Alkuvuonna luettua x 4

Vuoden 2021 lukusaldoksi täten kirjautukoon tänne blogimuistiin mukavan pyöreä luku: 30 kirjaa.

Näistä alla olevista kirjoista yhden (Lucinda Riley: Oliivipuu) nimittäin luin jo joululomalla viime vuoden puolella. Ja loput kolme nyt tammikuussa.

Tässäpä tuttuun tapaan (mun mielestä) paras ensin -järjestyksessä:

1. Lucinda Riley: Kadonnut sisar

käännös: Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen
saatu joululahjaksi

Ah. Ah. Aaaaaah.

Aikoinaan (valovuosi sitten?) ihan ensimmäiseen sisaruskirjaa en ihan lämmennyt. Tai ehkä puolilämpeninin. Nimesin sen luksuspornoksi. Ei niin, että siinä olisi ollut pornoa vaan niin, että siinä hekumoitiin niin luksusjahtien valkoisilla nahkapenkeillä. Joko olen siihen tottunut (hui) tai myöhemmin se ei ole ollut kirjoissa niin silmiinpistävää. Mutta nykyisin rakastan näitä.

Ja erityisen paljon tätä uusinta.

Itse asiassa hassusti on tainnut mennä niin, että lähes aina just se juuri luettu kirja on tuntunut aina siltä parhaalta. Näin on voinut toki olla, mutta voin myös hyvin kuvitella, että kirja kirjalta olen mennyt jotenkin syvemmälle tähän seitsemän sisaruksen maailmaan.

Tiiliskiven paksuisten (ja -painoisten) kirjojen seitsemäs osa kertoo sen viimeisen eli kadonneen siskon tarinan. Ja oi miten hyvin kertookin! Alussa ihan yksittäisessä kohdassa meinasi iskeä ”äh en jaksa hyppiä aikatasojen välillä ja perehtyä uusiin henkilöihin” -väsymys, mutta aika hyvin sen sitten päihitti ihan vaan lukemalla. Tarina oli hieno ja sopivan yllätyksellinen.

No, sitten koko sisarussaaga ratkesi, vai? Haha, NO EI! Se jäi vielä ihan kesken!

PienePIENENpienenpieni haaste tässä hommassa on vaan se, että saagan kirjoittaja menehtyi viime kesänä – ennen kuin ehti kirjoittaa sen viimeisen osan, joka paljastaa, että mistä tässä kaikessa oikein on ollut kyse. Nooooouh! Ainakin HS:n tietojen mukaan Rileyn poika kuitenkin kirjoittaa viimeisen kirjan valmiiksi, äitinsä muistiinpanojen pohjalta. Kääks, haistan riskin ainekset – mutta odotetaan toiveikkaana.

Odotetaan toiveikkaana pitkään, sillä kirjan ilmestymistä on lykätty ja HS:n mukaan se ilmestyy keväällä 2023. Ja tähän väliin toisen kerran nooooooouh. Yli vuosi!!!

Kahdehdin niitä, jotka nyt vasta ovat sarjan ensimmäisissä kirjoissa ja saavat mahdollisesti lukea sitten kaksi viimeistä putkeen. Tämä Kadonnut sisar nimittäin ihan vaatii sitä viimeistä osaa.

2. Lucinda Riley: Oliivipuu

käännös: Tuukka Pekkanen
saatu arvostelukappale: Bazar

No onpa vähän tylsää laittaa kaksi saman kirjailijan kirjaa kärkeen – mutta näin se vaan nyt sitten menee!

Rileyn kirjoista olen lukenut jo… käsittääkseni kaikki suomeksi käännetyt, pari ”uutta” taitaa olla (jesh!) vielä tänä keväänä tulossa. Ja nyt ihan viimeisen vuosien aikana kirjoihin on tullut aika kivaa vaihtelua: se Vaarallinen kirje (vau, siitä täällä) oli enemmänkin jännäri, ja nyt myös tämä Oliivipuu oli jotenkin… erilainen.

Ja hassua kyllä tämä kirjan sisältötyyppien (melkein jopa genren?) vaihtelu ei ole ollut ollenkaa pettymys – esimerkiksi samaan tapaan kuin Cecilia Samartinin Kolibriin (täällä) petyin, kun se ei ollutkana sitä samaa kuin aiemmat kirjat.

Mutta tässä Oliivipuussa se ”erilaisuus” tuntui jopa vähän virkistävältä!

Oliivipuu siis ei ollut sellainen monella vuosisadalla mutkitteleva sukusaaga – vaikka sukua oli tässäkin ja kahta aikatasoa, niin aikaulottuvuus oli vain kymmenen vuotta. Ja muihin Rileyn kirjoihin verrattuna juoni oli jopa yksinkertainen. Tässäkin pohditaan menneisyyden salaisuutta, mutta jotenkin… suoraviivaisemmin. Henkilöhahmojakin on vain kymmenesosa siitä, mitä Rileyllä tavallisesti.

Mutta siis tykkäsin, oikein todella! Joskus on ihan kiva lukea kirjaa ilman kolmen sukupolven suhdekiemuroita. Ehkä vähän sellainen ”välipalakirja” (hassua sanoa näin lähes 600-sivuisesta kirjasta), mutta oikein koukkuunsanappava ja soljuvasti luettava. Kuten Rileyn kirjat aina.

3. Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

käännös: Helene Bützow
lainattu kirjastosta

Noooouh! Joskus sivun 200 paikkeilla jouduin myöntämään itselleni, että tää ei hei ole yhtä hyvä kuin mun aiemmin lukemat Moriartyt. Aiemmin siis olen lukenut Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies.

Oonko se muuten vain minä, vai onko näillä Moriartyn kirjoilla jotenkin ihan poikkeuksellisen huonot nimet…?

Jossain siellä sivun 200 paikkeilla nimittäin totesin, että voi hitto mua tylsistyttää. Vika voi olla myös lukutahdissani: luin tätä niin pätkissä. Vai oliko se kuitenkin niin, että tämä ei ollut niin mukaansatempaava, että olisin jäänyt ahmimaan kunnolla…?

Asetelma tässä oli jotenkin virkistävän erilainen: yhdeksän toisilleen tuntematonta sulkeutuu hyvinvointilaitokseen. Ja kivasti siinä lähdettiin henkilöhahmoihin tutustumaan. Leppoisasti. Ehkä liiankin leppoisasti?

Ei tämä huono ollut, mutta jotenkin ei vaan iskenyt sillä tavalla kuin aiemmat Moriartyt.

Taidan nyt ihan varalta pitää pienen Moriarty-tauon. Josko sen jälkeen taas paremmin maistuisi.

4. Abigail Dean: Tyttö A

käännös: Kristina Drews
arvostelukappale saatu: Aula & co

Tällaisia kauheita kertomuksia joskus lehdistä klikkiotsikkolukee: vanhemmat, jotka ovat pitkäaikaisesti kaltoinkohdelleet lapsiaan, ja sitten joku lapsista karkaa kahleista (kirjaimellisesti) vapauteen ja koko karmeus paljastuu.

Tämä on juuri sellainen tarina, ja Tyttö A oli hän, joka karkasi.

Itseäni häiritsi jotenkin koko ajan määritelmä ”tositapauksesta inspiraationsa saanut”. Olisin jotenkin halunnut, että tämä olisi ollut totta tai ei totta. Muutaman kerran googlasin (uhhh) tapauksia ja löysinkin ehkä jonkun, mihin tämä ehkä perustui. Mutta kuinka löyhästi tai tarkasti? Mitä se ”inspiraation saaminen” tarkoittaa? Oliko kirjailija lukenut samat lehtijutut ja sitten kirjoittanut mielikuvitustarinan – vai oliko tässä oikeasti tositarinan yksityiskohtia?

Jumituin siis siihen, että tämä oli ”tositapauksesta inspiroitunut” eikä ”tositapahtumiin perustuva”. Tämä on ehkä taas oma vikani, mutta mua se vain häiritsi. Tuli jotenkin sellainen olo, että en halua lukea mielikuvitustarinaa tällaisesta aiheesta.

Ha. Mielikuvitusaiheita nuo kaikki muutkin ovat! Mutta tällaiseen aiheeseen tosiaan olisin janonnut sellaista ”mitä oikeasti tapahtui” -näkökulmaa.

Kirja sinänsä oli ihan hyvä. Ei kiilannut lukukokemusten kärkeen, mutta piti hyvin otteessa eikä tullut mieleen lopettaa lukemista kesken. Ihan hyvä varmaan sekin.

Silti olisin halunnut tietää.

*******

Tuttu kysymys: Olikos joukossa teidän lukemia kirjoja, ja oletteko olleet näistä samaa vai eri mieltä?

 

PS. Seuraavaksi korkaan tässä viikonloppuna Kate Mortonin Salaisen puutarhan. Pidin myös vähän (okei, aika vähän) Morton-taukoa, mutta nyt saa mennä, kun kirjaston eräpäivä lähestyy.

10