Tunnemyrskyssä

Eilen minulla tunnekuohahti – niin, että tunsin jonkin äkillisen tunneturhautumisen kasvavan ihan fyysiseksi asti.

Päädyin läpsyttämään käsilläni seinää. Oi kyllä. Sanoin varmaan aaaaaaaaaargh niin tehdessäni. Sitten katsoin ympärilleni, harkitsin (?) hetken ja heitin vielä puolipuhtaat pöksyt tuolin selkämykseltä lattialle.

Hurjaa, haha. Oikein villipeto!

Kuulostaa naurettavalta, näytti varmasti vielä naurettavammalta.

En muista varsinaisia hormonitunnekuohahduksia ensimmäiseltä raskaudelta, mutta toiselta raskaudelta muistan, valokuvantarkasti.

Olimme kävelemässä Joelin kanssa hiekkatieltä pitkin kotiin, ja jotenkin musta tuntui sillä hetkellä, että mun tunteita just siinä sekunnin sadasosalla ei huomioitu riittävällä empatialla. Tunsin sen tunteiden kuohun, muistan miten erityisen vihainen olin – ja ajattelin, että olen niin vihainen, että haluan riipiä nuo kaikki lehdet puista. Ihan valokuvantarkka muistikuva.

Kysyin Joelita, se ei tietysti edes muista mitään tällaista.

Raskana olevien tunnekuohuista puhutaan aika usein itkukohtausten näkökulmasta – ja tietysti vaikkapa sellaisena, että telkkarimainoksetkin saavat tippalinssiinliikuttumaan.

Kuvittelenko vaan, vai puhutaanko tällaisista turhaumakiukun tunnepurskahduksista paljon vähemmän?

Kuitenkin jo aikaisemmissa raskauksissa juttelin ystävien kanssa, ja tosi moni oli kokenut ihan samanlaisia. Muutamalle julkisella paikalla tapahtuneelle välikohtaukselle on naurettu myöhemmin vatsat kipeinä. Vaikka samanaikaisesti on tietysti niin, että ei raskaus ole mikään oikeutus käyttäytyä raivopäisesti. Itselleen nauraminen on kuitenkin terapeuttista, ja samalla myös ymmärtää ja sanoo ääneen myös (joskus) sekopäisen käyttäytymisensä.

Toki korjaten ja pyrkien jatkossa välttämään.

Itselläni nämä molemmat hormonitunnemyrskypuuskat ovat liittyneet jollain tavalla turhautumiseen. Sellaiseen oloon, että ei tule ymmärretyksi tunnetasolla (raskauteen liittyen) sillä tavalla kuin toivoisi.

Eli kyseessä ei ole ollut oikeastaan edes mikään riita, vaan kohtuuttoman kokoiseksi purskahtava epäreiluuden ja ymmärtämättä jäämisen tuntemus.

Pienenpieni esimerkki – niin pieni, että tästä en edes ääneen sanonut silloin tämän tapahtuessa. Kerran puoliso kysyi, että ”mikä sua harmittaa?”. Todellisuudessa olin tosi hyvällä tuulella ja oikeastaan aika erityisen onnellinen, mutta mulla oli vaan sitkeä tasainen kokopäiväraskausöklötys päällä. Tunsin turhautumisen hyökyaallon nousevan: miksi tuo ei voi ymmärtää mua – tämähän on jo kolmas kerta, luulisi että tajuaa, miltä tää raskaana ollessa tuntuu…? Mutta samanaikaisesti tajusin, että kyse on vain sanavalinnasta eikä siinä ole mitään loukkauksia kätketty sisään. Että tämä on vain mun tunne, jota en edes noteeraisi ilman hormonien heittelyä.

En siis edes sanonut silloin mitään. Kopistelin ehkä vähän tiukemmilla askelpainotuksilla yläkertaan pyykkejä ripustamaan, haha. Myöhemmin kyllä kerroin, mitä olin silloin tuntenut.

Itselläni sekä toka raskaudessa että nyt tämä tunnekuohahdushetkeni osui juuri samaan ajankohtaan alkuraskaudessa. En ihmettele, vaikka olisi tyyliin samalla viikolla.

Tämä on nyt tietysti tällaista maallikkopäättelyä: voisiko olla, että hormonien muutos tuntuu tässä alussa erityisenä poikkeamana aiempaan –  ja että silloin tavallaan se oma muuttunut kuohuntaherkkyys voi yllättää raskaana olevan itsensäkin? Sitten myöhemmin ehkä se hormonimuutos tasaantuu (tai siihen tottuu). Tai toisaalta ehkä isoimpana juttuna ehkä itse tiedostaa hormonikuohunnan ja pystyy sen ansiosta sitä myös hillitsemään.

Ettei päädy heittämään puolipuhtaita housuja lattialle. Haha hurjaa.

Tämä housujen heittäminen lattialle johti tosi hyviin jutteluihin, sekä puolison että koko perheen kanssa. Itse koen, että on tosi tärkeää, että esimerkiksi puoliso ymmärtää, että just nyt näinä viikkoina ei kannata alkaa vängätä jostain ihan turhasta. Mieluummin ennaltaehkäistään riitatilanteita, siihen voi vaikuttaa sekä raskaana oleva itse että hänen läheisensä. Mekin esimerkiksi keskusteltiin hormoneista lasten kanssa – että mitä ne ovat, ja miten ne nyt äitiin saattavat vaikuttaa.

Ja että se tunnemyrskyyn johtanut tilanne oli ihan tavallinen tilanne, mutta koska äidin vartalossa tapahtuu nyt mahdollisen vauvan takia muutoksia, äiti on nyt herkempi kuin tavallisesti.

Heh pidän nyt aika suotavana, että muut perheenjäsenet eivät lähtisi ihan tieten tahtoen testaamaan, että minkä puolipuhtaan vaatekappaleen se seuraavaksi tujauttaa lattialle.

Lapsetkin aika hyvin tietysti tietävät, miltä tuntuu, kun tunne kuohahtaa. Tällaisia kuohahduksia tietysti opetellaan hallitsemaan, kanavoimaan ja sanoittamaan, mutta on vaiheita, jolloin niitä saattaa sattua herkemmin kuin toisissa vaiheissa. Jokainen joskus suuttuu, mutta ilmaisee sitä vaan eri tavoilla. (tai jotkut sulkevat hiljaa sisäänsä)

Meinasin jo lähteä tahtoiästä ja murrosiästä keskustelemaan, mutta lapset siinä olivat jo sujuvasti vaihtaneet puheenaihetta ja lauloivat barbien musikaalilauluja, haha.

Onko sulla kuohunut raskausaikana? Onko osunut alkuraskauteen niin kuin minulla?