans väsyttää niin valvottiin muutaman viikon ikäisenä nöpönenänä iltakasista aamuneljään. Mut joo… tietty näissä on aina tää että ei päde kaikilla ja vedä siitä sitten yleistyksiö. Kuten ylempänä joku kommentoi tehneensä gradua kaikessa hiljaisuudessa ja lapsi syntyessään ei ollut muista äänimaailmoista moksiskaan. Kai toiset lapset on sit vaan ”avoimempia vaihtoehdoille” kun taas toiset tykkää tutusta ja turvallisesta. Samaten tuo että raskausaikana äidille mielihyvää tuonut musiikki rauhoittaa lapsen, mielihyvä äidillä saa endorfiinit tai ties mitkä hyvän-mielen-aineet virtaamaan ja osansa saa vaavi masussa istukan kautta ja sillekki tulee hyvä mieli. Ja että jatkossa altistuu samalle reaktiolle ilman äitiäkin. Tai jotain :)
Elina
8.10.2015 at 22:02Meiltä löytyy vajaa 2-vuotias Seelan kaltainen herkkä tulisielu, jonka temperamentti on ollut nähtävillä heti sieltä synnytyssairaalasta asti. Vauvana juurikin kaikki uudet ja yllättävät äänet saivat aikaan järkyttävän paniikki-itkun ja vieläkin jotkut uudet paikat saavat aikaan äänekästä protestia. Meidän herkkis oli vauvana todella tarkkaavainen ja viihtyi paljon sylissä, josta oli turvallista seurailla mitä ympärillä tapahtui. Kotona oli aina rauhallinen ja viihtyi hyvin myös lattialla, mutta vieraissa paikoissa ei tullut kuulonkaan, että vauvan olisi laskenut lattialle tai antanut kenenkään vieraan syliin. Päiväunet nukkui ensimmäiset kuukaudet vain sylissä tai liikkuvissa vaunuissa. Minä sain valaistumisen, kun luin Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä lapsi. Kaikki kirjan esimerkit eivät sovi tällaiseen tuliseen luonteeseen, mutta silti kirjasta on jo nyt ollut paljon apua. Ihan itkua sain välillä pidätellä, kun luin kirjaa ja huomasin erityisesti vauva-ajan vaikeuksien olevankin ihan normaalia käytöstä erityisherkille vauvoille. En ollut sittenkään äitinä tehnyt virhettä siinä, että emme liikkuneet niin paljon pois kotoa kuin muut ympärillä olevat vauvaperheet. Suosittelen ainakin vilkaisemaan kyseistä kirjaa, ehkä valaistut vielä lisää…
elinamanda
8.10.2015 at 23:45Musiikin puolellahan on tosi paljon tutkittu sitä, kuinka lapsen musikaalisuuden tai musiikkimaun kehitykseen vaikuttaa se, millaista musiikkia raskausaikana kuunnellaan. Omissa opeopinnoissa olen montakin kertaa törmännyt väitteeseen, että lapsen musiikkikasvatus alkaa jo vauvan ollessa vatsassa. Eli kyllä, olen sitä mieltä, että teoriassasi on ehdottomasti perää. Ehkä juuri sitten se tulinen luonne yhdistettynä tuohon masuajan tottumattomuuteen on se, mikä ne raivarit on ikäänkuin sinetöinyt.
Miitu
9.10.2015 at 07:33Pakko nyt tulla kommentoimaan uudestaan. Mun mielestä tässä menee nyt asiat vähän sekaisin. Tottahan ulkomaailmasta tulee ääniä, joihin vauva tottuu – syy miksi esimerkiksi isä tai muu äidille läheinen henkilö on äidin ohella hoitajana mieluisampi kuin vieras hoitaja. Tai vaikka tottuminen tiettyihin musiikkeihin ja rauhoittuminen niitä kuullessa. Tottuminen on kuitenkin eri asia kuin pelkoreaktio, mistä tässä nyt arvellaan olevan kyseessä. Voi toki sillä hiljaisuudella olla osansa, mutta kyllä mä silti laittaisin rahani aistisäätelyn haasteisiin, jotka olis ilmenny vaikka kuinka olisitte olleet menossa viimeisinä kuukausina. Naputtelen Krista sulle illalla viestin yhdestä esityksestä, kuulostaako yhtään tutulta.
krista
9.10.2015 at 19:42Sori mä en ole ehtinyt vastata näihin; lähtökiirehärdellit :) Palaan kyllä vielä näihin! :)
Miitu
12.10.2015 at 21:26Toi mun lisä liittyi koko keskusteluun, ei yksin alkuperäiseen tekstiin. Palaile kun ehdit – jos ehdit. Taitaa olla nyt muuta sulateltavaa päällimmäisenä :)
rinkeli
9.10.2015 at 13:54Krista, kirjasuositus! Mulla on kesken tämä kirja, ja ajattelen että voisi olla teillekkin hyötyä lukea tämä :) http://www.nemokustannus.fi/wp-content/uploads/2015/05/Erityisherkk%C3%A4Lapsi_CMYK.jpg
Mä luen tätä duunin puolesta, mutta nappaan paljon itseäni tästä kirjasta ;) Auttaa ymmärtämään paljon, näitä vähän herkempiä lapsia :)