Vanhemmuuden huippuhetkiä: legoilla rakentamassa

Marraskuun lopun flunssasyövereissä aloimme tyttöjen kanssa rakentaa Legon ponitallia.

(tuote saatu blogin kautta)

Minä siinä sitten tietysti sellaista pakahduttavaa vanhemmanylpeyttä pullistellen ihastelin ää-äää-ÄÄÄÄ-rimmäisen taitavia lapsiani, jotka niin niin niin upeasti jo 4- ja 2-vuotiaana rakentavat tällaista 6-12 -vuotiaiden pakettia. Vau, miten hienosti nää osaa! Pala palalta kärsivällisesti (minulla sellainen lempeän opettajan äänensävy) yhdessä luettiin opaslehtiötä ja huolella asetettiin osia paikoilleen.

Ihanaa yhdessä tekemistä, voi mitä laatuaikaa!

Kunnes palikoita oli tyttöjen mielestä ihan tarpeeksi paikoillaan ja kiinnostavinta oli alkaa leikkiä sillä ponitallilla. Ja toiseksi kiinnostavinta rakentaa niistä paloista ihan mitä vaan itsellä tulee mieleen rakentaa.

Voi leikkikää leikkikää, kultamussukat! Leikkikää ihmeessä ja rakennelkaa! Pusi pusi, ihanat kullat! Rakennetaan vaan sitten joskus toiste tätä taas eteenpäin!

Ehdotin rakentamista tuntia myöhemmin. Ei. Seuraavana päivänä. Ei. Seuraavalla viikolla. Ei. Kolmen viikon päästä. Ei. Kuukauden kuluttua. Ei.

Talli toki otettiin varmaan päivittäin esiin leikkeihin ja siitä on ollut koko ajan lapsille hurjasti iloa keskeneräisenäkin – ja välillä äidin kannustuksella laitettiin siihen jopa muutama pala lisää. Mutta enimmäkseen tytöt halusivat vain leikkiä leikkiä leikkiä ja rakennella omiaan.

Ihanaa. Joo joo. Mutta kun… mutta kun… MUTTA KUN MÄ ITSE OLISIN HALUNNUT RAKENTAA SEN HIENON TALLIN VALMIIKSI!!!!

Viikkojen ja kuukausien kuluessa kävi siis hyvin selväksi, kuka siitä rakentamisesta tässä perheessä kaikkein kiinnostunein on: minä. Pienissä pusseissa lojuvat osat ja kääntämättömät kokoamisohjesivut kutsuivat puoleensa kovemmin kuin Ikea-kerrossängyn kokoaminen koskaan. Pliis pliis pliis rakennetaan se ponitalli jo valmiiksi! Jossain vaiheessa jo ajattelin, että otan kyllä joskus lasten nukahdettua lasin viiniä ja yksin yöllä rakennan sen perhanan tallin. Joel huvittuneena ehdotteli, että kyllä me voidaan ostaa ihan omia lego-paketteja sullekin.

Huokaus.

Tallinrakennus kuitenkin (muistaakseni joululomalla tai jossain seuraavassa flunssassa) edistyi viimeisen yläkerran ja katon rakentamiseen asti.

”Tehdäänpä hei nyt se ponitalli ihan valmiiksi, niin pääsette sitten leikkimään ihan VALMIILLA tallilla!”, minä ehdottelin.
”Joo!”, innostuivat kerrankin molemmat tytöt yhtä aikaa. Oho? No jee!

Kaivoimme siis innolla esiin puolivalmiin tallin ja loput osat. Sitten aloin etsiä ohjevihkosta oikeaa kohtaa – missäs me oikein oltiinkaan…? Tsippa-dappa-daa, iloisin mielin. Kunnes hetken tarkastelun, sivujen kääntelyn ja sekalaisten osaläjien tuijottelun jälkeen… Epätoivo:

”Tätähän on purettu ihan miten sattuu, eihän tässä ole näitäkään osia paikoillaan!”

”Missä nämäkin on, mehän ollaan nää jo kerran rakennettu!”

”Ei näitä osia löydy missään, ne voivat olla missä vaan täällä talossa! Kuka nää on hukannut? Kuka tänkin on purkanut?”

(”Me”, lapset tässä vaiheessa kuulaisesti vastasivat.)

”Mun ei ole mitään mahdollisuutta löytää tästä ohjeesta sitä kohtaa, missä me oltiin!!!”

”Nämähän on ihan sekaisin näiden joulukalenterinosien kanssa – mehän SOVITTIIN, että ne pidetään erillään!”

Ja kirsikkana äidintotaaliromahduskakussa:

”TE OOTTE NÄÄ NYT NIIN SOTKENEET JA PILANNEET, ETTÄ EI ME ENÄÄ IKINÄ SAADA TÄTÄ VALMIIKSI! KAIKKI MEIDÄN HIENOT RAKENNUSHOMMAT OLI IHAN TURHAA, TÄÄ ON NYT IHAN PILALLA TÄÄ KOKO TALLI!!!!”

Kukas se olikaan se lapsi ja kuka aikuinen…? Silva katsoi äitiään sanomatta sanaakaan ja poistui huoneesta.

Keräilin itseäni.
”Tule kulta takaisin! Anteeksi! Rakennetaan nyt vaan, kyllä mä tän selvitän”.

Ei tullut.

Hupsis. No, aloimme rakentaa vähitellen Seelan kanssa. Ja löytyiväthän ne palaset. Turhaan hepuloin (nolotti). Rakentui talliin yläkerta. Ja katto. Joka vaiheessa maanittelin Silvaa paikalle ja välillä sainkin mukaan hetkeksi.

”No nyt tämä on valmis!”, minä hihkuin viimeisen sivun käännytyä ohjekirjasta.

Kumpikaan tytöistä ei vilkaissutkaan talliin. Silva leikki jo ihan jotain muuta.

”Tule Seela mun kanssa ihastelemaan!”, minä kannustin.
”MINÄ EN TYKKÄÄ IHASTELUSTA”, totesi Seela, poistui paikalta ja liittyi mielenosoituksellisesti Silvan leikkiin.

Tiedän erään, joka ei saa Vuoden Äiti -palkintoa.

No niin. No niin.

Minä siinä istuin valmiin ponitallin kanssa yksin. Vanhemmuuden huippuhetkiä. Jea.

 

 

PS. En voi puolustella itseäni, mutta puolustelen silti. Tai en edes puolustele, vaan totean. Haha. Jostain syystä mulla ei koskaan ollut legoja lapsena (ehkä ne oli ”poikien” silloin) enkä koskaan päässyt rakentamaan mitään tällaista. Ihan oikeasti oon ihan hullun innostunut tällaisten kasaamisesta; just se ohjeiden noudattaminen, yksi osa kerrallaan, jokaiselle pienelle palalle löytyy oma tarkoitus…. Uuh! En kestä, onhan nää nyt ihan älyttömän hienoja :D

Ihan oikestikin pitää ostaa varmaan joskus joku paketti ITSELLE. Pysyy paremmin poissa lasten leikkejä pilaamasta.

Ja kyllä. Olen pyytänyt anteeksi. Huokaus.

76