Se oli niitä sellaisia ”taivaallinen valo aukenee jostain ylhäältä ja torvet soivat” -valaistumisia. Siis sellaisia ”woooo, miksi en ole koskaan tullut ajatelleeksi” -tajuamisia. Tiedättehän?
Siis koskien tuota meidän Seeluskaa.
Seelahan oli vauvana tosi-tosi herkkä ulkomaailman ärsykkeille – ensimmäiseen pariin kuukauteen uloslähdöt olivat todella tuskaa. Enimmäkseen pysyttiinkin sisällä, koska vauva tuntui reagoivan ulkomaailmaan sellaisella ”henkensä edestä” -kauhulla. Kirjoitin tästä täällä – voih niitä aikoja <3
(voih myös sitä, että Silvalla 2-vuotiaana on tuossa vanhan bloggauksen eka kuvassa samat vaatteet kuin Seelalla nyt 1-vuotiaana; paitsi nuo housut, jotka ovat jääneet Seelalle jo pieniksi… Eih ja tuo toka kuvan haalarikin on Seelalle jo pieni, vaikka Silva käyttää sitä yli 2-vuotiaana!)
Bloggauksen kommenteissa pohdittiin mm. lisämaidon antoa, tuttia, kantoratkaisuja ja huudatustakin (johon annoin vahvan vastareaktion, täällä). Oma tuntumani oli, että tämä vauva vaan on tuollainen ja vaatii aikaa.
Olen ajatellut, että Seelan luonne (temperamenttinen ja herkkä) oli jo silloin näkyvillä – niin kuin olikin. Sen enempää en olekaan siitä enää ajatellut. Kunnes…
Näin tyytyväinen vauva meillä oli aina sisällä ja äidin sylissä.
Juttelin jokin aika sitten niitä näitä ystäväni kanssa. Muistelin, kuinka Seela alkuaikoina alkoi täysihuutokiljua heti ulko-oven avatessa ja rauhoittui vasta, kun palasimme takaisin kotiin (ja kuinka pysyimme alkuajat tämän vuoksi kotona ja teimme ”siedätyshoitoa” vain vähä vähältä).
Ystäväni ihan silleen ohimennen – tuskin itse edes huomaten, millaisen megahavainnon tuli tehneeksi – kysäisi:
”Niin olikohan Seela sitten vatsassa tottunut sellaiseen ulkomaailman äänimaailmaan?”
???!?!?!?!?!?!?!??????!!!!!!!!!!??!?!?!?!?
Ihan totta. En voi tajuta. Voi hemmetti, mikä valaistuminen.
Mähän makasin yläkerran sängyssä hiljaa liikkumatta viimeiset raskauskuukaudet! Täyslevossa akuutin ennenaikaisen synnytysvaaran takia; vain vessassa sain käydä, ruokakin kannettiin sänkyyn. Ulkona kävin vain neuvolassa tai Kättärin piuhoissa. Tunnelmista kirjoitin tietysti useamminkin, mm. täällä, vko 33+6.
Koko loppuraskaus täydessä hiljaisuudessa.
Näin mä vaan olin. Monta viikkoa ihan paikoillaan; ja oisko jopa ollut pari kuukautta jonkinasteista kotieloa.
Voisiko se olla? Ainakin se kuulostaa ihan hemmetin todennäköiseltä ja osuvalta selitykseltä: että vauva ei vaan ollut tottunut sellaiseen äänimaailmaan, minkä ulkomaailma tarjosi. Vatsassa kun se oli kuullut vain kodin rauhalliset äänet.
Ja miten mä tajuan sen vasta näin 1,5 vuoden viiveellä?
Varmaan se temperamentti sitten siihen päälle.
Miltä ”selitys” mielestänne kuulostaa? Onko kenelläkään muulla kokemuksia tällaisesta?
Eihän se tietysti enää mitään auta – eikä olisi muuttanut tilannetta silloinkaan. Kyllähän me nähtiin, että tämän tyypin kanssa pitää edetä näissä ulkomaailma-asioissa varovaisesti. Mutta olisiko jonkinlainen ymmärrys sitten kuitenkin muuttanut omia ajatuksia? Mähän taustalla puolisalaa kuitenkin tunsin jonkinlaista huonommuutta – ehkä epäonnistumistakin – siitä, että pysyimme alussa niin paljon sisällä.
Ehkä olisin saanut jonkinlaista rauhaa, jos olisin hoksannut, että ainakin osa vauvan uloslähtökauhusta saattoi johtua tästä.
En voi jotenkin edes käsittää, miksi en ole tajunnut tuollaista aikaisemmin. Ei neuvolassakaan tullut mitään siihen suuntaan. Jännä. Ja sit vaan ystävä muina naisina sivulauseessa väläytti jotain, joka ikään kuin avasi mun ymmärryksen sinne 1,5 vuoden taakse.
Tosi jännä.
Vau. Valaistuminen.
Kotona hymyilytti, ulkona ei.
42
maria
9.10.2015 at 15:58Tikru <3
krista
9.10.2015 at 16:07Niinpä <3 <3 <3 <3 Vieläkin meinaa itku tulla aina, kun näkee kissan kuvassa <3
Eedith
11.10.2015 at 04:56Meidän kahden lapsen otannalla uskoisin tuossa olevan jotain perää. Meillä kuopus rauhoittui aina esikoisen iltalauluihin. Esikoinen valitsi aina iltaisin, mikä laulu lauletaan ja valinta osui yleisimmin noin kolmeen eri lauluun. Hämmästyin suuresti, miten kuopuksen itku loppui aina kuin seinään, kun joku näistä lauluista alkoi.
Kuopus sai muutaman ekan kuukautensa aikana itkuraivarin aina kylässä ollessamme noin kahdeksan aikaan illalla. Onneksi kantoreppu ja laulaminen auttoivat rauhoittumaan. Lapsi oli ollut paljon kylässä ja menossa, mutta luulen hänen tottuneen siihen, että siihen aikaan kotielämässä rauhoituttiin. Kun rauhoittumista ei tullut, reagoi hän huutamalla.
Mari
13.10.2015 at 14:53Varmaan ihan totta! Meillä molemmat muksut esimerkiksi tottuneet jo mahassa koirien haukkumiseen (räksytystä) eikä kummallakaan silmä edes räpsähdä koirien haukuntaan. Vauvakin nukkuu sitä paremmin mitä kovempi metakka (touhukas isoveli) :)
Elinakaarina
18.10.2015 at 00:03Vaikka mun lapsien hankkiminen ei olekaan vielä mitenkään päin ajankohtaista niin tuli mullakin mieleen suositella teille Elaine H. Aronin kirjoja. : ) Hän on tutkinut tarkemmin ns. aisteiltaan erityisherkkiä ihmisiä, joita on arvioitu olevan n. 15-20 prosenttia väestöstä, ja tuollainen ääni- ja ärsykeherkkyys kuulostaa just siltä, mitä on munkin tullut luettua.
Harvemmin mun tulee kommentoitua, mutta sanonpa nyt tässä ohessa, että kiitos erinomaisesta blogista, tätä on aina mukava lukee, kun tässä on jollain tapaa aina kivan positiivinen yleisvire. : )