Kirjoitan tätä bloggausta yhdellä kädellä jumppapallolla istuen, ja vauvaa samanaikaisesti heijaten. Sylissä tuo murmeli tälläkin hetkellä uinuu rauhallisesti, onnellinen ilme kasvoillaan.
(kuvassa noin viikon iässä)
Olen nyt kahteen bloggaukseen saanut neuvoksi tyyliin ”Ei ihmekään, että näin-ja-näin. Anna se itkee – ei se siitä rikki mene.”
Ihan ensiksi haluan sanoa, että näkemyksiä saa esittää – erilaisiakin. Itse asiassa erilaisten näkemysten ja mielipiteiden kuuleminen tekee usein hyvää; se voi joko vahvistaa omaa näkemystä tyyliin ”no noin mä en ainakaan ajattele” tai sitten saada jopa tarkistamaan omia mielipiteitään tai ennakkoasenteita ”oho, tuota mä en ollut tullut ajatelleeksikaan”.
Ja toiseksi haluan sanoa, että jokainen tekee ne oman lapsensa ja perheensä kannalta oikeaksi ajattelemansa ratkaisut.
Sitten kolmanneksi: olen näistä ”anna se itkee” kommenteista hyvin hämmentynyt. En siis mitenkään pahastunut; ne eivät siis olleet edes (kovin) hyökkääviä. Vaan siis nimenomaan hämmentynyt.
*******
Yritin ensin googlata jotain tieteellistä tutkimusta mielipiteeni taustalle – ja löysinkin, esim. täältä. Sitten tajusin, että niin: en minä kyllä oikeasti itse toimi minkään tieteellisen tutkimustuloksen pohjalta vaan ihan omaan äidinvaistooni perustuen. Se vaisto sanoo, että jos lapsellasi on turvaton olo, auta ja lohduta. Ei siihen tutkimusta tarvita. Vaikka pakko myöntää: tietysti on vaan mukavaa, että tutkimustuloksetkin tukevat omaa ajattelua. Vauvan itkemään jättämisellä voi olla pitkäkestoiset vaikutukset – suosittelen lukemaan vaikkapa tämän artikkelin! Että itse asiassa kärjistäen, vastoin tuota yleistä sanontaa, kyllä se menee rikki siitä itkemisestä, vaikka sitä rikkinäisyyttä ei heti näkisikään.
Tuo näiden ”anna itkeä” -kommenttien aiheuttama hämmennys johtuu kai ennen kaikkea siitä, että jotenkin olen kuvitellut, että tuo ajattelu on jo menneen maailman heiniä. Vai onko? Vieläkö ihmiset ajattelevat noin? Mä kun olen kuvitellut, että se varhainen tarpeisiin vastaaminen on löytänyt tiensä jo niihin suht hitaasti muuttuviin neuvolaohjeisiinkin.
Lainaan nyt murinan kommenttia tässä: ”Mä en kyllä kertakaikkiaan mitenkään päin ajateltuna osaa ymmärtää, että miten se olisi väärä asia että vauva pääsee syliin/saa tissiä aina kun sitä haluaa?”
En minäkään.
Neuvolan seinältä bongasin tänään muuten tällaisen:
Heh tästä imetysasiasta olenkin tässä viimeiset viikot vääntänyt kättä myös oman äitini kanssa. Meidän ihana-ihana-ihana, korvaamattomana apuna ollut ämmi kun tuntuu useasti ”pihtaavan” sylissään vauvaa: ”ei se vielä itke niiiii-iiin kovasti, ei tarvitse vielä imettää”.
MITÄÄÄH! Anna nyt jo tänne se mun vauva! :)
Tällaiset keskustelut on käyty siis huumorilla ja olen kyllä saanut syliin sen vauvani – vaikka ämmi kovasti onkin huolissaan siitä, että miten meidän arki sitten (ylihuomisesta oho: huomisesta!) eteenpäin sujuu, kun olen siis ainoana aikuisena kotona lasten kanssa. Kun yksi on tuollainen tissitakiainen.
Huoli on ihan oikeutettua: niin minäkin olen.
Totta kai olisi helpompaa, jos imetysväli olisi neljä tuntia, vauva viihtyisi kaikissa kantovälineissä ja pitkiä aikoja omissa olossaaan. Ja niin edelleen. Jos helppouslinjalle lähdetään, niin helpompaa olisi myös se, että lapsia ei olisi tehnyt ollenkaan.
Mutta koska se ei ole vaihtoehto, niin sitten mennään näin. Lasta kuunnelleen (molempia) ja tarpeisiin mahdollisimman hyvin vastaten. Niin, miten vanhempana toiminen itsestä luontaisimmalta tuntuu.
Tietysti ”helpotuksia” on lupa (ja järkevääkin!) etsiä: sitteriä, tuttia – arjen helpottajat, tervetuloa meille!
Osaankohan kuvailla – näen sen jotenkin näin: kun kerran olen kotona lasten kanssa, minun työni on nyt tämä. Ihana työ, jonka olen itse valinnut ja saanut. En halua luistaa siitä tai laiskotella (liikaa): haluan tehdän sen mahdollisimman hyvin, ihan niin kuin palkkatyönikin ennen. Tämä nykyinen(kin) työ on välillä rankkaa – lakisääteisiä kahvitaukoja ei tunneta – mutta myös aivan hurjan palkitsevaa. Ja täysin ainutkertaista. Pätkätyöhän tämä on; niin voi ajatella niinä univelkaisimpina hetkinä. Harva työ kuitenkin tuottaa myös näin vilpitöntä onnea.
Maailman tärkein työ <3
1
CougarWoman
21.5.2014 at 17:15Tuohan kuulostaa itseasiassa hyvin loogiselta ihan ilman mitään erityisiä psykologisia tutkimuksiakaan; ei kai pienelle avuttomalle otukselle voi olla hyväksi se, että antaa parkua naama punaisena kunnes ei meinaa enää henkeä saada, vain aste asteelta turvattomuuden tunnetta lisäten?
(Toi sun ”mielipiteitä arvostetaan mutta älkää neuvoko, teen kuitenkin viime kädessä itse omat päätökseni” oli muuten paljon paremmin muotoiltu kuin jonkun toisen (köh) bloggaajan ;D)
Hosuli
21.5.2014 at 17:38Samaa ajattelin: loogiselta kuulostaa. Hätääntyneen lapsen lohduttaminenhan ei tarkoita, että lapsi lellitään pilalle tai hänelle ei aseteta mitään rajoja.
Varmaan meille kaikille ois itkun hetkellä hyötyä sylistä ja turvasta.
Vierailija (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 17:21Mä niin allekirjoitan tämän jutun ja nämä sun ajatukset. Joskus haastavina hetkinä mua on auttanut joskus kuultu kommentti ”eihän sen nukke pitänyt ollakaan”. Ja sä osaat vielä niin ihanasti muotoilla nämä ajatukset.
Maarit
Emmi Nuorgam
21.5.2014 at 17:31Mä näkisin, tai ainakin toivon, että kommentoijat on tarkoittaneet, ettei se vauva hajoa, jos ihan sillä samalla sekunilla ei saa tissiä suuhun. Siis että sun ei tarvitse olla koko ajan siinä vieressä ikäänkuin hälytysvalmiudessa ja reagoida ihan juuri sillä samalla hetkellä. Että on ihan ok, vaikka se hetken joutuisi odottamaan, eikä tosiaan saa siitä pienestä odottamisesta traumoja. Ei kai kukaan (ainakaan toivottavasti!!) nyt lasta ehdoin tahdoin enää pitkiä aikoja huudata?
Kristaliina
21.5.2014 at 18:00Joo, toi on eri asia – just näin kahden kanssa ei mitenkään voi päästä siihen ”samalla sekunnilla” -palveluun… Eli ihan käytännön syistä kyllä sitä itkua on pakko nyt sietää enemmän kuin yhden kanssa aikoinaan.
Mutta mun tulkinnan mukaan näissä kahdessa kommentissa tarkoitettiin ihan oikeasti sitä, että antaa huutaa, että elämä muuttuu helpommaksi. Jos nyt oikein ymmärsin. Anteeksi kommentoijille, jos ymmärsin väärin.
FFFifi
21.5.2014 at 21:22Mä en ole lukenut niitä postauksia enkä kommentteja joihin tässä viitataan, joten saatan puhua aiheen vierestä. Mutta joka tapauksessa olen samaa mieltä. Aika monet vanhemmat eivät uskalla antaa vauvan itkeä hetkeäkään, ja silloin voi tulla koko perheen elämästä tosi hankalaa. Tietenkään vauvaa ei pidä itkettää, mutta hoitaja voi esimerkiksi käydä vessassa vaikka vauva alkaisi kesken itkeä, tätähän usein kuulee että ei edes vessaan pääse… Jos ei ihan sillä sekunnilla pääse paikalle, voi vauvalle puhua lohduttavasti, se hetken itkeminen ei vahingoita varsinkin jos vauva kuulee että hoitaja on paikalla ja palaamassa kyllä. Sama nukkumisen kanssa, joka inahduksesta ei tarvitse alkaa ruokkimaan, sitten toki jos itku alkaa.
Mä ymmärrän noi kommentit näin, että se pienen hetken itkeminen ei ole sellainen asia mikä on vaarallista tai paha juttu, huudattaminen tietysti asia erikseen.
Emmi Nuorgam
21.5.2014 at 21:58Just tätä mä koitin sanoa. Laitan tähän nyt peukun.
LauraEm.
21.5.2014 at 22:52Mulla on sama, en oo koskaan heittänyt mitään ”en voi mennä vessaan kun vauva itkee muuten”, en siis aattele että se on sekunneista kyse ja että koko vuorokausi ois oikeesti oltava ihokontaktissa vauvan kanssa. Ja että niillä vessahuudoilla se vauva menis ”rikki”… Mut ainakin parissa aiemmassa ketjussa oli kommentteja tyyliin ”ai et ehi syömään kunnolla, no kyllä sä voit vaan tehdä ruokaa ja istua rauhassa syömässä, anna lapsen huutaa lattialla ja karaise ittees että ei se huuto lasta tapa”. Luulen että kovin moni ei tossa tilanteessa pysty ihan vaan rauhassa istuskeleen nauttimassa verkkaista lounasta :D :(
Ja siis muutenkin täällä tulee ehkä vaa ääripäät, joko että kyllä vauvan voi minuutiks jättää tai sit että antaa huutaa tuntikausia yksin. Mut entä jos kaipaa vartin, puolen tunnin tai parin tunnin rauhaa? Siinä tulee ehkä se, että ei halua totuttaa siihen ”senkun huudat”, mut kuitenkaan yhtä kahvikupillista pidemmälle ei pääse.
Kahvittelija
22.5.2014 at 15:53Niinpä, Sinkkosen (mä olen näköjään nyt tuomassa sitä joka kommenttiini) mukaan äidin ei pidäkään olla täydellinen vaan ”kyllin hyvä”, millä on ihan sellainenkin tärkeä merkitys, että pienet puutteet muuten hyvässä hoivassa panevat lapsen kehitystä liikkeelle: ”Äidin poissaolot – ellei niitä ole liian usein eivätkä ne kestä liian kauan – pakottavat lapsen luomaan mielikuvia, jotka kutsuvat äidin takaisin ainakin psyykkisessä mielessä. Kieli ei kehity, jos lasta ymmärretään liian hyvin ja hänen tarpeensa tyydytetään ennen kuin hän on ehtinyt ne ilmaista.”
Tanuki (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 17:34Kiitos aivan mahtavasta tekstistä!
Itsekin hämmästelin esikoisen synnyttyä niitä kommentteja, että anna vaan itkeä ja että hemmottelen pilalle koko vauvan. Kahden kuukauden itkuja kuunneltuani löytyi kananmuna-allergia ja jätettyäni sen ruokavaliostani pois, vauva oli kuin eri ihminen. Edelleen välillä ihmettelen, että eikö noinkin pienen vauvan äidin tarkoitus ole olla lohtuna silloin kun sitä tarvitaan, sitähän varten äidit ovat olemassa, vaikka eihän se vauva-arki helppoa ole kenellekään ja lupa on siksi hakea apukeinoja ongelmiin. Ihanaa kesän alkua teidän koko perheellenne!
Hemmuli (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 17:39Osa temperamentiltaan ”helppojen” vauvojen vanhemmista pitää vauvan helppoutta omana ansionaan. Ja siis käänteisesti niin, että jos vauvasi on temperamentiltaan vaativa, olet siis tehnyt jotain väärin eli esimerkiksi antanut vauvalle liikaa tissiä/syliä.
Sara-täti (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 17:42Terveisiä kehityspsykologian yksiköstä: tutkimustiedon valossa vauvan viesteihin, myös itkuun, kannattaa vastata heti kun pystyy ja parhaansa mukaan. Hellyyttä, ruokaa, lämpöä, kosketusta tms. ei pidä kasvatusmielessä pihdata tai antaa vain palkkiona, ei vauvalle eikä isommallekaan lapselle. Itkettämällä lapsi kyllä lakkaa ennen pitkää itkemästä, mutta turvattomuuden tunteella voi olla kauaskantoisia seurauksia, joita harva nykyvanhempi lapselleen toivoo.
Sen sijaan vauva ei mene rikki siitä, jos välillä käy niin, ettei hänen tarpeisiinsa ehdi välittömästi ja osuvasti vastata – riittävän hyvä on riittävän hyvä. Ei tarvitse olla täydellinen kasvattaakseen hyvinvoivaa lasta.
Ps. Lasketaanko kälyn blogin kommentointi Tieteen popularisaatio -slotin työajaksi? :D
Kristaliina
21.5.2014 at 18:49Todellakin lasketaan! :)
Minttumaaria
22.5.2014 at 18:55Meillä on jo onneksi neuvolaan asti ehtinyt tuommonen ohjeistus. Ei terkka nyt noin vuolas sanainen ollut, mutta selkeästi kyllä sanoi, että nykyään ajatus on sellainen, että vauvojen huutoon vastataan. Mutta sano just vielä, että ei sieltä vessasta tartte kuitenkaan kesken juosta!
Että on Se pidempi aikainen huudattaminen jo ihan neuvolankin ohjeistuksessa aikansa elänyttä..
Fiinu (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 17:46Voi että, mua on monet kerrat ärsyttänyt moiset kommentit. Kyllä se lapsi nimenomaan menee rikki. Turva on tärkeintä mitä pienelle voi antaa, ja mikäli perusluottamusta ei synny. jäljet voi näkyä tavalla tai toisella koko loppuelämän! ja mitä ja ketä se edes helpottaa että antaa sen huutaa? Kuinka raskasta on äitinä kuunnella lapsensa huutoa siihen vastaamatta, ihan älyttömän raskasta. Samat ihmiset ihmettelevät kun en halua jättää pahasti vierastavaa lasta hoitoon. Juu, totta, se ei KUOLE jos se huutaa ja pelkää pari tuntia, mutta minä haluan että mun lapsella on HYVÄ OLLA! Oma vapaa-aika ei todellakaan ole sen arvoista, että antaisin lapsen kärsiä!
Olen kuitenkin antanut ne kommentit anteeksi, ne kun ovat tulleet lapsettomilta ja tietämättömiltä kavereilta. Luulen, että he ymmärtävät kun saavat omia lapsia.
Lapseton (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 19:56Minusta on hieman hassua, että meitä lapsettomia aina syytetään tuollaisista kommenteista. Kyllä minä ainakin, vaikka olen lapseton, tiedän milloin pieni tarvitsee syliä ja mitä siitä voi seurata, jos lapsen itkuun jättää toistuvasti reagoimatta sillä vetukkeella, että ei Se rikki mene vaikka huutaa. On vähän hassua yleistää tällaista asiaa.
Fiinu (Ei varmistettu)
22.5.2014 at 14:04Mielestäni en yleistänyt kaikkiin lapsettomiin, vaan kerroin oman kokemukseni omien lapsettomien ytävieni neuvoista. Vaikka 100% lapsettomista kavereistani ei toki ole neuvonut, on neuvonantajista aika lailla 100% lapsettomia. Toki lapsetonkin voi ymmärtää, mutta uskon, että lapsen saannin myötä useampi niistä lapsettomista jotka eivät ennen ymmärtäneet, ymmärtävät nyt.
Biologia ja vaistot ovat nykyihmisillä vahvoja. Minäkin olen psykologiaa opiskelleena tiennyt lapsen tarpeista paljon jo ennen äidiksi tuloa. Mutta vasta sen jälkeen olen ymmärtänyt miltä se oikeasti TUNTUU kun oma lapsi itkee, ja kun toisen puolesta tekisi mitä vaan, että sillä olisi hyvä. En ainakaan itse ole kokenut missään tilanteessa vastaavaa tunnetta, kuin mitä on äidin ja lapsen välillä.
Anna-Reetta
24.5.2014 at 21:59Onko tullut mieleen totuutta lasta vieraisiin ihmisiin? Enkä nyt tarkoita mitään pakkototutusta huudattamalla, vaan turvallisessa ympäristössä vanhemman kanssa esim. uuteen lastenhoitajaan tutustumista. Ja kun lapsi alkaa vaikuttaa siltä että uskaltaa olla hetken hoitajan kanssa voi sen hetkeksi tai pidemmäksi jättää kaksin hoitajan kanssa.
Ja vaikka lapsi jäisi hoitajan syliin itkemään kun äiti lähtee, niin se ei tarkoita etteikö lapsi olisi jo minuutin päästä täysin iloinen oma itsensä. Olen monet kerrat vierastavia lapsia hoitanut ja meillä on sen alkushokin (eli kun vanhempi on kotoa lähtenyt) mennyt hoitoaika aivan hyvin. Olen käsittänyt että jos lapsen kiintymyssuhde vanhempiin(/-paan) on kunnossa niin pitäisi lapsen osata hakea lohtua ja turvaa myös hieman vieraammassa ihmisestä.
Anna-Reetta
24.5.2014 at 22:02Ja nyt puhun 1,5-vuotiaista ja sitä vanhemmista lapsista
Saara/ Rööperin Rouva (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 17:47Hyvin kirjoitit aiheesta mitä itsekin niin paljon ihmettelen. Kyllä vaan oikeasti vieläkin monet ihmiset ”neuvovat” että opetat lapsen liian vaativaksi jos heti vastaat itkuun. Kamalaa :(
Mammara
21.5.2014 at 17:50Joo, niin juuri! Mä olen samaa mieltä sun kanssa. Ei ne huvikseen itke, ja kun ne itkevät, niillä on joitain tarpeita, joita meidän vanhempien pitää täyttää. Luin joskus mainion tekstin ”varokaa vauvakouluttajia”, jossa muun muassa puhuttiin tästä asiasta. Se helpotti mullakin antamaan tukea mun omille vaistoille ja ajatuksille. En löytänyt sitä alkuperäistä lukemaani tekstiä, että olisin saanut linkiksi, mutta joku onkin kirjoittanut sen tänne.
hanne_tasteofhoney
21.5.2014 at 17:51Nyt on pakko kommentoida. Mulla on kaksi lasta (nyt 3 ja 1), ja kummatkin ovat olleet huonoja nukkujia. Kumpaakin on kanneltu öisin pahimmillaan aamuseitsemään, kun itku ei ole helpottanut. Esikoisella tätä kesti 8kk, toisella ekat 2kk, kunnes kieltäydyin ajattelemasta että ”no vauvat ne nyt vaan itkee” (äitinä koen tietäväni parhaiten, kun lapsella on kova hätä) ja vein lapsen vyöhyketerapeutille. Käytettiin nuorempaa myös Jorvissa, jossa todettiin selkeät refluksioireet. Lapsella oli siis hyvä syy itkeä, eivät ne huvikseen huuda vaan viestiäkseen, että jokin on nyt vialla. Minusta tuntuisi äitinä kamalalta olla huomioimatta lapsen hätää ajoissa!
En edelleenkään pysty huudattamaan lasta, vaikka nuorimmainen on jo 1,5v. Mieheni kyllä antaisi lapsen huutaa kunnes hän itkee itsensä uneen, minä en siihen pysty. Luulin, että kyseessä oli vain se hormonihöyryinen olotila ja ylisensitiivisyys vauvan ollessa vielä pieni, mutta minun empaattinen luonteeni ei vain kestä lapsen huutoa. En toki ryntää lapsen luokse sillä sekunnilla kun itku alkaa (joskus lapsi rauhoittuu itsestäänkin), mutten näe mitään tarvetta kellottaa sitä neljän tunnin ruokaväliä tai odottaa pieneltä lapselta kohtuutonta itsenäisyyttä. Pienen vauvan paikka on sylissä, ja jos pystyn rauhoittamaan taaperon parhaiten sylissä kesken painajaisen, niin olkoon sitten niin.
Meillä on nyt sylitelty 1,5-vuotiasta päivät ja yöt reilu viikko, kun tulimme USAsta Suomeen lomalle – uusi paikka ja ihmiset ovat selkeästi tehneet pienimmäisestä normaalia aremman, ja hänellä on hätä siitä, että äiti katoaa yllättäen jonnekin. Eihän tämä herkkua ole, mutta ymmärrettävää.
Piipo79
21.5.2014 at 18:00Samaa mieltä taas kanssasi, lapsesta kasvaa luottavainen kun hänen tarpeisiinsa vastataan. Eikä se tietenkään tarkoita että liikennevaloissa pitäisi saada tissi suuhun (ps. mä olen itse imettänyt kaupungilla kävellessänikin, lapsi vaan paidan alle ja monoa toisen eteen. Oli aika extremeä, mutten hennonut itkettää pientä kotimatkalla), vaan sitä, että hänen viesteihinsä reagoidaan ylipäänsä, edes kosketuksella tai puheella.
Piipo79
21.5.2014 at 18:07Ja vielä näin uhmaikäisen äitinä pakko todeta, ettei Se myöskään tarkoita sitä, ettei lapselle aseteta rajoja (koska ne tuovat turvaa). Eri asia miten ne rajat lapselle ilmaistaan (tähän täytyy kyllä todeta, että on tilanteita, jolloin ei voi neuvotella, yleensä kiireessä kun on vaan pakko esim. päästä lähtemään töihin)
Iitanen
21.5.2014 at 18:04Omilla vanhemmillani oli juuri tällainen taktiikka, eli anna lapsen huutaa kun se huutaa. Vähän järkyttyneenä kuuntelin kun isä kertoi joulupöydässä, että minulla oli vauvana unirytmi sekaisin niin, että nukuin päivät ja itkin yöt. Vanhemmat tekivät sitten sellaisen järjestelyn, että äiti lähti siskoni kanssa mummolaan ja isä antoi minun huutaa läpi yön kunnes olin niin väsynyt, että nukahdin. Ihan kunnon kansalainen mustakin lopulta kasvoi, mutta vanhempieni kanssa en kyllä koskaan ole ollut läheinen.
JaJu (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 18:15Empäs oo tänne blogin puolelle ennen kommentoinut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin :) Tykkään lukea ja seurata teidän elämää ja joskus jopa kadehdin teidän ihanaa lapsikohtaista kasvatusta. Itselläni on kolme lasta ja kaikilla on ollut kova imemisen tarve vauvana. Ja arjen ylivoimaiseksi pelastajaksi huomasin kyllä tutin, vaikka siitäkin on monia mielipiteitä niin itse sitä silti suosin. Ja nimenomaan niin, että tuttia ei lutsutettu kokoajan vain silloin ku tuli se surku ja suurin imutarve. Toki siis tietysti sylittely siihen päälle, mutta tutti auttoi tilanteissa joissa ei ollut mahdollista juuri sillä hetkellä lohduttaa muuten tai imettää, esim.autossa.
Jenn-
21.5.2014 at 18:17Vanhemmalla väestöllä tuntuu istuvan tiukassa se käsitys, että lasta ei saa heti pienestä pyynnöstä ruokkia, vaan pitää huudattaa että on varmasti kunnon nälkä.
Voisko Seelallakin olla refluksia? Onko ollu muita oireita? Kyn eikös Silvallakin ollut. Meidän pojallahan oli vauvana ja siksi nukkuminen oli aluksi vaikeaa ja söi ja puklas koko ajan. Koko ajan. Ja toisin kuin jossain sanotaan niin refluksivauvat voi olla kovia syömään, kun se helpottaa oloa.
Lähiömutsi (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 18:20Mä sain ensimmäisen lapsen haastavasta vauvavuodesta, tissitakiaisuudesta ja pelkästä sylissä viihtymisestä blogiini samanlaisia kommentteja aikoinaan. Monien viestinä oli myös se, että kai se nyt haluaa olla vain sylissä, kun olet sen niin hyvälle totuttanut. Ja että hemmottelen vauvani piloille. Älytön ajatus, että pienen vauvan voisi hemmotella piloille sillä, että sille antaa sitä, mitä se itkien kaipaa: läheisyyttä. Aion ihan varmasti hemmotella tulevankin vauvan piloille sylillä ja läheisyydellä.
Mammara
21.5.2014 at 19:08Mä muuten jaoin silloin sunkin jonkun tekstin perhepedistä ainakin, kun meille tuli silloin siitäkin niin paljon ihmettelyä. Muistan jakaneeni samana päivän Facebookissa tuon em. ”varokaa vauvakouluttajia” -tekstin ja sit sun jutun. Muistan vielä kun joku kaveri huojentuuneena kommentoi, että huh, helpottavaa lukea nää, koska oli itsekin saanut kommenttia samoista asioista kuin minä! :)
Kristaliina
21.5.2014 at 20:59Joo, mä kans muistan nämä kommentit… Älytöntä. Kaksi sylillä hemmoteltua lasta tulossa täältäkin! <3
Anski (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 18:37Vauvat ovat erilaisia. Mutta kaikki kaipaavat syliin ja lähelle. Vauvoja voi huoletti pitää sylissä vaikka koko ajan jos se vaan on mahdollista. He nimittäin kasvavat niin äkkiä. Kohta huomaat, että vauvasi ovat kasvaneet aikuisiksi etkä edes näe heitä päivittäin. Omat ”vauvani” ovat molemmat muuttaneet ulkomaille. Ikävöin. Olisinpa pitänyt heitä vielä enemmän sylissä ja ollut vielä enemmän heidän kanssaan.
Raissi
21.5.2014 at 18:43Samaa mieltä. Vauva ja pieni lapsi ei ns. vittuillakseen itke. Eikä ne osaa vielä ”kiukutellakaan”. Sitäpaitsi kiukutelevan lapsenkin paikka on syli :)
itketetty (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 18:57Ihan tuli itkettyäkin näitä kommentteja lukiessa, koska ite oon kokenu karun kipeästi tuon itkettämisen. Isä aina kielti jyrkästi äitiä lohduttamasta, kun olin pieni ja sain itkupotkuraivareita. Varmaan piti tyhmänäkin, kun siellä viereisessä huoneessa/käytävän päässä ärjy äitille, miten oon pilalla ym kielsi ketään koskemastakaan. Joskus suoraan minulle ”MIKÄ SUSSA ON VIALLA?!” tai ”Miks oot noin HIRVEÄ?!” ja uhkaili puhelin kädessä soittavansa jonkun hakemaan pois. Se mikä olisi vielä ollut ymmärrettävää pienen lapsen kiukuttelua/itkuraivaria ja hoidettavissa hellällä ohjeistuksella (eihän se lapsi mikään valmis ihminen ole ymmärtääkseen tippaakaan omistaakaan tunteistaan, jos niitä ei kädestä pitäen opeteta saati, että aivot olisi kehittyneet hillitsemaan impulsiivisuutta ym.) muuttui vuosien myötä itsetuhoiseksi pään lattiaan/seinään hakkaamiseksi kuola valuen henki pihisten hiuksia päästä raastaen huutaen että MÄ HALUAN KUOLLA toistuvasti SÄ ET OLE MUN ÄITI, kun viimein yritettiin vasten iskän tahtoa edes ihan varovasti lähestyä. Sisaruksetkin vihasivat ja halveksivat, koska pitivät lähinnä hemmoteltuna, jos äiti antoi periksi lopulta ja antoi jotain (väärin kyllä) esineitä korvaukseksi rakkaudesta. Ja kyllä. Olen kärsinyt koko pienen elämäni aina selkeänä ketjuna sieltä lapsuudesta tähän päivään asti masennuskausien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa ja vasta nyt 20 keväisenä/kesäisenä nuorena naisena tuntuu, että mun elämä on oikeasti aidosti alkamassa. Ihmeellisiä täysin uusia tuntemuksia. Ei tosin suinkaan ilman pitkiä itsetutkiskelun prosesseja sekä toistuvia ahdistuksia sekä itkuja (tai kohtauksiakin, mutta erittäin harvoin onneksi).Vaikka voi koko loppuelämän oireilla ja on taipumusta masennukseen sekä ahdistushäiriöihin, niin tärkeintä on ollut hyväksyä se itelle ja olla syyllistämättä itteä enää. ”En minä ole hirviö. Ei se taaperosta ala-asteikäiseksi murrosikään kohtauksia saanut minä ollut paha ihminen. En tahallisesti sulkeutunut kuoreeni yläasteelta lukioon ja sen jälkeen. Se oli kaiken muun maailman ymmärtämättömyyden seurausta.” Ja nyt on lupa elää sen lapsuuden luoman mielen herkkyyden mukaisesti ihan hiljaksiin rauhassa hyväksyen, että kun tuntuu pahalta ja paniikkihäiriöiseltä, niin ei haittaa vaikka koulutkin jäisivät toissijaiseksi. Musta tuntuu, että kun noita masentuneita ja ”yhteiskunnan painolasteja sossupummeja elättejä” halveksitaan niin armottomasti niin luodaan ilmapiiri, että on väärin olla masentunut ja ymmärtämättömyyshän sekin osaltaan johtaa itsemurhiin. Pohtinut olen ilmiötä koko kulttuurissa ja kauimmas pystyn aavistelemaan, että josko sotien kovettamat isät olisivat perintönä laittaneet eteenpäin juurikin tuon asenteen, että kosketusta ei anneta, ei lohduteta itkevää ja että elämänkoulu se on kova koulu. Sellainen se omakin isä tuntuu olevan mielipiteissään. Eikä ihme, jos pappa oli niin talvi- kuin jatkosodassakin. Liekö vielä Lapin sodankin käynyt?
Ihanaakin ihanampi blogi sulla, jota seurailen ihan salaisesti. Arvostan sua ihan mielettömästi. Teidän perhe-elämä ja tapa, jolla kuvailet sitä on valtava inspiraatio. Joku päivä toivon, että tämä arpeutunut sielu perustaisi omankin perheen, vaikkei se ollenkaan olekaan ajankohtaista nyt tai vielä vuosienkaan päästä :) Kiitos sekä syvä kumarrus. Ja anteeksi avautumisesta. iik.
Kristaliina
21.5.2014 at 20:35Oi, miten surullinen olo tuli viestiäsi lukiessa. Tulkitsen, että lohdun kieltäminen on sinulle varmaan tuttua myöhemminkin lapsuudessa, kun noin tarkasti muistat. Surullista.
Hei mä oon useampaan kertaan lukenut jotain lehtijuttuja tähän suomalaisten sotatraumaan liittyen – viimeksi kröhöm Kirkko ja kaupunki -lehdestä. Oon itse tästä aiheesta usein vaahdonnut :) Mutta siitä oli just tehty joku tutkimus, joka kuulosti tosi mielenkiintoiselta ja näihin päiviin asti ikään kuin vaietulta aiheelta. Että sieltä sodasta tuli muuttuneita miehiä, jotka ”kostivat” kokemaansa perheeseen ja kotieläimiin. Monia ongelmia ja traumoja, mihin ei ollut terapioita tarjolla. Hurjaa. Ja se on siirtynyt myös seuraavalle sukupolvelle. Voi toivottavasti meidän sukupolvi pystyy katkaisemaan tämän kierteen!
Voimia sinulle; paljon on jo se, että käsittelet mielessäsi näitä juttuja etkä vaan työnnä jonnekin mielen sopukoihin. Näin maallikkomielipiteenä siis :) Ja kaunis kiitos ihanasta palautteestasi!
TheVillis (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 19:08Olet niin oikeassa, kuin vain äiti voi olla! Tulet Krista pärjäämään ja jaksamaan ihan hyvin, ihanien lapsiesi kanssa, kun jäätte kolmistaan kotiin. Sinulla on sydän paikallaan, järki päässä ja niin suuri rakkaus lapsiasi kohtaan, ettei muita eväitä tarvita! Oikein iloista ja mukavaa kesää teidän poppoolle, luota vaan itseesi!!!
Kristaliina
21.5.2014 at 21:00<3 Kiitos! <3
Vierailija (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 19:19Loistava kirjoitus ja olen joutunut kuulemaan samoja asioita. Pakko komentoida, että meidän tytöllä on allergioita ja ennen kun ne todettiin hän oli koko ajan rinnalla ja itki paljon. Uskon, että haki sillä lohtua ja mahdollisesti helpotti kipua sillä. Meillä ei myöskään nukuttu kunnolla, paitsi liikkuvissa vaunuissa (mahdollisimman kuoppaisemmilla teillä) tai sylissä.
Suosittelen lämpimästi vyöhyketerapiaa, vaikka meille ei siitä varsinaista apua ollut allergioiden vuoksi. Mutta tyttö tykkäsi kovasti.
Tsemppiä teille!