Viimeisten kuukausien lukutahtini on hidastunut lähes ”satasesta seinään” -tyyppisesti. Tammikuussa vielä kirjoitin, että mähän olen tässä jatkuvasti kirjapostauksia tekemässä. No, en ole enää. ”Vauva nukkuu sylissä, äidillä kirja kädessä” -elämä on kai vaihtunut vauhdikkaan taaperon perässä pönkimiseen.
No, kaikenlaisia elämänvaiheita! Nyt on sitten vähän vähälukuisempi päällä. Näköjään neljä kirjaa olen helmi-maalis-huhti-toukokuun aikana. Nämä:
1. Kristin Hannah: Tomun ja tuulen maa
kääntänyt: Marja Helanen
lainattu kirjastosta
Kristin Hannah on mulle tällainen uusi lempparikirjailijoiden joukkooon löytynyt kirjoittaja! Luin häneltä ensin Alaskan taivaan alla viime kesänä. (siitä täällä) Tykkäsin, mutta en ihan silleen mindblown-vaikuttunut. Seuraavaksi luin Satakielen viime vuoden lopussa, ja se oli ihan huikea.
Ja nyt tässä alkuvuoden aikana olen lukenut Hannahilta vielä Sisarten kesken (myöhemmin tässä postauksessa) ja tämän Tomun ja tuulen maan. Jos ja kun laittaisin Hannahin tuotannon lempparijärjestykseen, ylivoimainen ykkönen minulle olisi se Satakieli, ja tämä Tomun ja tuulen maa sitten kakkonen.
Tämä kirja ei ollut sitä mun ”monen sukupolven kohtalot” tai ”mitä menneisyydessä on tapahtunut” -perusskeneä – mutta tykkäsin siitä silti. Ha, se on sellainen yhdenlainen kriteeri: jos tykkään ”oman skenen” ulkopuolisista, niiden täytyy olla sit tosi hyvin kirjoitettuja! Ja tämä oli!
1930-luvun Texasin hiekkamyrskyistä lukiessa ihan tunsin hiekan rapinan hampaissa ja tunsin hiekan omallakin iholla ja hiuksissa. Kirja vei jotenkin ihan huikean hyvin niihin tunnelmiin ja siihen ympäristöön. Eikä kuitenkaan ”ylikuvaillut” vaan jotenkin tosi luontevasti sai lukijan mukaan siihen historialliseen ja maantieteelliseen ajanjaksoon ja sijaintiin.
Ja siis tässähän tuli taas historiallisesti ihan uutta! ”Dust Bowl” oli siis mulle tuntematon juttu (wikipediassa täällä), eli se on ollut 1930-luvun Yhdysvalloissa mm. Texasissa ollut ihan hurja pölymyrskyjen aikakausi. Rakastan tällaista, että fiktiivinen kirja vähän niin kuin salaa näyttää väläyksen historiaa.
Tarina oli oikeastaan kertomus selviytymisestä. Siitä, kun hiekka peittää koko kotitilan ja on vaan pakko pelastaa perhe ja lähteä pois rakastamaltaan maaperältä. Huikean hieno tarina!
2. Sarah Lark: Maorien laulu
käännös: Sanna van Leeuwen
lainattu kirjastosta
Oijoijoi, mä olisin halunnut rakastaa tätä kirjaa niin kuin rakastin sarjan ensimmäistä, Valkoisen pilven maata. (siitä täällä) Mutta sen sijaan painin tämän kirjan kanssa, kuljetin sitä Sotkamossa ja Espanjassa mukanani (oli vieläpä aika massiivinen tiiliskivi kannettavaksi) ja jotenkin vaan en päässyt alussa siihen uppoutumaan.
Kirja siis jatkoi edellisen kirjan tarinaa hyppäämällä eteenpäin 40 ja kertomalla enimmäkseen edellisen kirjan päähenkilöiden lastenlasten näkökulman tarinaa.
Mutta äääh. Aluksi kerronta tuntui jotenkin oudon pomppivalta ja… ontolta. Mutta ennen kaikkea jotenkin henkilöiden näkökulmien vaihdokset tuntuivat vaan kummallisen kömpelöiltä. Pomppiva on varmaan oikea sana tähän.
Vai johtuiko se vaan siitä, että en itse ajankäytöllisesti päässyt kirjaan niin sukeltamaan…? En tiedä.
Ehdin jo tämän kanssa Insta Storyssa ähistä, että tämä on vähän jopa kehno. Mutta sitten jotain tapahtui! Yhtäkkiä siellä kirjan loppupuolella huomasinkin, että hei tämähän on tosi hyvä kirja! Olin kai unohtanut sen kehnouden, kun olin lukenut kirjaa niin pitkään, haha. Se joko parani loppua kohti, tai sitten pääsin vaan paneutumaan kirjaan paremmin.
Joten ei tämä ihan toivoton ollut, kyllä mä tätä Valkoisen pilven maan jatkoksi suosittelen! Itselläni on kirjastosta lainassa jo se kolmaskin, Kiivilinnun kutsu.
3. Kristin Hannah: Sisarten kesken
käännös: Salme Moksunen
lainattu kirjastosta
Tässä siis lisää Kristin Hannahia, eli neljäs häneltä lukemani kirja. Tarina sijoittui nykyaikaan (ei niin mun juttu) eikä siinä muutenkaan ollut oikein sellaista mua kiinnostavaa historiallista ulottuvuutta, mutta luin sen silti, koska se oli niin hyvin kirjoitettu.
Tästä tuli ehkä mieleen jotenkin Jojo Moyesin kirjat ja kerronta sieltä ”Moyesin paremmasta päästä”. Ehkä sellainen tietynlainen syvyys tästä puuttui: hyvä kerronta ja ihan kiva tarina kahdesta erilaisesta, erilleen henkisesti ajautuneesta sisaruksesta – mutta ei ehkä sen kummempaa.
Hannahilta lukisin ensisijaisesti muita kirjoja, ja tämän silleen ”no jos ei mitään muuta kirjastosta löydy” -henkisesti vasta.
4. Jessie Burton: Onnen talo
käännös: Juha Ahokas
lainattu kirjastosta
Nyt nousee kysymys: kun en kerran oikein tykännyt Nukkekaapista (siitä täällä), miksi ihmeessä luin sen jatko-osan? Hah nämä on näitä kysymyksiä, joihin ei voi vastata. Ehkä siksi, että olen loputon optimisti? Tai siksi, että Jessie Burtonin Muusa (täällä) ja Tunnustus (täällä) ovat kuitenkin olleet mallia ihan jees.
Tämä Onnen talo on siis itsenäinen jatko-osa sille Nukkekaapille: tässä kirjassa edellisen kirjan vauva on pääosassa, ja muut (ne hengissä pysyneet) henkilöt edelleen mukana parikymmentä vuotta vanhempina. Tunnelma on jokseenkin sama, sellainen tumma ja synkkä 1700-luvun alun Amsterdam.
Ehkä jos tykkäsi siitä ekasta, tykkää tästäkin. Ja jos ei oikein tykännyt (kuten minä), niin ei se tästä oikein paremmaksi muutu. Haha. Burtonilta valitsisin luettavaksi mieluummin sen Muusan tai Tunnustuksen.
*******
…ja seuraavaksi jotain niiii-iiiin odotettua kirjarintamalta: mä sain siitä Papa Saltista (Seitsemän sisaruksen tarinan päätösosa) juuri arvostelukappaleen! Uuuuuuuuh! Sukellan sen pariin nyt, kun en ole vielä kuullut kirjasta mitään, koska en halua mitään ennakkotietoja siitä. En edes sitä, oliko se hyvä!
Joten jos ootte lukeneet, älkää kertoko mitääääääään! Kiitos, haha!
(siitä tuleekin sitten hankala kertoa yhtään mitään – edes sitä, oliko se hyvä – ettei spoilaa kokemusta keneltäkään muulta)
16
