”Lapsen tulo muuttaa kaiken blaa-bla-bla” – niinhän sitä jo ensimmäistä lasta odottaessa perheneuvoloissa jankutettiin.
Ja tietysti muuttaa. Jos ei kaikkea, niin ainakin paljon. Olen tästä monesti varmasti maininnutkin: oma ahaa-elämykseni (joskus Silvan ollessa 3-4 kuukauden ikäinen) meni jotenkin näin: ”halutessaan kaikkea samaa voi tehdä kuin ennenkin – mutta mitään ei voi tehdä ihan samalla tavalla kuin ennen.”
Ei siinä ensimmäisen lapsen sitten synnyttyä (kuusi viikkoa suunniteltua aikaisemmin) paljon perheneuvolakokoontumisten ajatusharjoitukset auttaneet. Ei hemmetti, miten pihalla sitä oli. Kaikesta. Univelka, hormonit, rintapumppu ja nenä-maha-letkun kautta maitonsa saava keskonen. Olisiko siihen muka oikeasti voinut jotenkin henkisesti valmistautua?
En minä ainakaan.
(ajatella toki voi mitä vaan, mutta väitän, että ei sitä tunnetasolla voi tietää ennen kuin siinä tilanteessa)
*******
Onneksi näin toisen lapsen tullessa sitä osaa jotenkin ajatella kaiken paljon järkevämmin ja tietää, mitä se sitten on.
Hahahaahahahahahahaha!
Jostain ihmeellisestä syystä huomaan lähes päivittäin ajautuneeni ajatusharhaan, jonka mukaan ”hei mutta tää kaikkihan helpottaa heti sitten, kun tämä lapsi on syntynyt”. SITTEN koittaa se vapaus – voi tehdä ihan mitä vaaaaaaaaaaaaan! Kesäkin sitten on! Ja loma! Vähintäänkin ikuinen!
(ja sitten herään todellisuuteen: ai niin, ois sitten varmaan ne kaksi pientä lasta hoidettavana…)
*******
Tässä todistusaineistoa:
Eräänä talvisena iltana olin käyttämässä Joelia Oulunkylän K-raudassa; kulmaraudat piti saada tekeillä olevaan keittiön hyllyyn. Rasitusteknisistä syistä en noussut autosta vaan jäin istuskelemaan parkkipaikalle. Kuuntelin Radio Rockia ja katselin, kuinka joka viidennellä kaupasta tulevalla asiakkaalla ei ollut lumilapiota ostoksissaan mukana.
Ajatuskulku sen vajaan kymmenen minuutin aikana meni suunnilleen näin.
”Uhh, nyt tulee sitten lunta. Oispa kiva olla lämpimässä. Niin kuin Salamatkustaja-blogin perhe juuri nyt: neljän kuukauden maailmanympärimatka. Ei hitsi, pitäiskö meidänkin! Joo! Hei mehän voidaan sitten, kun Joel jää hoitovapaalle – jos mä vaan parilla kuukaudella vielä viivästän töihin paluuta! Joo! Mahtavaa! Tästä pitää heti kertoa Joelille! Nyt vaan säästetään! Jee! Mihin mennään? Riittääkö neljä kuukautta vai pitäiskö olla VIISI! Joo!”
”Ai niin, pitäiskö synnyttää tämä lapsi ensin.”
Biisi vaihtuu. Juontaja haastattelee kuulijaa, joka on esittänyt toiveen. Sama bändi on esiintynyt viime vuonna Provinssirockissa.
”Heeeeeei festareille! Vähänkö ois siistiä! Joo, ens kesänä – festareille! Uuu vieläköhän sitä vois teltassa nukkua – ehkä ois parempi kuitenkin varata huone. Ei hitsi, ne ois pitänyt varmaan suunnilleen varata jo! Oisko se Provinssi – JOO! Siellä on aina kivointa, sinne! Hei joo tästä pitää heti kertoa Joelille! Jee!”
”Ai niin, tää vauva ois silloin parin kuukauden ikäinen. Ja mä oon viimeksi käynyt festareilla joskus kymmenen vuotta sitten. Joel ei ikinä. Ja viime kesänä me ei haluttu lähteä kotoa edes mökille saatikka jonnekin festareille. Mä kävin yhden kerran terassilla ja join kaksi siideriä. Pitäiskö vaan synnyttää tämä lapsi ensin.”
Biisi vaihtuu johonkin menevämpään.
”Hei koska mä oon viimeksi ollut jossain baarissa? Tai BILEISSÄ? Ei hitsi, en varmaan vuoteen! Miks me ei enää koskaan mennä mihinkään bileisiin! Vähänks ois siistiä! Joo! Kotibileet! Boolia ja siideriä ja paljon ihmisiä! Jee! Hei tästä pitää heti kertoa Joelille.”
”Ai niin, mä oon raskaana. Ei alkoholia. Ai joo ja ei pitäisi liikkuakaan. Eikä mua muutenkaan ole bileet tai baarit oikein enää kiinnostaneet moneen vuoteen, ei ennen tätä perhe-elämääkään. Pitäiskö vaan synnyttää tämä lapsi ensin.”
*******
Joel tulee autoon.
”Hei me mennään viiden kuukauden maailmanympärimatkalle ja Provinssirockiin ja kotibileisiin!!!”
Hiljaisuus.
(Se on tottunut jo näihin)
Käynnistän auton.
”Kiva, ne kulmaraudat näköjään sitten löytyi.”
Aurinkoista (Ei varmistettu)
5.2.2014 at 14:37Ihana postaus =) Voin niin samaistua noihin sun ideoihin, vaikka en ole edes raskaana. Kehittelen silti kaikenlaisia ideoita, ja sitten kun alkaa miettiä toteutusta, niin tuleekin realiteetit vastaan. Ideointi on silti kivaa, ja kyllä jotkut niistä hulluimmistakin ideoista voi toteuttaa.
Kristaliina
5.2.2014 at 14:42Heh ja jos ei muuta, niin ainakin se kertoo, että ei ole vielä menettänyt kykyä innostua asioista :D
Sensei
5.2.2014 at 14:40NIIn tuttuja ajatuskulkuja, vaikka tällä hetkellä ei raskaana olekkaan. Ja odotahan kun saa yhden siiderin niin on jo suunnittelemassa että ”ensi viikonloppuna pidän kyllä megabileet ja vedän perseet” kunnes siideri loppuu ja alkaa nukuttaa ja kun on tuo lapsikin ja kyllä kai sitä joskus vielä ehtii, viimeistään eläkkeellä…
Kristaliina
5.2.2014 at 14:44Tsihihi joo! Megabileet!!! …ja totuus on se, että mäkään en sit kuitenkaan megabileillyt kertaakaan ennen kuin olin uudestaan raskaana :)
annakarin
5.2.2014 at 14:53Mutta arvaa mikä noissa asioissa on siisteintä? Se, että halutessaan voisi, jos haluaisi – vaikka on vauva tai kaksi tai kolme tai… Koska ennen ensimmäistä lasta (varsinkin raskaana ollessa) sitä ajatteli, että sitten ei enää voi. Ja se tuntui jotenkin puristavan ankealta tunteelta, vähän siltä, kuin olisi viety vapaus. Mutta oi sitä ahaa-elämystä, jonka ensimmäinen lapsi toikaan mukanaan – kyllä mä voin! Voin voin voin voin, jos vaan haluan. Ei sillä, ettäkö välttämättä haluaisin, mutta voin.
Ja se on ihanaa. Kun saa unelmoida festareista, maailmanympärysmatkoista, kotibileistä, ruskaretkistä ja kavereiden mökkiviikonlopuista. Ja jos siltä tuntuu, ne voi toteuttaakin, jos siltä ihan oikeasti tuntuu.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.2.2014 at 15:06Voi ei nauroin vedet silmissä. Enkä vähiten siksi että mä oon ihan samanlainen ja samassa jamassa. Kuvittelisi että teiniäitin ajatuksenjuoksu kulkisi näin eikä kohta 35-v. virkaihmis-äitin. Onneks on myös sellanen mies joka vaan hymähtää noille ideoille ja huolehtii niistä elämänperusasioista, niistä kulmaraudoista;)
Mari T. (Ei varmistettu)
5.2.2014 at 15:41Mä oon kans kova suunnittelemaan omassa mielessä kaikenlaista. Enkä aina muista puhua niistä ääneen. Sitten puolisko pyörittelee silmiään kun kantelen milloin mitäkin uutta huonekalua tms. kämppään :) Yhtäkin lepotuolia haaveilin pitkään, ja kun en saanut kunnon vastausta että ostetaanko sitä vai ei, yksinkertaisesti vaan menin ja ostin tuolin. Lainasin myös huonekaluliikkeestä pakettiauton jolla roudasin tuolin kotiin. Ensin tuoli ei saanut kovin suurta kannatusta, mutta nykyään pitää olla toooosi nopea jos meinaan päästä siihen istumaan, on meinaan aika suosittu :D
ninieni (Ei varmistettu)
5.2.2014 at 16:29Hahaa! Mä teen ihan samaa! :D J. aina vähän kohottelee kulmiaan, kun selitän innoissani, että ”Hei!! Mä ajattelin, et lähden Uuteen-Seelantiin ja Australiaan puoleksi vuodeksi, lähdetkö sä mukaan?!” [hanke, jota tällä hetkellä hidastaa sekä opiskelut että työt] tai ”Hei mä aattelin et voitais seuraavaks lähteä Islantiin!” [ollaan juuri lähdössä Englantiin] tai ”Hei J.!! Eiks olis kiva jos mä asuisin omassa yksiössä Punavuoressa?! Mä katselin jo kämppiäkin sieltä!” [ei ehkä näillä tuloilla]. Onneksi J:kin on jo tottunut mun innostuspuuskiin. :)
Satsu (Ei varmistettu)
5.2.2014 at 17:10Ihanaa ajatuksen juoksua! Ei pitäis jättää naisihmistä yksin funtsailemaan, voi mitä kaikkea sitä ehtii ideoida vanhempainvapaiden aikana!
Nannannaa
5.2.2014 at 17:26Tämäkin tunnustaa tekevänsä samaa! :D Meitä on näköjään monta. Viimeksi tänään tuijottelin kateellisena kaverin mökkeilykuvia ja aloin jo etsimään jotain kivaa Lapin lomakohdetta, johon me ihan varmasti vielä tänä talvena mennään… Paitsi että meillä ei oo kummallakaan lomaa jäljellä, rahtilanne on muutenkin heikko ja töissä sellanen tilanne, ettei palkatontakaan oikein viitsisi ottaa. Noh, ehkä sit ens talvena. :D Onneksi on aina ensi talvi!
Nii
5.2.2014 at 20:17Perus! :D ”Lähetään Espanjaan kesällä jooooooooooooooooooooooo. Ai niin, Ellis. No otetaan se tietty mukaan, joo mennään koko perhe! Ai niin raha. Eikä meillä ole kyllä yhteistä kesälomaakaan… mut jos se ois! Niin se raha. No keksitään jotain JOO VOIAANKO MENNÄ JOOKOJOOKOJOOKO!” ”……………………………….ei.”
PS: myssy tuli tänään! Kiitos!♥
Torey
5.2.2014 at 22:20Oot niin ihana! :D
Miitu (Ei varmistettu)
6.2.2014 at 07:24Aivan mukava ajatusvirhe. Mulla on tällä hetkellä pienoinen ahdistus päällä siitä, miten paljon omaa olemista se lapsen tulo taas rajoittaa. Tuon lähes kolmevuotiaan kanssa kun moni asia on jo helpottanut. Tyyliin ruokaa voi odottaa sen 10-15 minuuttia, vessasta kuuluu iloinen ”nyt saa tulla pyyhkimään”, lapsen voi jättää pidemmiksi ajoiksi itsekseen leikkimään, tunteista ja tuntemuksista voidaan keskustella (ts. myös enemmän seuraa äidille), lapsi seisoo omilla jaloillaan, jos vaikka postissa käydessä tarvitset molempia käsiä eikä olla rattailla liikkeellä. Ja mitä näitä nyt on.
Mä huomaan, että mun ainut vastaava ajatusvirhe on, että pystyisin tekemään töitäki kotoa käsin. Ja se on se asia, mitä edellisen kotivuoden perusteella tunnen tarvitsevani: linkkiä aikuismaailmaan ja tunnetta siitä, että itsellä on jotain muutakin arvoa kuin toimia 24/7 viihdyttäjänä, ruokkijana ja pesijänä. En tiedä, miten paljon silloin kolme vuotta sitten oli kysymys siitä, että se äitiyteen kasvaminen ja töistä irrottautuminen jäi kesken tytön synnyttyä niin paljon aikaisemmin, mutta yllättävän kova isku identiteetille se työroolin poistuminen oli. Sä oot Krista ilmeisesti tehny jonkin verran keikkaa kotona ollessassi, mutta osaatko yhtään arvioida, kuinka paljon myös tämä blogimaailma on auttanut ”järjissään pysymisessä”?
Kristaliina
6.2.2014 at 17:46Oh. Tuohon kysymykseen siis. En voi varmaan ikinä sanoin kuvata (enkä tajua sitä itsekään), että kuinka paljon tämä blogimaailma on tuossa ”järjissäpysymisessä” auttanut… Luultavasti valtavasti. Itse asiassa ihan rehellisesti uskon, että olisin palannut työelämään jo aikaisemmin, jos tätä blogia ei olisi ollut. Tästä tuli nopeasti ”se oma juttu”, joka korvasi ”sen oman työelämäjutun” ja jotenkin sellaisen… …itsensätoteuttamistarpeen. Vaikka tämä on tavallaan ”vain” omaa horinaa, mun ajatuksena oli alusta alkaen tehdä sellainen niin mun oman itseni näköinen tontti kuin vain ikinä on mahdollista. Ja sitten, kun saa kirjoitella oman itsensä näköisiä juttuja oman itsensä näköisessä ympäristössä (ja siitä jopa joku tykkää), niin se on vaan niii-iiin palkitsevaa. Silleen henkisesti. Ja se ihan hurjasti helpotti sitä työelämästäpoisjäämiskriisiä, jonka etukäteen kuvitteli olevan paljon isompi kuin se sitten (blogin ansiosta) olikaan.
Äh, tosi vaikea selittää :)
Toisen lapsen tulo saattaa tietysti muuttaa kuviota täälläkin päässä – mutta optimistiajatukseni just on, että sitä omaa olemista (lue: mun tapauksessa bloggaamista) pystyisi edelleen sitten järjestämään jotenkin. Sekin auttaa, että on tuo puoliso, joka oikeasti näkee, että tämä on mulle henkireikä eikä kritisoi esim. sitä aikaa, mitä tähän hommaan käytän. Koska sekään ei ole itsestäänselvää; kyllä Joel joutuu useinkin kommunikoimaan mun konettanäpyttelevän selän kanssa :) Mutta vastapainona on sitten se, että tiedän olevani sekä parempi puoliso että parempi äiti, kun saan riittävän annokseni omaa aina väliin…
Oho, tulipa avautuminen :)
Miitu (Ei varmistettu)
7.2.2014 at 07:31Avaudu vaan :) Vastasi aika lailla sitä, mitä arvelin vastauksen mahdollisesti olevan.
Tää on ehkä aiheena sellainen, josta mun mielestä edelleen puhutaan yleisesti ottaen ihan liian vähän. Pidemmät keskustelut kohdistuu lähinnä kotiäidit/uraäidit, milloin lapsi hoitoon jne. aihepiireihin. Jos puhutaan äidin tunne-elämästä, niin helposti mennäänkin jo synnytysmasennuksen puolelle, joka taas on aivan eri asia, kuin mitä todennäköisesti aika monen kotiin vastikään jääneen äidin mielessä liikkuu – olkoonkin, että se lapsen syntymä sinänsä on ollut myönteinen tapahtuma ja herättää paljon onnen tunteita. Miksi pitää olla joko tai?
Onhan siinä nyt usein ihan hemmetin epävarma olo sen pienen olennon kanssa, ja epäonnistumisen kokemukset voi olla päivittäisiä, kun ei oo vain sitä yhteistä kommunikaatiota vielä löytyny. Miksei siis saisi kaivata ajoittain ”vanhaa elämää”, jossa jonkinlainen järjestys vallitsi ja saattoi jopa olla itsellä olo, että ”hei, tämän mä osaan”? Lapsen kasvaessa taas iloitsee lapsen tekemisen riemusta ja itsensä toteuttamisesta ja kannustaa lasta löytämään itseä kiinnostavat jutut. Miksi äidin siis pitäisi keksiä pyörä uudestaan, jos se oma juttu on jo vuosien varrella löytyny? Tai pikemmin, miksi se olisi jotenkin kilpaileva tekijä sen kanssa, että se lapsi on elämässä tärkeällä sijalla ja hänelle haluaa antaa mahdollisimman paljon aikaa?
Okei. Toinen avautuminen. Nyt tarttis kait lähteä töihinkin ;)
Leluteekin Emilia (Ei varmistettu)
6.2.2014 at 10:36:D
Esikoisen syntymän jälkeen oltiin yhtenä iltana kavereita tapaamassa, kun vauva oli vielä keskolassa kasvamassa. ”No, mihis te ajattelitte lähteä, kun se pääsee sieltä sairaalasta? Sullahan on äitiyslomaa monta kuukautta”, kysyi yksi (lapseton) ystävä. Mulla reality check oli jo ruvennut toimimaan: ”Tohon Kallion kirjastoon mä ajattelin mennä, sitten kun saadaan lupa viedä se ulos ja julkisiin tiloihin.”
Mutta joo, toki, miksikäs ei – tai sitten ei. ;)
Kristaliina
6.2.2014 at 17:47(mä just äsken keksin, että me lähdetäänkin ens kesänä Portugalia kiertämään)
Kröhöm, eli siis joo kirjastoon. Se voiskin olla ihan hyvä ensiaskel :)
Kahvittelija
6.2.2014 at 12:49Sulle on kirjallisuusaiheinen blogihaaste! :)
Kristaliina
6.2.2014 at 14:10Kiitos, nappaan kopin saman tien! :)
Kristaliina
6.2.2014 at 14:34eiku HUPSIS, tuohan olikin vähän haasteellisempi haaste :D Tuota täytyy vähän haudutella, että osaa vastata – vastaan nyt ensin tähän kepeämpää kirjahaasteeseen tänään ja katsotaan, jos vaikka viikonloppuna irtoaisi jotain tähän vaikeampaankin! :)
EWE
6.2.2014 at 15:25Kiitti tästä kirjoituksesta :) Nauratti monessa kohtaa. Etenkin tuo toiseksi viimeinen lausahdus. Kirjoitat aina niin hauskasti ja elävästi, mikä varmaan kuvastaa sun todellista luonnetta ja puhetta. Ei nimittäin heti uskois, että se radiosta kuultu Krista olisi tuollainen, mitä hän oli tässä kirjoituksessa ;) Mut toki radiolähetyksessä täytyykin yrittää edes vähän kuulostaa asialliselta.
Kristaliina
6.2.2014 at 17:37Hih sen siitä saa, kun yrittää kerrankin kuulostaa fiksulta ja asialliselta :D
suvitus (Ei varmistettu)
6.2.2014 at 20:40Ihanan lohdullista!! Oon vahvasti sitä mieltä, että kaiken ei tarvitse muuttua, kun vauva tulee, mutta olen epäillyt itseäni, kun kaikki lapselliset sitä aina hokee. Mutta kun ihan oikeasti uskon, ettei tarvitse :D Varsinkin, kun ollaan muutenkin ihan hyvin kotonaviihtyvää sorttia, ja muutenkin enemmän ”minä ja mun tytöt mennään” ja ”mies ja sen kaverit menee” -tyyppisiä, niin eihän siinä oo muuta, ku aikataulutuskysymys edessä! Palataan asiaan sitten syksyllä, kun olen saanut sen oman reality checkini ja kenties syön sanojani.. Ja perun mammalapsenvahdin, jonka oon jo varannut ainejärjestön vuosijuhlia varten kahden kuukauden päähän lasketusta ajasta :D
Tiipe (Ei varmistettu)
7.2.2014 at 11:00En oo varmaan ikinä ennen kommentoinut, vaan hiljasena seuraillut pidemmän aikaa, mutta nyt on kyllä aivan pakko, koska… IHANA! :D <3 Hihittelin täällä kovasti itsekseni, kiitos piristyksestä!
Veer (Ei varmistettu)
7.2.2014 at 12:05Lilyn pitäis laittaa tuoho etusivulle semmonen merkki: ”VAROITUS! Tämä blogi saattaa aiheuttaa vakavaa riippuvuutta sekä naurunpyrskähdyksiä epäsopivissa paikoissa”