Äitiys ei ole mikään jumalallinen pyhä voima, joka yhdestä taikaiskusta puhdistaisi paatuneen, toisi tyhjään elämään tarkoituksen tai muuttaisi k*sipään kertaheitolla salonkikelpoiseksi.
Tai heittäisi sädekehää kenenkään päälle itsestään.
Ihminen on kuitenkin ihan se sama ihminen ennen ja jälkeen synnytyksen, ennen ja jälkeen hormonihöryjen. Mutta hän voi valita – kuten teoriassa tieysti jokaisena muunakin päivänä elämässään – että millaisena elämäänsä lapsen syntymän jälkeen jatkaa. Hän voi valita, käyttääkö sitä hetkeä myös henkilökohtaiseen muutokseen vai ei.
Ja missä suuruusluokassa. Eikä lopputulosta voi aina (tai useinkaan) ennustaa etukäteen.
Tosi monelle – ja puhun nyt itsestäni – vanhemmaksi tuleminen on kuitenkin jonkinlainen käännekohtien hetki. Se kohta, joka laittaa elämän tärkeysjärjestyksen uusiksi. Ne kliseiset arvot.
Ja kyllä: muuttaa ihmisenä. Opettaa, kasvattaa. Minulle äitiys on ollut monentasoinen kehityspolku, kuoppineenkin, ja se on antanut enemmän oppitunteja kuin ehkä mikään muu asia 42 vuoden (kyllä, mullahan oli tuossa synttäritkin viikko sitten) aikana.
Se muutosvoima ei ole kuitenkaan se äitiys itsessään. Äidiksi tuleminen fyysisesti on suunnilleen se, kun siittiö kohtaa munasolun, vauva kasvaa mahassa ja sitten se tulee reittiä tai toista ulos. Pling, tässä on äiti. Se ravistaa kropan ja mielenkin, mutta silti se ei ole se juttu.
Vaan se, mitä se äitiys (lue: vanhemmuus) ihmisessä käynnistää. Jos sen antaa käynnistää. Ja jos haluaa antaa käynnistää. Jollekin tärkeintä on pysyä samana, muuttumattonana. Ja sekin on ihan ok.
Itse olen nyt kasvanut ja kehittynyt (ihmisenä) enemmän kuin minkään muun asian johdosta. Ja joka päivä ymmärtää, että se oppi ei lopu koskaan. Vielä seitsemän vuoden jälkeenkin se tuntuu olevan vielä ihan alkumetreillä. Toisaalta en voi ikinä tietää, miten olisin näiden vuosien aikana kasvanut ilman äitiyttäkin. Tuskin samalla tavalla, mutta eri tapakaan ei olisi väärä. Jos en olisi koskaan tullut äidiksi, se muutosvoima olisi voinut olla minun elämässäni jokin muu.
Tuntuu jopa karulta kirjoittaa itselle niin ravistavana tuntuneesta vanhemmuuskokemuksesta näin… ….välinpitämättömästi. Että voi olla, mutta voi olla olematta. Olkoon se samalla minulle mielen(ja kielen, tai no näppäimistön)hallintaharjoitus.
Jaarittelen.
Pointtiin.
Äitiyden ydin on mun mielestä se jatkuva muutos- ja kasvuprosessi, joka saa ihmisen suuntaamaan ajatuksensa, energiansa ja toimintansa uudella tavalla – pitäen uudenlaisia(kin) asioita keskeisinä.
Itselleni ravistavaa oli kahden ihan uuden pienen ihmisen näkökulman ja oikeuksien ja edun ilmestyminen ihan kaikkeen.
Sen ansiosta minun näkemykseni mihin tahansa sisältää automaattisesti aina kaksi lokeroa lapsille ja heidän edulleen, ja vielä puolisonkin lokeron. Kun katson jotain asiaa tai ilmiötä, ajatukseni spontaanisti sisältävät ”mitä tämä merkitsee minulle” -näkökulman lisäksi myös ”mitä tämä merkitsee lapsille ja puolisolle”.
Jollekin ulkopuoliselle tietynlainen äitiys voi näyttäytyä itsestään luopumisena. Muistatteko termin: äitiyteen hukkuminen, sitä jauhettiin ainakin joskus, kun itselläni oli esikoinen pienenä murumurmelina rinnalla hoivattavana. Ai että ärsytti. Tämä ei ole hukkumista, vaan löytämistä.
Ja sitten taas jokin toisenlainen tapa olla äiti voi näyttäytyä ulkopuoliselle sellaisena, että tuo nyt ei ole muuttunut tippaakaan, vaikka on äidiksi tullutkin. Mutta mistä sen ulkopuolinen tietää? Ehkä siellä sisällä on muuttunut valtavasti.
Kumpaakin tapaa voi ihannoida tai nostaa alttarille palvottavaksi. Tuo se sitten on niin omistautunut lapsilleen, oijoijoi. Tai: Miten tuon elämä on noin kaunista ja huolettomanupeaa, vaikka lapsia onkin, oijoijoi.
Mutta kumpikaan näistä ei ole enemmän oikein kuin toinen.
Me ihmiset kun olemme erilaisia. Eikä äidiksi tuleminen saa niputettua erilaisia ihmisiä yhteen, samanlaisiksi.
Minulle äitiys on parasta ikinä mitään, maailman rakkaimmat rakkaat pusi pusi; samanaikaisesti se on ajoittain myös antakaa mun olla edes hetki rauhassa miksi täällä aina joku huutaa.
Äitiys on minulle aamupala sänkyyn ja seuraavana yönä alkava korvatulehdus.
Se on minun elämäni, ja sen jälkeen minua ei voi enää ikinä määritellä ilman, että sisällyttää mukaan tiedon, että ja kaksi lasta. Ne ovat aina koko elämänsuuruisella voimallaan ja pomppivaisella elämäilollaan minussa mukana, vaikka olisivatkin ajoittain fyysisesti eri paikassa kuin minä.
Se olen minä, minussa, ikuisesti pysyvänä ja aina liikeessä pysyvänä tunteiden ja ajatusten kirjona.
Sitä on minulle äitiys.
33
Torey
13.5.2019 at 13:37Jos joku kysyisi mitä on äitiys, niin vastauksia on tosiaan yhtä monta kuin on äitejäkin. Eikä niitä pidä vertailla.
Lisäksi äitiyskin muuttuu vuodesta toiseen. Ensin äiti on se vauvaa kantava hoivahenkilö, jossain kohtaa lapsen persässä juokseva laastaroija, mistä päästään äidiksi joka miettii missä ne lapset luuhaa, kun ei ole tuntikausiin näkynyt ja aikuisen lapsen kanssa huolehditaan edelleen omistaan, vaikkei ne enää kotona asuisikaan. Ja kuten sanoit, äitiys kulkee aina mukana.
https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/05/13/mina-en-ole-puolikas/
krista
13.5.2019 at 14:07Kyllä, se nimenomaan muuttuu! <3 Ja näin kun jälkikäteen ajattelee vaikka vauvavuosia, joissa oli varmasti "hukkunut äitiyteen" jonkun mielestä, niin HITTO VIE miten lyhyt hetki vaikka ollakin vähän itsensähukanneena ja vain lapsiinsakeskittyneenä! Koska se äitiys tosiaan muuttaa muotoaan ja sitten jossain vaiheessa huomaa, että KÄÄK mä oon esimerkiksi ihan pihalla mun lapsen sosiaalisen elämän inside-läpistä ja niin edelleen :D Ja kaikki se, mikä on vielä edessä (koululaisen äitinä oleminen, teinin äitinä oleminen, aikuisen lapsen äitinä oleminen), josta ei itsellä ole vielä minkäänlaista kokemusta <3
Nanna
13.5.2019 at 14:58”Se on minun elämäni, ja sen jälkeen minua ei voi enää ikinä määritellä ilman, että sisällyttää mukaan tiedon, että ja kaksi lasta. Ne ovat aina koko elämänsuuruisella voimallaan ja pommpivaisella elämäilollaan minussa mukana, vaikka olisivatkin ajoittain fyysisesti eri paikassa kuin minä.”
Mikä kiteytys ♥️♥️♥️
krista
14.5.2019 at 08:41<3 <3 <3
Mimo
14.5.2019 at 00:15Näissä tarinoissa harvoin äänen saa se äiti, joka on hukkunut äitiyteen sen vuoksi, että oma lapsi on sairas. Mitä arki on, kun koko perhe ajelehtii sairaudessa, airot veteen pudonneina kauan aikaa sitten. Millaista on olla äiti, joka ei tunnista itseään, koska on uupunut olemaan sairaanhoitaja omalle lapselle. Hukkunut, hukannut itsensä. Mutta joka silti jokaisena päivänä on äiti. Täytyy olla äiti, täytyy jaksaa, vaikka rantaa ei enää näy. Vaikka pelkää, osaako olla sellainen.
Erilainen äiti erilaiselle lapselle.
krista
14.5.2019 at 08:47Voi nyt loppuu sanat ja kyyneleet saapuvat! <3 Terveen lapsen vanhempana tuo tunneskaala on syvällä sisimmässä kuviteltavissa, voi ajatella miltä se tuntuisi, mutta silti omassa kokemusmaailmassa sitä tunnetta ei ole kokenut, sen voi vain kuvitella. Jo pelkästään "pienemmistä" terveyshuolista (niitähän meillä on ollut ihan riittämiin ja samalla pilkkinyt tietysti aina pelko isommista) saa ne vanhemmuuden syvät tunnevyöryt virtaamaan: hoiva, puolustus, pelko, rakkaus. Ja saatikka sitten jos olisi kyse suuremmasta sairaudesta.
-
Voin antaa erilaiselle äidille ja erilaiselle lapselle vain paljon halauksia, empatiaa ja toivoa jostain voimaa - ja myös lupaa olla joskus uupunut, toki toivoen että jostain tulee mahdollisuus omahoitajankin levätä! Sata sydäntä tähän <3 <3 <3
Venla
19.5.2019 at 17:16Oikeus olla omanlaisensa äiti ja sellaisena riittävä on tärkeä asia, kiitos kun kirjoitit siitä <3.
Näkökulmia äitiyteen on lukemattomia, toisin tässä vielä yhden. Itselläni on traumalapsuus, mikä juontaa juurensa pahasti alkoholisoituneen (ja todennäköisesti siellä alla myös mielenterveysongelmaisen) äidin laiminlyönteihin ja lähipiirin kykenemättömyyteen tehdä tilanteelle riittävästi. Kolmi-nelivuotiaana minusta tuli "äiti" pikkusisaruksilleni, kun isä oli vuoden poissa ja äiti dokasi, raivosi ja teki katoamistemppuja. Perheessä oli lisäkseni minua pienempi taapero ja vauva, joita sitten yritin hoitaa kaikella nelivuotiaan kyvylläni. Muistan välähdyksiä – puen veljelle sukkahousuja koska pitää mennä tarhaan ja minä vien. Se on vaikeaa. Väritämme yhdessä patteriin väriliiduilla. Upeannäköistä, ääni on kova. Leikkaamme saksilla verhoja. Olemme kaapissa tai sängyn alla piilossa, kun pelottaa niin kovasti. Jne. Perheeni oli hyvin toimeentuleva ja korkeasti koulutettu. Asioihin yritti muutama läheinen puuttua, mutta heille ilmoitettiin, että pitäisivät omista asioistaan huolen.
Kaikki muistoni äidistäni ovat hänen holtittoman alkoholinkäyttönsä, ailahtelunsa ja aggressiivisuutensa sävyttämiä. Hyvinäkin hetkinä Damokleen miekka on roikkunut pääni yläpuolella – koska taas räjähtää. Oma vääristynyt äidinroolini jatkui läpi lapsuuden ja nuoruuden ja nykyään se kyky ja halu huolehtia on yhä iso osa minua, mutta onneksi terveemmässä mittakaavassa, kiitos korjaavan oman äitiyden ja terapian.
Niin, jostain käsittämättömästä syystä tiesin aina haluavani äidiksi.
Ohjenuorani äitiyteen oli alusta saakka: tee, niinkuin sinulle ei tehty. Tee, niinkuin olisit halunnut itsellesi ja sisaruksillesi tehtävän. Tee, niin kuin rakastamissasi onnellisten loppujen kirjoissa lopulta tehtiin. Ja se on pelittänyt tosi hyvin.
Äitienpäivä oli vuosikaudet mulle kammottava päivä monellakin tavalla. Siihen liittyy konkreettisia traumaattisia muistoja, mutta myös niin paljon salattuja toiveita turvallisuudesta ja rakkaudesta ja siitä, että joku välittäisi, puuttuisi ja näkisi. Eikä pelkästään joku, vaan nimenomaan se oma äiti. Haaveilin, että äiti olisi kuollut (kuten monella orpolapsella kirjoissa), jolloin olisi ollut rakastava, lempeä äiti vaikka vain siellä muistoissa.
Tultuani äidiksi tämä kipeä, vääristynyt ja surun ja ahdistuksen täyttämä kuvio räjähti palasiksi muutamassa vuodessa.Ja nyt, esikoisen ollessa jo täysi-ikäinen, itken joka äitienpäivä onnen ja kiitollisuuden kyyneleitä (pidetään päivä hauskaa ja lopulta sitten ne itkut aina jossain vaiheessa tirautan). Itken kiitollisuutta siitä, että olen osannut rakastaa ja huolehtia. Ollaan naurettu, itketty ja kasvettu yhdessä. Me ollaan niin läheisiä toisillemme ja luotetaan toisiimme. En ole koskaan kohdellut lapsiani sadistisesti, jättänyt heitteille tai haukkunut ja huutanut ja pelotellut heille omaa pahaa oloani. Siitä (monelle normaaleissa oloissa kasvaneelle itsestäänselvyydestä) tulee mulla äitienpäivän myyttinen ulottuvuus. Että rakkaus voi voittaa vihan. Että vihan ja katkeruuden ketjun voi katkaista. Ja että se on itsellekin parantavaa. Rakkaus voittaa. Korniltahan se kuulostaa, mutta kun pistää sen oman elämäntarinan puitteisiin, niin ehkä siirapin ymmärtää hiukan paremmin.
Miksi päätin kirjoittaa tämän avautumisen tänne, on että meitä lasisen lapsuuden eläneitä lienee kymmeniä- ellei jopa satojatuhansia. Pahasti mielenterveysongelmaisten lapsilla on usein myös hyvin rankkoja tarinoita. Niin moni meistä on kasvanut ihan aina uskoen, ettei ole minkään arvoinen. Edes ruuan tai puhtauden. Vaikka suku olisi kuinka rikas, on virtahepo usein pidetty visusti piilossa ja siksi ihmiset eivät ole tienneet kylliksi, tai eivät ole uskaltaneet puuttua. Sitten me juurettomina kasvaneet olemmekin vanhempia ja alamme toivottavasti kasvattaa niitä juuriamme siinä vaiheessa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
On lukemattomia tapoja olla riittävän hyvä äiti, mutta äitiys ei tosiaan – kuten tekstissäsi sanoit – tee ihmisestä pyhimystä tai välttämättä edes riittävää. Näihin tilanteisiin törmätessä toivon itselleni ja kaikille muillekin voimia puuttua asioihin lujasti ja rakkaudella. Hyvää myöhäistä äitienpäivää!