Kiinnitin jokin aika sitten huomiota koululaisikäiseen poikaan, joka kiljui aivan paniikin vallassa ampiaisen pöristessä heidän vilttinsä ympärillä.
”Älä nyt viitsi olla noin hysteerinen”, pojan äiti tokaisi äreyttä äänessään.
Noin puolta minuuttia myöhemmin kiljui äiti. Heilutti käsiään, tärisi ja hyppi ympäriinsä.
”Tässä oli amppari ihan mun kädellä!!!!”, pojan äiti kiljui puhelimeen.
Pelot tarttuvat ja periytyvät – ymmärrän sen oikein hyvin. Ja jos aito spontaani kammo on – on se sitten amppareita, ukkosta tai vaikkapa kaloja (kröhöm) kohtaan – sitä voi olla vaikea peittää jälkikasvultaan. Lievemmässäkin muodossa tällaiset periytyvät; omalta kohdaltani tiedän sen hyvin esimerkiksi suhtautumisessa veteen. Oma äitini ei ollut luonteva vedessä eikä uinut kovin hyvin; niinpä pieni pelko (tai vähintäänkin huolellisuus) periytyi minuun enkä koskaan ole ollut mikään vesipeto. Samoin Joelin osalta. Niinpä meidän lapsemmekin ovat vedessä pikemminkin sellaisia pärskeitäpelkääviä kuin pulipulisukeltelevia; varmasti sekin vähän vaikuttaa, kun vanhemmat ovat aina vähän varuillaan ja silmä kovana veden äärellä. Vaikka siis paljon näin kesäisin polskuttelemmekin.
Mutta ampiaisiin. Niitä on nyt ainakin täällä meillä päin juuri nyt paljon.
Tän fetasalaatin nauttimisen aikana käytiin valtava ampparisota.
Lapseton minä on amppariahdistelutilanteissa spontaanisti kiljahdellut ja ottanut muutaman juoksuaskeleenkin; edelleenkään en voi olla huitomatta (miten voi olla huitomatta; nehän menevät suoraan ruokaan/juomaan jos niitä ei hätistä), mutta yritän tehdä sen mahdollisimman tyynenä. Ehkä hengitystä hieman pidellen, mutta mahdollisimman tyynenoloisesti. Pyrkien näyttämään, että ei näitä tarvitse pelätä – eivät ne pistä jos niitä ei härnää. (paitsi että saattavat pistääkin, mutta eipä siitä sen enempää)
Joo; meidän lapset siis myös meinaavat spontaanisti panikoida kaikenlaisia pörriäisiä nähdessään.
Mutta asiaan on löytynyt meille yllättävä apu: Titi-nallelta! Ja juuri siitä kappaleesta ja siitä hahmosta, jota tirppa vielä joskus 2-vuotiaana syvästi kammoksuin.
”Amppari-pamppari, mene pois; amppari-pamppari”… ja niin edelleen.
Harmi kyllä en löytänyt biisiin kunnollista musiikkivideoita, mutta tällainen vanha konserttitaltiointi löytyy Youtubesta.
”Amppari-pamppari, mene pois; amppari-pamppari”…
Kun amppareita häätäessä koko perhe iloisesti lauleskelee ja tekee tuota laululeikkikoreografiaa (erityisesti Seela fanittaa sitä), niin pysyypähän kuulkaas paniikit poissa!
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan ampparikammontorjuntakeinona!
Amppareiden torjuntaan se sen sijaan ei kyllä toimi. En oikein tiedä, mikä toimisi. Talvi?
PS. Ampparikupituksesta aiemmin täällä.
18
coxia94
31.7.2016 at 20:54Pamahti kyllä ihan täysin soimaan päähän korvamadoksi tuo biisi, vaikka sen kuulemisesta alkaa jo aikaa olla, kun siskoni joka tuota kuunteli, pääsi kuitenkin jo viime kuussa ripille… 😂
Mutta nuo ampparit on kyllä ihan kamalia! Ite oon alkanu pelätä kyllä muitakin ötököitä viime aikoina… Mutta ampiaispelkoon on osittain myös järkevä syy, koska pelkään olevani allerginen ja saavani anafylaktisen shokin (kerran vaan on pistäny, ja sen jälkeenhän voi allergisoitua), kun oon kaikennäkösille muillekin pistiäisille hemmetin allerginen.
krista
31.7.2016 at 22:30”Amppari-pamppari, mene poooois!” :D
–
Mua taas ei ole amppari/mehiläinen/mikänäitänyton ikinä pistänyt ja oon ajatellut, että mun paniikkifriikkauksista osa johtuu siitä, että en ihan täysin hahmota sitä, miten paljon se sattuu. Luulen siis sen sattuvan ihan KAMALASTI, luultavasti totuus on sit kuitenkin vähän laimeampi :) Ennen friikkasin siis ihan estoitta (silleen kiljuvan naisen tyyliin), mutta nyt yritän hillitä (ja ihme kyllä kai suunnilleen onnistunkin) lasten nähden, että ne eivät tosiaan saisi friikkaustartuntaa… Aaa ja eksyin aiheesta: eli joo mäkin jännitän, että oonko allerginen. Mulla kun nyt on näistä aikuisiällä ilmenneistä ylläriallergioista nyt kokemusta, mm. monet antibiootit… Ei ollut kiva tunne, kun tajuaa että naama turpoaa ja miettii, että meneekö kurkku umpeen ennen kuin ehtii lääkäriin… :(
Lilah
31.7.2016 at 23:35Kovin rajua reaktiota ei onneksi tule ekasta pistosta vaan vasta seuraavista mahdollisesti. Kakkosen kanssa minäkin tätä murehdin kun sille tulee hyttysenpuremastakin välillä päiviä kestävät isot paukamat. Pahin oli yli 10 cm halkaisijaltaan, turvonnut ja kova paukama, näkyi vielä 10 pv myöhemmin! Silti allergialääkäri oli sitä mieltä, että kirjoittaa reseptin epikynään vasta jos elämän ekasta ampiaisenpistosta tulee iso reaktio. Sitä (kauhulla) odotellessa. Kolmosella turposi hyttysenpistosta silmä vuorokaudeksi lähes umpeen. Silti kimalaisen pistosta (otti sen käteen pinsettiotteella…) tuli muutaman minuutin huuto ja turvotusta muttei kummempaa. Parani tunnissa kun sen jälkeen lapsi ei enää tiennyt mihin sormeen oli pistänyt.
Saarajohanna
31.7.2016 at 20:56Me tehtiin mökillä amppariansoja: Puolentoista litran limpparipullo kaulasta saksilla katki, sinne pohjalle lämmintä vettä ja hunajaa (lämmintä jotta hunaja liukenee nopeammin), ja pullon yläosa nurinpäin suppiloksi päälle (ilman korkkia). Hunaja houkutteli ampparit pulloon, eivätkä ne enää päässeet pois. Tarjosimme siis ratkaisun näiden harvinaisen kiukkuisten, ilman kuningatartaan sekoilevien ampparien eksistentiaaliseen kriisiin. Rupesin jo suunnittelemaan ansojen maalaamista yms. ;)
krista
31.7.2016 at 22:37Oi, hyvä idea! Ihan pakko testata!!!
Annu
31.7.2016 at 21:11Ampparit on kyllä lentävistä herhiläisistä kaikkein epämukavimpia, ne on jotenkin niin tolloja ja vaarallisia.
Ei saisi hätistää ettei pistä, mutta jos et hätistä niin saattaa silti pistää.
Kimalaiset, paarmat ja hyttyset on paljon siedettävämpiä tapauksia.
Kimalaiset ja ampparit menee kohta (yöpakkasten) aikaan aivan sekaisin ja kumpikin majailee maassa ja puussa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa.
Viime syksynä kimalainen oli mennyt tytön kenkään sisälle ja sisätiloissa (miten?) Ja toki sitten tuikkasi tätä varpaaseen- jäi kammo niin äidille kuin lapsellekkin
Toinen muksuista taas sai ampparin piston otsaansa kun otti omenan puusta ja amppari oli siellä puussa majaillut kymmenien ystäviensä kanssa- jäi kammo…
Ja se on tosiaan totta että omaa pelkoaan on vaikea peittää lapsen nähden, minä en oo siinä vielä kertaakaan onnistunut
krista
31.7.2016 at 22:51Joo ja jotenkin näin loppukesästä ne on ihan pimeitä – oliko jotenkin niin, että kuningatar on kuollut (?) ja ampiaisista tulee lihansyöjiä ja mitä kaikkea :)
–
Meillä kamalin ampparikokemus on joskus ajalta ennen lapsia kesämökillä, kun tultiin rempseästi sinne ja Joel kolautti kantamuksellisen polttopuita terassille – no siellähän olikin iiiiiso pesä ja sieltä kymmenet-kymmenet ampparit hyökkäsivät Joelin kimppuun! Joel pakeni juosten pöpelikköön; minä sisälle ja laitoin oven kiinni (reilukerho :D ). No, en lukkoon – päästin tietysti Jelin heti sisään, kun tuli sieltä juosten ampparit perässä. Pistoja tuli kymmeniä. Seuraavina päivinä alkoi sitten pesänhajoitusoperaatiot. Itse asiassa ihan harmi, että mulla ei ollut tätä blogia silloin :D Oli nimittäin ihan hulvatonta kuvamateriaalia niistä varusteista, mutta asialle siihen aikaan repeiltiin vaan omassa Facebookissa omille kavereille.
–
Joo jos amppari (tai mikä tahansa isompi pörriäinen) pistäisi lasta, niin TODELLA vaikea ois munkaan pysyä rauhallisena. Uhhuh. Kyllä se pelko ja kammo siellä pohjalla elää, vaikka yrittääkin olla viilipyttynä.
Piipo79
31.7.2016 at 21:49Meillä kyllä kävi juuri niin että nuorimpaan vajaa 1,5 vuotiaaseen pisti ampiainen käteen kun hän oikein laittoi sen nyrkkiin (ampiainenjäi siään) ampiaisen tultua makean käden luo (olimme juuri kahvilassa ja siellä oli kakkua!). Minä siinä sitten kiljuin että sain ampiaiskäden auki ja ampparin pois,mutta ei siinä kyllä spontaanisti muutakaan voinut! Voi pojat että onko pelännyt sen jälkeen kaikkea lentävää! Hokee vaan ampia ampia ampia jopa leppäkertustakin!
krista
31.7.2016 at 22:59Huijuijui! Joo oisin kiljunut minäkin. Meillä kans alkukesästä varsinkin tytöt friikkasivat kaikenlaisia pörriäisiä, mutta onneksi sitten vähitellen tottuivat. Toivottavasti talven aikana teilläkin kammo unohtuu!
Torey
31.7.2016 at 23:04Mä olen yrittänyt olla tartuttamatta mun hämähäkkikammoa. Miehen ollessa kotona ilmotan, että herralle ois tehtävä: kahdeksanjalkaisen poistaminen. Mutta yksin tyttöjen kanssa ollessa koitan olla rohkea ja mäjäyttää kengällä. Täällä maalla on kummasti rohkaistunut kun niitä vilisee pihalla ja syksyllä ne tunkee ainoalle auringossa lämpiävälle seinälle, just siihen ulko-oven viereen. :D
Aada
31.7.2016 at 23:10Tuo ansa niille ampiaisille ei ole ollenkaan hyvä. Niilläkin kuitenkin on joku tarkotus kun täällä ovat. Jos alkuun kokeilee valepesiä oleskelu alueille ja omaa buffettia jonnekkin kauemmas pihasta. Hedelmiä yms mistä saavat nauttia. :D Josko sitten pysyisivät pois häiritsemästä. Minä pelkään ja vihaan aivan kauheena ampiaisia, ja tämä kesä ollut yhtä tuskaa niiden kanssa. Ovat meidän terassin vallanneet. Pesä kyllä terassin alta tuhottiin mutta aion kokeilla kyllä muita keinoja ennen mitään joukkomurhaa.
Vikkola
31.7.2016 at 23:13Amppareita kuulema saa pihalla parhaiten karkotettua niin, että tekee valepesän niille vaikka suodatinpaperista, ja täyttää sen talouspaperilla. Ampparit ei koskaan tule toisen reviirille. Kaverini oli testannut tätä omalla pihallaan, ja kuulema toimii. Kilpaileva ”ampparipesä” vaan killumaan jonnekin puuhun tai auringonvarjoon.
piupali
1.8.2016 at 00:05Kaveri oli saanut ampparit vähenemään sillä kun oli sivellyt muutamaan puuhum tontin perällä (iso tontti jossa pieni metsikkö) hunajaa. Voisi toimia pienessäkin pihassa siten, että sivelee tontin reunalle tai muuhun paikkaan jossa ei oleskella. Tai sitten yöllä salaa naapurin puihin. :D :D
Tilia
1.8.2016 at 13:59Apuuva – tällä menetelmällä saa vielä karhun pihaansa haja-asutusalueella! Älkää levitelkö kiitos hunajaa mihinkään kaupungissakaan – mehiläiset lentävät useita kilometrejä pesästä ja Helsingissäkin on paljon citytarhoja. Vieraan hunajan mukana leviää todella vakavia mehiläistauteja (ihmiselle toki vaarattomia) ja hunajan käyttö tällaiseen amppariansaan on todella järjetöntä mehiläistarhauksen näkökulmasta ja voi aiheuttaa pahimmillaan tuhansien eurojen tappiot! Mehua voitte käyttää surutta, se ei mehiläisiä kiinnosta, niin kuin ei mitkään ihmisen ruoat muutenkaan. Ja mehiläiset – toisin kuin ampiaiset – eivät pistä kuin pesää puolustaessaan, koska piston jälkeen mehiläinen kuolee (ampiainen ei).
–
Lapsille (ja aikuisille) kantsii opettaa, että on ihan hiljaa paikallaan, jos ampiainen/mehiläinen/kimalainen tulee lähelle. Näin pistiäinen huomaa, että et ole pelottava, ja lähtee aikanaan kyllä pois vaikka paidan alta.
Hanna-Marleena
1.8.2016 at 00:49Olin Helsingissä häissä viikko sitten ja koska oli tietenkin kuuma, ikkunat olivat auki ja ampiaisia pörräsi useampi sisällä. Olivat kyllä aikaröyhkeitä kun lähes iholle ja ruokaan asti tulivat ja laseissa olevat viinit houkuttivat. Pieni kukkaistyttö itki useamman kerran hysteerisesti ampiaisia, ja saattoi olla että eräs toinen pieni lapsi lietsoi hysteriaa lisää kun itse pelkäsi ampiaisia. Ketään ei tainnut kuitenkaan pistää.
*
Tuosta veden pelosta, suosittelen aikuisten uimakoulua ja lapset tietysti myös uimakouluun. Aikuisten uimakoulussa aloitellaan totuttelemalla veteen, mikä voi helpottaa ”veden pelkoa” jos sitä peloksi voi kutsua. Uintitaito on todella tärkeä taito osata, edes auttavasti.
a
1.8.2016 at 07:40Uimakoulu on pop! (Ampiaiset ei, yh). Siis mun lapsuusperheessä äiti ei osaa uida ja me lapset pantiin uimakouluun niin monena kesänä perätysten että uimataito on hanskassa kaikilla (nooh, asuttiin myös 2 vuotta paikkakunnalla jossa oli ilmainen(!) maauimala, joten kesiä on vietetty ala-asteikäisenä uima-altaassa polskutellen). No, mun mies on nyt just ja just uimataitoinen, mutta ei ”tykkää” vedestä, joten uintikoulutus on mun (joka tykkään uimisesta) varassa. Ilmoitin nelivuotiaan nyt kesän alkuun viikon intensiiviuimakouluun (uimataidottomillle, vanhempi mukana) ja se oli todella hyödyllinen. Lapsi joka ei tahtonut että vettä menee naamalle edes kylvyssä oppi viikossa (hyvä ohjaaja, kaveripaine ja onnistumisen kokemukset) sukeltamaan, hyppäämään veteen riemukkaasti altaan reunalta ja uimataidon alkeita (ui kun on hieman kellutusapua). Olin tosi ilahtunut että miten paljon viikossa oppii (vaikka olikin rankka viikko käydä joka ilta uimakoulussa työ/päiväkotipäivän päälle) ja ollaan nyt koko kesä käyty maauimaloissa harjoittelemassa lisää. Luulen muuten että uimaopetukseen intensiiviopetus toimii tosi hyvin, siis verrattuna 1krt/vk opetukseen. Mutta tosiaan ihan parasta on että vesipelko katosi tuon viikon aikana, ensi kesänä mennään varmasti uusiksi ja katsotaan tulisiko uimataitokin sieltä.
Vannikkila
1.8.2016 at 08:19Mä en osaa biisistä kuin tuon kertsin (vai vaan sen alun?), mut meillä on siis sitä laulettu kanssa tänä lesänä amppareiden ollessa lähellä. :D
–
Mun tekee miel väittää et peloilla on jotain tekemistä myös perimän (eli varmaan tempperamentin) kanssa. Minä en pelkää koiroa, vaikken mikään varsinainen koiraihminen olekaan, mutta äitini pelkää. Ja samoin pelkää poikammekin. Nyt alkanut helpottamaan, kun emme vain mene koiria niin lähelle ja puhutaan ääneen, kuinka kiltti koira on kun ei hauku yms. :)
A
1.8.2016 at 09:56Meilllä lapsi on pienestä pitäen pelännyt koiria, mikä musta on ollut aina outoa, kun itse tulen koirarakkaasta suvusta (lapsuuskodissa oli aina koiria kunnes viimeisin jouduttiin lopettamaan 2012)…mutta ehkä se on imetty koirapelkoisen miehen käytöksestä. Nyt kun lapsi on 4v. (on katsottu kuvia, on juteltu siitä että haukkuminen on koiran juttelua ja että millainen on iloinen koira ja millainen ei, on nähty lempeitä ja rauhallisia koirakavereita ja pikkuhiljaa päästy silitysetäisyydelle), lapsi edelleen säpsähtää pelosta, jos vieras koira tulee yllättäen lähietäisyydelle. Jostain selkäytimestä kai se vaan edelleen tulee…
Vannikkila
1.8.2016 at 12:46Mä veikkaan kans, et pojan koirapelkoa on vahvistanut se, että joskus pienenä on joku koira haukkumisella säikäyttänyt. Oli muutenkin aluksi arka eri äänille (lasten äänet, vieraat viemärit ja sitä rataa), ni eipä joku koiran haukkuminen voi mikään kovin lemppariääni olla.
iituliina
1.8.2016 at 18:26Ampparit on ihan iisejä ja lepposia tapauksia, voin kaveerata niiden kanssa panikoimatta, mutta ailuoja kun noita tappajahyttysiä pitääkin olla KAIKKIALLA. :D Onneks mulla ei oo lapsia enkä juuri muutenkaan hengaile lapsiseurassa, koska hyttyspaniikki ei varsinaisesti tee elämästä kauheen helppoa tai leppoisaa. :D
Anu
3.8.2016 at 08:58Meillä pyörii ampiaisia nyt tosi paljon ja puistossa naurattaa kun jossain koko ajan joku juoksee ja kiljuu :D Taitaa olla niin, että ne kellä allergiaa ei ole pelkäävät enemmän kuin ne kellä allergia (ja lääkkeet mukana) on. Huomasin nimittäin eilen puistossa kuinka ohjaaja, jolla siis on allergia, oli tyynen rauhallinen kun amppari pyöri ympärillä.
Oma 2,5 vee poika sai piston suuhunsa ja piti varmuuden vuoksi soittaa ambulanssi. Tulipahan todettua, ettei ole allerginen kun oli jo toinen pisto viikon sisään. Tosin suuhun ihan eka ja toivottavasti vika kerta.
Mutta ylipäätään se huitominen ja kiljunta saa ampparin varmemmin pistämään kun rauhallisena olo.