Kirjoitan tätä bloggausta yhdellä kädellä jumppapallolla istuen, ja vauvaa samanaikaisesti heijaten. Sylissä tuo murmeli tälläkin hetkellä uinuu rauhallisesti, onnellinen ilme kasvoillaan.
(kuvassa noin viikon iässä)
Olen nyt kahteen bloggaukseen saanut neuvoksi tyyliin ”Ei ihmekään, että näin-ja-näin. Anna se itkee – ei se siitä rikki mene.”
Ihan ensiksi haluan sanoa, että näkemyksiä saa esittää – erilaisiakin. Itse asiassa erilaisten näkemysten ja mielipiteiden kuuleminen tekee usein hyvää; se voi joko vahvistaa omaa näkemystä tyyliin ”no noin mä en ainakaan ajattele” tai sitten saada jopa tarkistamaan omia mielipiteitään tai ennakkoasenteita ”oho, tuota mä en ollut tullut ajatelleeksikaan”.
Ja toiseksi haluan sanoa, että jokainen tekee ne oman lapsensa ja perheensä kannalta oikeaksi ajattelemansa ratkaisut.
Sitten kolmanneksi: olen näistä ”anna se itkee” kommenteista hyvin hämmentynyt. En siis mitenkään pahastunut; ne eivät siis olleet edes (kovin) hyökkääviä. Vaan siis nimenomaan hämmentynyt.
*******
Yritin ensin googlata jotain tieteellistä tutkimusta mielipiteeni taustalle – ja löysinkin, esim. täältä. Sitten tajusin, että niin: en minä kyllä oikeasti itse toimi minkään tieteellisen tutkimustuloksen pohjalta vaan ihan omaan äidinvaistooni perustuen. Se vaisto sanoo, että jos lapsellasi on turvaton olo, auta ja lohduta. Ei siihen tutkimusta tarvita. Vaikka pakko myöntää: tietysti on vaan mukavaa, että tutkimustuloksetkin tukevat omaa ajattelua. Vauvan itkemään jättämisellä voi olla pitkäkestoiset vaikutukset – suosittelen lukemaan vaikkapa tämän artikkelin! Että itse asiassa kärjistäen, vastoin tuota yleistä sanontaa, kyllä se menee rikki siitä itkemisestä, vaikka sitä rikkinäisyyttä ei heti näkisikään.
Tuo näiden ”anna itkeä” -kommenttien aiheuttama hämmennys johtuu kai ennen kaikkea siitä, että jotenkin olen kuvitellut, että tuo ajattelu on jo menneen maailman heiniä. Vai onko? Vieläkö ihmiset ajattelevat noin? Mä kun olen kuvitellut, että se varhainen tarpeisiin vastaaminen on löytänyt tiensä jo niihin suht hitaasti muuttuviin neuvolaohjeisiinkin.
Lainaan nyt murinan kommenttia tässä: ”Mä en kyllä kertakaikkiaan mitenkään päin ajateltuna osaa ymmärtää, että miten se olisi väärä asia että vauva pääsee syliin/saa tissiä aina kun sitä haluaa?”
En minäkään.
Neuvolan seinältä bongasin tänään muuten tällaisen:
Heh tästä imetysasiasta olenkin tässä viimeiset viikot vääntänyt kättä myös oman äitini kanssa. Meidän ihana-ihana-ihana, korvaamattomana apuna ollut ämmi kun tuntuu useasti ”pihtaavan” sylissään vauvaa: ”ei se vielä itke niiiii-iiin kovasti, ei tarvitse vielä imettää”.
MITÄÄÄH! Anna nyt jo tänne se mun vauva! :)
Tällaiset keskustelut on käyty siis huumorilla ja olen kyllä saanut syliin sen vauvani – vaikka ämmi kovasti onkin huolissaan siitä, että miten meidän arki sitten (ylihuomisesta oho: huomisesta!) eteenpäin sujuu, kun olen siis ainoana aikuisena kotona lasten kanssa. Kun yksi on tuollainen tissitakiainen.
Huoli on ihan oikeutettua: niin minäkin olen.
Totta kai olisi helpompaa, jos imetysväli olisi neljä tuntia, vauva viihtyisi kaikissa kantovälineissä ja pitkiä aikoja omissa olossaaan. Ja niin edelleen. Jos helppouslinjalle lähdetään, niin helpompaa olisi myös se, että lapsia ei olisi tehnyt ollenkaan.
Mutta koska se ei ole vaihtoehto, niin sitten mennään näin. Lasta kuunnelleen (molempia) ja tarpeisiin mahdollisimman hyvin vastaten. Niin, miten vanhempana toiminen itsestä luontaisimmalta tuntuu.
Tietysti ”helpotuksia” on lupa (ja järkevääkin!) etsiä: sitteriä, tuttia – arjen helpottajat, tervetuloa meille!
Osaankohan kuvailla – näen sen jotenkin näin: kun kerran olen kotona lasten kanssa, minun työni on nyt tämä. Ihana työ, jonka olen itse valinnut ja saanut. En halua luistaa siitä tai laiskotella (liikaa): haluan tehdän sen mahdollisimman hyvin, ihan niin kuin palkkatyönikin ennen. Tämä nykyinen(kin) työ on välillä rankkaa – lakisääteisiä kahvitaukoja ei tunneta – mutta myös aivan hurjan palkitsevaa. Ja täysin ainutkertaista. Pätkätyöhän tämä on; niin voi ajatella niinä univelkaisimpina hetkinä. Harva työ kuitenkin tuottaa myös näin vilpitöntä onnea.
Maailman tärkein työ <3
1
nakki (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 19:22Kommentoin jo edelliseen postaukseen mutta laitan tännekin..
Hei, olen yrittänyt vastata monesti sinulle, mutta en pysty kun sylissä on AINA vauva. Olen seurannut blogiasi pitkään, paljon yhteistä, oltiin kättärilläkin yhtä aikaa synnyttämässä vauvojamme, meidän syntyi 3.4. Isompi sisarus tosin meillä on jo iso koululainen ja arki siten paljon helpompaa.
Mutta yhteistä on myös tämä ”hankala” vauva. Meidän on myös aina tissillä sekä sylissä. Eikä ulkoilut eikä vaunuttelut, liinailut ym onnistu. Työskentelen alle 3kk vauvojen kanssa, kokemusta vauvoista työn ja oman elämän puolesta on yli 15vuotta ja silti tämän vauvan kanssa haetaan perustoimintoja samoin kuin teilläkin.
Mielestäni (sekä monen asiantuntijan mielestä) vauvan tulee olla sylissä. Kuten näissä kommenteissa on mainittukin usein. On temperamenttieroja, on erilaisia hoitomalleja (vaunut, sitteri, liina, reppu, sänky, hieronta, vyöhyketerapia, tassuttelu, tutti ym….) ja näihin vauvat tyytyvät eri tavoin. Kuitenkin jokaisen vauvan perustarve sekä -oikeus on olla sylissä niin paljon kuin vain vanhemmat tai muut lähiaikuiset pystyvät sitä vauvalle tarjoamaan ja pikkusen vielä enemmän. Vauvaa ei voi lelliä, vauvaa ei voi hemmotella liikaa tai opettaa liian hyvälle ym. Vauva toimii alkukantaisten aistiensa varassa, toiset vauvat vaan pystyvät luonteensa, temperamenttinsa tai kykyjensä mukaan ilmaisemaan halunsa eri tavoin. Toiset ovat täysin tyytyväisiä esimerkiksi vaunuissa nukkumiseen ja tuntevat olonsa siellä turvalliseksi ja tarpeensa tyydytetyiksi. Älä siis huoli, vauvan paikka on sylissä ja tissillä, se ei ole keneltäkään pois eikä vauvaa tarvitse siitä vieroittaa. Jos äidin tai muun hoitajan jaksaminen on koetuksella, siinä tapauksessa vauvalle voi tarjota jotain muuta tyynnytyskeinoa, äidin hyvinvointi heijastuu suoraan vauvaan. Ei ole järkeä antaa syliä tai tissiä siten, että se on äidille niin kuluttavaa, että vauvan hoito ja turvallisuus vaarantuu. Mutta niin kauan kuin äiti ja isä ja muut vauvan lähiaikuiset voivat vauvaa sylitellä, sitä tulee tehdä. Paljon. Ja koko ajan.
Rankkaahan se on, toivon itsekin, että pääsisin tästä vessaan, suihkuun, syömään, lukemaan hesaria ym. mutta velvollisuuteni ja haluni myös on pitää tätä raskasta ja rakasta vauvaa sylissä.
Toivon teidän perheelle jaksamista arkeen. Hienoa, että olet saanut tukea perheeltäsi ja erityisesti mieheltäsi. Kaikki tukiverkostot ja arjen tukikeinot käyttöön. Älä syyllistä itseäsi vauvan ainaisesta sylittelystä tai toisaalta sen voivottelusta. Äidit usein osaavat toimia äidinvaistojensa varassa oikein vauvojensa kanssa.
Vinkkaan vielä kättärin imetyspolista, josta oli puhetta aiemmassa postauksessa. Tosin siellä taidetaan hoitaa vaan hyvin pieniä, muut imetystukiryhmät ym ovat myös hyviä. On mahdollista saada esim. imetystukea ihan käytännön apuna kotiin imetystukiryhmän asiantuntijan kautta, aloita vaikka imetys.fi katsomaat tai osaat varmasti googlatakin ;)
Toivon kaikkea hyvää sinun perheellesi! Jaksamista. Minä saan vertaistukea lukiessani esimerkiksi blogiasi ja halusin laittaa viestin, jotta tiedät, että meitä on muitakin aivan samassa tilanteessa olevia, toivottavasti saat siitä arvokasta vertaistukea itsellesi.
Kristaliina
21.5.2014 at 20:47Kiitos, ihana kommentti! <3 <3 <3
Tshih ja mä en voi nyt kirjoittaa pidemmälle, kun mun sylissä on napero (vauva ämmmin sylissä), mutta yritän palailla tähän ja muihin kommentteihin!
Anomuumi (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 19:24Olen tästä vaahdonnutkin joskus jossain nukkumista ja unikoulua koskevassa postauksessa, mutta pakko avautua taas, kun tämä ”kyllä se vauva nyt vaan menee rikki” tuntuu itsestä niin pahalta. Meillä ei ollut kyse liiasta rinnassa roikkumisesta, vaan nukuttamisrumbasta, johon en minä eikä mies ollut kykenevä alkuunkaan, en edes sellaiseen määrään, johon valtaosa vanhemmista alistuu ainakin jossain kohtaa. Meillä siis tehtiin lähes-perinteinen huudatusunikoulu, jossa huuto väheni parissa illassa ja loppui viikossa iltaunien osalta, päiväunissa meni pidempään.
Niin sitä mietin vain, että kumpi on pienempi paha: yksin nukahtamisen opettaminen huudattamalla vai hampaat irvessä nukuttaminen niin että raivo ja katkeruus lasta kohtaan paisuu ilta illalta?
Sori. Tämä ei kyllä liity aiheeseen muuten kuin että minä en vastannut lapseni tarpeisiin ja poden siitä huonoa omatuntoa, mutta en koe, että olisin voinut muutakaan.
Oliver (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 20:21Tsemppiä sinulle! Varmasti olet toiminut niin kuin teidän tilanteessa oli kaikkien kannalta parasta. Näissä kommenteissa mennään taas liian valkoisesti toiseen ääripäähän ja saadaan hieman toisella tavalla toimvat vanhemmat potemaan turhaan huonoa omaatuntoa. Tuo jonkun linkkaama teksti ”varo vauvakouluttajia” oli ainakin minusta todella ahdistava. Ihan niin kuin kaikki muut kuin ns. ”kiintymysvanhemmat” tekisivät lapsistaan masentuneita ja sulkeutuneita.
Itse koin aikanaan helpottavaksi sen oivalluksen, että jokaiseen vauvan itkuun ei tarvitse tarjota tissiä ja on muitakin tapoja kuin nk. lapsentahtinen imetys. Tästä oivalluksesta seurasi meille paljon sujuvampi arki ja uskallan väittää että myös tyytyväisempi vauva. Meillä ei myöskään harrasteta minkäänlaisia nukutusrituaaleja.
Oliver (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 20:28Ja tämä ei todellakaan tarkoita, että lapsi ei saisi syliä, suukkoja ja läheisyyttä.
Piipo79
21.5.2014 at 20:37Mä en ole myöskään sitä mieltä että tissi suuhun olisi aina ratkaisu. Itse köytin sitä koska se tuntui helpolta. Kyse kommenteissa oli ainakin minun tulkintojen mukaan siitä, että lapsen tarpeisiin vastataan (kosketus, puhe on myös tätä). Jos tarpeet tyydyttyvät ja lapsi on tyytyväinen niin juuri näinhän olet tehnyt!
Mammara
21.5.2014 at 21:56Onhan se loppu tosiaan siinä jutussa aika kärkäs. Se minun tarkoittama vauvakoulutusjuttu liittyi siihen, mitä sanoin jo siinä kommentissani, että se toimi minulle vahvisteena omille tuntemuksilleni ja vaistoilleni, josta sain apua, kun piti ”puolustautua” niitä vauvakouluttajia kohtaan. Siinä oli sitä samaa juttua siitä huudatuksen vahingollisuudesta. Eikä huudatuksella tarkoiteta pientä itkua, johon ei ehditä heti vastaamaan, vaan oikeasti väsyttämistä, jolloin vauva luovuttaa. Siten minä ainakin ymmärsin tämän postauksen.
Esteri-i (Ei varmistettu)
22.5.2014 at 10:28Tsemppiä puutaloon! Minua tuo ”varokaa vauvakouluttajia” jotenkin vähän huvittaa – sain itse tosi paljon apua esikoisen kanssa Tracy Hoggiin Baby Whisperer -kirjasta. Se on varmasti jotain aivan järkyttävää kiintymysvanhemmuuteen vannovien mielestä, mutta minun kasvatustyyliini se sopi, ja helpotti siinä kaikessa epävarmuudessa pienen vauvan kanssa.
En tosiaankaan allekirjoita siinä kaikkea enkä seurannut orjallisesti EASY-ohjeita yms, mutta lapsen nukuttamisessa ja imetyksen välien pidentämisessä se auttoi. Tosin skidimme on aika rauhallinen ja mukautuva tyyppi. Voi olla, että tuolla kirjalla saa heittää vesilintua, jos lokakuussa syntyvä kuopuksemme onkin ihan erilainen!
Oliver (Ei varmistettu)
27.5.2014 at 20:41Vastaavia opuksia luettiin täälläkin ja toimi! Kaveri taas totesi, että hänellä meni kyseisestä kirjasta vaan kaikki pasmat sekaisin :)
Kristaliina
21.5.2014 at 20:29Voi kuule, arvaas vaan mun huonot omatunnot siitä meidän epäonnistuneesta unikoulusta eli kaksi yötä itkua – turhaan.
Aiemmissa unikoulukeskusteluissa oon kans varmaan kirjoittanut tän, ja näin mä henkilökohtaisesti ajattelen vieläkin: kyse on mun mielestä kokonaisuudesta. Jos oma/perheen jaksaminen on vaakalaudalla, niin sitten on varmasti vain pakko katsoa, että mitä on tehtävissä ja ottaa tarvittaessa niitä kovempiakin keinoja käyttöön. Sama koskee varmaan niii-iiiin monia näitä vanhemmuuden kuumaperuna-aiheita: päivähoitoon menoa, nukkumisjärjestelyitä, jopa imetystä jne. Helppo se on sanoa, että ”tämä ja tämä on se paras tapa”, jos itse ei ole sellaisessa tilanteessa, että tilanne on akuutti. Ja mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Rohkeutta ja voimakkuutta (mun mielestä) on myös se, että valitsee sen rankemman keinon jos tajuaa, että se on vaan oman perheen kohdalla parasta.
Joo no siis omia ajatuksiani nuo vaan, asiantuntijahan en (heh tunnetusti) tässä ole…
Melina G
21.5.2014 at 21:49Hei, meillä unikoulu toimi niin, että vietiin lapset omiin sänkyihin, peiteltiin ja annettiin pusut, ja lähdettiin pois. Joka kerta kun lapset tulivat pois sängystä, vietiin heti takaisin omaan sänkyyn, peiteltiin ja lähdettiin pois.
Tätä toistettiin ekana yönä melkein koko yö – ehkä 20 kertaa. Joka yö kerrat vähenivät. Alle viikossa pääsimme siihen, että lapsia ei tarvitse nukuttaa lainkaan. Toinen nukkuu koko yön läpi heräämättä omassa sängyssään, toinen tulee aamuyöllä vanhempien sänkyyn.
Lähtötilanne oli se, että lapsia nukutettiin kädestä kiinni pitämällä yli tunnin ajan joka ilta. Yöheräämiset vaativat myös vanhempien heräämisen ja istumisen sängyn vieressä. Pahimmillaan istuin lastenhuoneen lattialla n. 6 h joka yö.
Laurakaisa (Ei varmistettu)
21.5.2014 at 23:43Olennaista näissä kommenteissa on minusta ollut se, että lapset on todellakin yksilöitä ja temperamentiltaan erilaisia. Tämä esittämäsi nukuttamiskierteen katkaisumalli on ihan unitutkijoiden suosittelema ja siten varmasti hyvä ja tehokas. Minä olen kokeillut sitä myös meidän esikoiseen, joka nukkui vauvana kuin tukki monen tunnin päiväunia, mutta jolle nukahtamien on vanhemmiten ollut vaikeaa.
Kun oltiin puolitosta viikkoa kanniskeltu riehuvaa ja raivopäistä lasta takaisin sänkyyn 100-150 kertaa illassa (siis ihan oikeasti sadasta sataan viiteenkymmeneen), eikä minkäänlaista edistystä toivottuun suntaan ollut näkyvissä, todettiin että tämä lapsi ei nyt vaan jostain syyystä noudata tätä hienoa teoriaa. Ja palattiin takaisin nukkumaan kaikki samassa sängyssä niin, että jompi kumpi vanhemmista nukuttaa. Raivo ja katkeruus, joita joku tuossa yllä kuvasi, ovat myös tulleet tutuiksi toisinaan, mutta pääosin nyt kuitenkin nukahdetaan ihan ok, vähän pitkäkestoisesti mutta rauhallisissa ja mukavissa tunnelmissa. Esikoinen on nyt alkanut puhumaan taas siitä, että haluaa omaan sänkyyn nukkumaan, joten kokeillaan varmasti kesälomalla sitä, tällä kertaa niin että pikkusisko muuttaa samaan aikaan samaan huoneeseen.
Emmi Nuorgam
21.5.2014 at 20:37Ei kannata potea huonoa omatuntoa – sun ratkaisu on tehnyt susta paremman äidin, eli on silloin koko perheelle hyväksi. :)