Kolme vuotta sitten syksyllä jouduin olemaan muutamia viikkoja vatsahaavaoireiden takia sairauslomalla. En ole ikinä nähnyt (ehtinyt nähdä!) niin kaunista syksyä! Kävelin joka ikinen päivä Lapinlahdelle, Hietsun hautausmaan ympäri, ja nautin. Kahlasin keltaisissa vaahteranlehdissä ja mietin, että mitäköhän oikein elämältä haluan.
No okei ja välillä tsekkasin kännykällä Facebookia, että en vaan jää mistään tärkeästä paitsi.
*******
Syksy on todella kaunis myös nyt. Ja minulla olisi aikaa nauttia siitä. Mutta mitä teen ulkoillessani? No juttelen lapsen kanssa – totta kai. Se on kivaa eikä tietenkään estä kauniista väreistä nauttimista. Mutta sitten esimerkiksi tänään kävin hammaslääkärissä, ihan yksin. Katselinko ympärilleni? No en. Näpersin kännykkääni. Nykyisin Facebook-addiktion rinnalla on myös tämä Lily ja Lilyn ilmoitukset (ja kommentteihin vastaaminen) sekä tietysti uutena se Instagram. Ai ja sähköpostiakin täytyy vilkuilla – niitä molempia.
Ei siinä näpytellessä paljon ympärilleen ehdi vilkuilla.
*******
Niinpä tänään päätin lähteä iltakävelylle naapurikaupunginosaan nukenrattaita hakemaan (kierrätysryhmästä ilmaiseksi bongatut – jea!) kerrankin kokonaan ilman kännykkää ja kameraa. Oh! Katsella vain ympärilleni ja hengitellä syysilmaa. Kaikessa rauhassa. Omien ajatusten kanssa, yksin. Mahtava idea!
En ehtinyt edes ulko-ovea sulkea, kun olin jo ajatellut:
”Hitsi mun täytyy päivittää Facebookiin, että lähdin kävelylle ilman kännykkää!”
Äh.
Okei pois nyt ajatukset tuollaisista. Katsele ympärillesi. Viisi askelta pitkin pihatietä:
”Oi, kun noista keltaisista ruusupuskasta saisi ihana kuvan Instagramiin!”
Damn. Tämä on paljon vaikeampaa kuin kuvittelin.
Nooh, matkalla sitten tein sen, mitä olin ajatellutkin: katselin ympärilleni. Samalla kirjoitin jo mielessäni kokonaan valmiiksi tämän blogikirjoituksen.
Olen parantumaton. Voit ottaa somen pois tytöltä, mutta et tyttöä pois somesta.
Tämä kuva ei siis ole (sattuneista syistä) tältä päivältä.
PS. Kännykätön viisitoistaminuuttiseni aiheutti myös muita käytännön ongelmia. Mikäs se osoite olikaan? No, mäpäs näppärästi tarkistan sen tosta Faceb… Voi perse.
Lumikettu
9.10.2013 at 22:11Ja kun sitä samaa tapahtuu ihan täällä sisätiloissakin. Joskus viskaan puhelimen pois ja menen höpsöttelemään Nelsonin kanssa sängylle. Se on paljon kivempaa, ja silti päivitän Facebook-newsfeediä ihan liian usein. Vaikka voisin kikatella huolettomasti puolivuotiaan veijarin kanssa!
”Hitsi mun täytyy päivittää Facebookiin, että lähdin kävelylle ilman kännykkää!” – tutun kuuloinen idea :D Miks aina! Jonain kesänä voitaisiin lähteä jonnekin mökille, missä ei ole nettiä eikä puhelimia eikä ajatuksia niistä. Tongitaan matoja ja kerätään mustikoita. Läiskitään hyttysiä, kärvennetään vaahtokarkkeja/tikkupullaa/makkaraa ihan ite sytytetyssä nuotiossa. Tai hei, nuotion voi tehdä syksylläkin. Ruskaretki johonkin laavulle! Joo!
Hups, anteeksi, tää ei ollutkaan mun blogi…
JonnaH. (Ei varmistettu)
9.10.2013 at 22:19Itse voisin elää ilman iPhoneani vaikka lopun elämää, mutta koittakaas tulla viemään mun läppäri tai iPad, ei tuu onnistuun! :D Siksipä just uloslähtiessä on ne kerrat, kun oikeasti katselen ympärilleni. Koska en onneksi ole vielä siinä tilanteessa, että ottaisin iPadin tai kannettavan mukaan. :D Kännykkä on mukana, mutta mulla on se aina äänettömällä, enkä jaksa sen pientä ruutua syynäillä. :D
Hanna K
9.10.2013 at 22:20Täältä löytyy myös yksi addikti… :-D Elämäni suola ja sokeri: Facebook, Pinterest ja Instagram. Yritän totutella Twitteriin, mutten ole jotenkin päässyt siihen vielä (kahden vuoden yrittämisen jälkeen) sisälle.
Oletko nähnyt tämän videon? Eipä tee enää mieli räplätä kännykkää ;-) Hahaha!
http://www.whydontyoutrythis.com/2013/08/i-forgot-my-phone.html
Cpop
9.10.2013 at 23:05Mulla on onneksi vanhanaikainen puhelin.. ja sekin kateissa suurimmanosan aikaa (taidan kerran tai pari päivässä tarkastaa sen, joskus on ollut monta päivääkin kateissa etten edes huomaa). Ipana taas on vähän leikkinyt pokkarilla, joten sillä kuvaaminen ei ole mitenkään kauhean mukavaa(etenkään jos haluaa hyviä kuvia), enkä jaksa järkkäriä lähteä kantamaan. Minun addiktoitumiseni toteutuu siis vain tässä läppärillä jonka nykyisin valtaa tuo puolitoista vuotias lapsonen.. Heti kun vaikka siirränkin konetta niin alkaa armoton ”CAAAIIILLLLOOUUU! PAPI PIK!!” (Eli suomeksi Caillou=Kaapo ja Peppa Pig=Pipsa Possu), joita hän katsoisi koneelta vaikka koko päivän jos saisi! Aika kätevää.. Ei silti kyllä tule nautiskeltua maisemista..
Jonnaa
9.10.2013 at 23:45Täällä myös addikti…itse otan jopa pesutupaan puhelimen mukaan…kuvittelen varmaan että maailman tärkein puhelu tulee juuri silloin.
Ja kettumainen mieheni opetti älypuhelimen saloihin joten puhelin piipaa naamakirjan kommentit ja sähköpostit heti jos niitä sattuu tulemaan,näppärää tuo wi-fit yhteys
Meidän mökki onneksi on niin korvessa että loman aikana tämäkin blogi piti lukea grilli katoksen kaiteella….minähän siis parin päivän välein istuin kahvikupin kanssa kaiteella ja luin tätä blogia kun neiti oli päiväunilla ja pojat kalassa.
ribis (Ei varmistettu)
9.10.2013 at 23:56Me käytiin ennen lapsen syntymää kerran kesässä viikon vaellusreissulla Lapissa. Kännykät pysyi kiinni ja kellot jätettiin kotiin, kameralla toki räpsittiin kuvia. Ihanaa hetkessä elämistä! Pyrin itse siihen, että lapsen aikana en käytä nettiä, vaan keskityn yhteiseen olemiseen. Facebook on jäänyt tytön syntymän jälkeen vähäiselle päivitykselle, mitä nyt valokuvia lataan kerran parissa viikossa yhden tai kaksi seinälle. Blogia en kirjoita, instagramia ja twitteriä en käytä, ja sähköpostia en juurikaan saa, joten kun some-elämä on aika hiljaista:) Tosin ne muutamat blogit, joiden vakioseuraaja olen (kuten puutalobaby) on seurannassa useemman kerran päivässä:)
Miehellä on ärsyttävä tapa roikkua jatkuvasti netissä, ja ollaan juteltu, että kotona ainakin sen älypuhelimen vois jättää töiden jälkeen pöydälle, niin että siihen voi vastata jos se soi, mutta sähköposteja ei tarttis lukea koko ajan ja netissä ei tarttua roikkua lapsen hereilläoloaikana juurikaan. Pitääkin ottaa taas puheeksi ja miettiä, josko ihan tekisimme tästä jonkinmoisen säännön kotiin.
annakarin
10.10.2013 at 00:25Kuulostaa niiin tutulta! Välillä tuntuu, että mikään ei ole totta, jos sitä ei jaa. Tuntuu, että kaunis maisema tai hetki menee jotenkin hukkaan, jos siitä ei napsaise kuvaa. Kamala ajatus. Siksi olen välillä pitänyt viikon taukoa puhelimen sovelluksista (pahin on instagram!) Silloin kun minulla oli vanha ja rämä luuri, niin akun loppuessa se saattoi olla kiinni viikonki ja nykyään taas olen koko ajan kaiken aikaa muiden tavoitettavissa. Jokin kultainen keskitie pitäisi ehkä löytää. Pitää vielä vähän työstää!
aurapursi (Ei varmistettu)
10.10.2013 at 08:35Tsekkaas tää: http://www.whydontyoutrythis.com/2013/08/i-forgot-my-phone.html
Hämmentävän totta.
CougarWoman
10.10.2013 at 09:20Mä sain juuri itseni eilen illalla kiinni keskustelemasta aviomieheni kanssa – Facebookin välityksellä! Istuttiin siis toisiamme vastapäätä, kummallakin läppäri auki. :D Jotain rotia pitäisi vissiin tähänkin saada…
Kesämökkiaika on muuten mulle perinteisesti merkinnyt täydellistä radio silencea (tai no, radiosta saa kuunnella suomalaisia iskelmiä ja merisäätä aamiaisen aikana), eli tabletti, kännykkä ja jopa rannekello jätetään ekana päivänä mökkiin ja kosketaan niihin vasta poislähtöä edeltävänä iltana. Suurin ahaa-elämys tässä on ollut, että pyörii se maailma näköjään sen 2 viikkoa ilman minuakin, eikä kukaan edes luule että olen kuollut.
Mä olen muuten kanssa nykyään Lily-addikti! :P
MirvaK
10.10.2013 at 21:30Täällä myös. Nyt olen päättänyt, että Faceen menen pöytäkoneella vain pari kertaa päivässä (aikaisemmin oli koko ajan auki). Kännykällä vain jos näkyy että joku on laittanut meseen viestiä tai kommentoinut jotain tärkeää. Ja tilapäivityksiä/kuvia harvemmin. Aika hyvin olen nyt pari päivää onnistunut, koska esim. tänään pöytäkone aukesi miehen toimesta vasta klo 18. 4 päivää olin lataamatta kuvia (tänään laitoin pikkuisesta), tilapäivityksen päivitin eilen. Wou! Yhtä peliä olen kyllä pelannut sillä aikaa kun odottelen autossa että isommat lapset tulevat koulusta. Odottelua voi olla jopa 30min, sillä kotoa pitää lähteä ajoissa koska pienimmäinen haluaa jo unille (nukahtaa autoon).