Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä bloggausta, vilkaisin nopeasti omaa Facebookiani. Ja se siellä sellainen oli. Taas. Kuva pienestä pojasta, joka näytti nukkuvan hiekalla – sellaisessa tyypillisessä naperoasennossa masullaan.
Paitsi että hän on kuollut.
Vatsani on ylösalaisin, kyyneleet valuvat; on ihan h*vetin paha olla. Jos sanotaan teini-ikäisestä, että silloin kokee maailmantuskaa… En ole enää läheskään teini-iässä, mutta nyt tiedän ihan luita ja ytimiä myöten, miltä maailmantuska tuntuu.
Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Alle viikko sitten vuodatin samasta asiasta (edelliset kuvat kuolleista lapsista nähtyäni) Puutalobabyn Facebookissa. Oikeastaan ihan huusin: ”Ei saa olla maailmassa näin! Mitä tässä voi tehdä?!?!?”
Mitä oikeasti haluaisin tehdä? Haluaisin hemmetti vie ottaa ensimmäisen vapaan lennon ja matkustaa sinne Välimerelle uimaan pimeässä meressä ja pelastamaan sieltä omin käsin joka ikisen lapsen hukkumasta. Mä en j*malauta kestä tätä, ettei muka voi tehdä mitään. H*vetti! Kaikki kirosanat! Anteeksi! Mutta tämä ei ole tunne, jota voisi kuvata kauniin sanoin. Tämä maailmantuska huudetaan itkuisena ulos – ja voimattomana siihen, että juuri nyt maailmassa tällaista tapahtuu ja blogeissa postataan päivän asuja. H*vetti! Minä en voi elää näin! Minä en voi ajatella sinänsä tärkeitä (ja minua koskettavia) asioita päiväkotien ryhmäkoosta tai äääh en tiedä edes mistä. Tuolla on pieniä lapsia ja tavallisia perheitä, jotka pakenevat kodeistaan ilman mitään – ja lasten ruumiita rantavedessä. Kuin nukkuisivat. Minä en voi elää normaalisti. Haluan itkeä, huutaa ja kiroilla.
Aaaaaaaargh.
Kokoan itseni. Hegitän syvään. Yritän nyt saada tämän kirjoitettua.
No mitä sitten todellisuudessa teen? No ainakin:
Paikallisessa Facebook-ryhmässä huhultiin, että vastaanottokeskuksissa kaivataan kipeästi lasten talvivaatetta. Minä keräsin tytöiltä pieneksijääneet tavarat (vink vink: äitiyspakkauksen haalarit!!!) ja toimitan ne tässä kotikulmilla yhdelle ihmiselle – joka puolestaan keskitetysti vie ne Museokadulle Helno-nimiseen liikeeseen, joka koordinoi ne SPR:n ja vastaanottokeskusten tarpeiden mukaan eteenpäin. Sinne voi viedä tavaraa perjantaihin asti klo 10-18 tällä viikolla (ei enää ensi viikolla).
Ja turkulaiset huomio! Facebookista bongasin viestin, jossa pyydettiin apua Turun Pansion vastaanottokeskukseen. Siellä luki näin:
”Pansiossa on tällä hetkellä vauvoja äitiensä kanssa. Paljon on lapsia 3, 4, 5 ja 6-vuotiaita, ilman muuta vaatetta kuin millä tulivat. Monet näistä lapsista ovat ilman perheitään, ilman ketään tuttua aikuista. Lisäksi on paljon 12-15-vuotiaita lapsia. Erityisesti kengistä ja talvivaatteista nyt puutetta. Patjoja, lakanoita eikä peitteitä tarvitse, ne on SPR saanut hoidettua. Lelut ja kirjat, tuttipullot ja vauvojen tavarat tietty kivoja myös.
Talvivaatteista kova puute. Kaikki pipot, kaulaliinat, hanskat, talvitatakit, äitiyspakkausten makuupussit jne ovat todella tarpeen. Erityisesti toivottiin kaiken kokoisia kenkiä ja niitä lämpimiä vaatteita. Kaikille kuulemma löytyy varmasti käyttöä.”
Koko viestin näkee ainakin Puutalobabyn Facebookista; välitin sen sinne. Mutta statuksen jättänyt siis kerää tavaraa Turussa, ja sitä voi viedä osoitteeseen Kauppiaskatu 10 to klo 20-21, pe klo 17-20 ja la klo 11-13. Kannattaa kuitenkin tsekata tarkemmin, että tulee varmasti oikeanlaista tavaraa!
Yksi nettiosoite, jota suosittelen kaikille, jotka haluavat auttaa: Refugee Hospitality Clubin FB-sivu (kiitos S-S vinkistä). Kyseessä on organisoitumaton auttamishaluinen ryhmä yksilöitä, jotka jakavat tietoa ja ideoita. Siellä on esimerkiksi järjestetty jalkapallovuoroja vastaanottokeskuksen miehille tai tällä hetkellä ideoidaan ja toteutetaan puuhapusseja lapsille. Ja sieltä saa ajantasaista tietoa, että missä voi auttaa ja miten. Ja sieltä voi löytää vaikkapa henkilön, joka voi kuljettaa autossaan tavaraa sinne, missä sitä tarvitaan.
Kannattaa myös tsekata, onko lähimmällä vastaanottokeskuksella Facebookissa tukiryhmäsivua; itse olen liittynyt Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmään.
Yksi, mitä kuulemma ei kannata tehdä, on soittaa suoraan vastaanottokeskukseen tai toimittaa tavaraa suoraan sinne. Henkilökunta on siellä äärirajoilla eikä heillä ole varastointimahdollisuuksia eikä muutenkaan aikaa ”palvella” hyvää tarkoittavia vapaaehtoisia. Silti lahjoituksia (erityisesti lasten talvivaatteet ja -kengät ja lelut, sekä miesten lämpimät vaatteet) kipeästi tarvitaan! Joissain paikoissa saatetaan tarvita myös vaikkapa lastensänkyjä ja -vaunuja. Tärkeää on siis löytää taho, joka varastoi esimerkiksi talvivaatteita ja pystyy toimittamaan niitä juuri oikeaan aikaan juuri oikealle taholle. Paikallinen SPR on varmasti hyvä vaihtoehto; samoin esimerkiksi täällä kerätään joissain seurakunnissa ja yllä mainitussa töölöläisessä myymälässä, mihin meidän talvikamat nyt tänään lähtevät. Ja uusi suosittelumaininta vielä tuosta Refugee Hospitality Clubista – kaikenlaista tietoa löytyy myös sieltä.
Ja sitten yksi juttu. Tärkeä juttu.
Monen (kuten minun) auttamishalu on nyt huipussaan, ja se on tietysti hienoa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämä ei ole mikään hetken buumi vaan pysyvä tila – vastaanottokeskukset tarvitsevat apua paitsi juuri nyt heti, myös pidemmällä tähtäimellä.
Osoitan tämän seuraavan nyt yhtä lailla itselleni kuin kaikille muille: ei nyt ”osteta auttamisomatuntoamme puhtaaksi” yksittäisellä lahjoituksella ja sitten taas jatketa elämäämme, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Niin kuin Välimeren rannassa ei enää huuhtoutuneita lasten ruumiita olisikaan sen jälkeen, kun ne kuvat Facebook-feedistämme poistuvat ja päivän asut ja ruokareseptit virtaavat tilalle.
Minä olen pieni näppäimistöänäpyttelevä ääni täällä internetin valtavassa maailmassa. Tämä on se ääni, mikä minulla on. Minä voin itkuhuutaa täällä kotonani maailmantuskaani näiden kuvien äänellä vaikka kuinka paljon, mutta te näette vain kirjaimet ruudulla. Mutta näillä kirjaimilla haluan sanoa:
Meidän yhteiskunnassamme ja etenkin nettikeskusteluissa on kuultu viime aikoina aivan liian paljon rasistista puhetta. Sellaista puhetta, jota leimaa ennakkoluulot ja epäempaattisuus. JO RIITTÄÄ. Ihan oikeasti, jo riittää! Minä en halua lukea enää yhtään paskakommenttia elintasosurffarista tai pakolaisten älypuhelimista. Jo j*malauta riittää!
Nyt on aika auttaa niitä, jotka apua tarvitset. J*malauta me ollaan ihmisiä. Auttakaa! Katsokaa lapsianne tai ketä tahansa rakkaitanne ja ajatelkaa, jos heillä olisi hätä. Jos he tarvitsisivat apua. Ja sen jälkeen auttakaa niitä, jotka ovat ihan yhtä rakkaita jollekin muulle ja jotka apuanne tarvitsevat!
Tämä oli vuodatus. Mutta tämä oli pakko kirjoittaa.
Nyt lataan tähän kuvat ja sitten itken taas vähän.
Ehkä mä postaan päivän asun sit huomenna.
137
Melina G
3.9.2015 at 15:03Olen itkenyt monta päivää ja itksen taas.
krista
3.9.2015 at 16:24Sama täällä <3
HS kirjoitti jokin aika sitten, että nyt on käynnissä Euroopan suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen. Jotenkin musta tuntuu, että nyt on suuri murros käsillä - että Euroopassa ei kukaan voi enää ajatella, että "ne siellä sotii". Tarvitaan massiivisia avustustoimia täällä ja akuutisti kriisin käsittelyä siellä. Mun pieni pää ei jotenkin ylety ajattelemaan poliittisen konfliktin tasolle asti sitä, miten sota "siellä" ratkaistaan - kuka tämän eteen jotain tekee? YK? Mitä? Kuka? HS:n juttu sanoo, että Syyriassa on kuollut neljännesmiljoona ihmistä ja yli 11 miljoonaa on paennut kodeistaan. Nuo ovat sellaisia lukuja, että niitä ei voi käsittää. (http://www.hs.fi/ulkomaat/a1440130669607)
katariina
4.9.2015 at 13:49Nayttaa silta etta vihdoinkin muu Eurooppa heraa..tassa sulle kirjoittelee Sisiliassa asuva suomalainen…meille tama pakolaistulva on melkein jokapaivaista asiaa noin 3vuoden ajalta. Nykyaan uutisissa kuulee numeroita:tanaan 350 pakolaista,joukossa 7 ruumista,eilen 730,15 kuollutta…kaikkeen turtuu..on laskettu etta Sisilian ja Libian valilla on hukkunut taman vuoden alusta yli 10000 ihmista. Miten paljon lapsia on hukkuneiden joukossa,sita ei tieda kukaan.Taman kuvassa olleen taaperon 5-vuotias veli ja aitikin hukkuivat,(tekee mieli sanoa onneksi aitikin hukkui..miten han olisi saattanut jatkaa elamaansa..) Minakin laitoin facebookiin linkkia em.uutisesta:suomalaisilta en saanut minkaanlaista palautetta..
krista
4.9.2015 at 14:16Uhh.
Suomessa ilmeisesti herättiin isosti vasta nyt, kun pakolaiset täyttävät vastaanottokeskukset – voisiko tilanne olla toisin, jos olisimme heränneet aiemmin…? Ja miksi tämä meni läpi tietoisuuteen täällä Suomessa vasta nyt? Ilmeisesti ”ei koske meitä ei koske meitä” -tunteessa voi tuudittautua niin kauan kuin pakolaiset oikeasti ovat kotiovella pyytämässä, että auttakaa… Ja silloinkin joku vielä sulkee ovensa. Surullista :(
Melina G
3.9.2015 at 15:04..ei näköjään pysty edes kirjoittamaan oikein. Niin samaa mieltä.
Sonja
3.9.2015 at 15:09Kiitos kun kirjoitit tämän.
Jaan ihan saman tuskan, ihan samat kyyneleet ja saman huudon. Ja pelkään juuri tuota että mä nyt tässä vaan vähän paikkailen omaa pahaa mieltäni pitämällä (edes somekanavillani) tästä ääntä ja lahjoittamalla tavaraa. Koska rahaa ei juuri nyt ole liiemmin antaa. Pelkään että turrun. Pelkään että kaikki muut turtuu. Ja vielä enemmän pelkään että tää kaikki unohtuu liian pian.
Olen nähnyt fb-fiidissä pari pyyntöä olla jakamatta niitä hukkuneiden lasten kuvia, joita itsekin olen jakanut. Ymmärrän pointin pienten uhrien yksityisyydestä ja hautarauhasta tavallaan, mutta mun mielestä meidän kaikkien PITÄÄ nähdä ne kuvat. Meidän PITÄÄ kauhistua, ahdistua, itkeä ja surra, ylipäätään TUNTEA, jotta jotakin saadaan aikaiseksi.
Mä en tällä hetkellä jotenkin kykene ihan 100% normaalielämään, koska maailmantuska on liian suuri. Silti mä en ole huolissani itsestäni, vaan niistä ketkä välinpitämättömästi kykenee ohittamaan nämä uutiset, puhumaan elintasosurffauksesta ja keskittymään kasvattamaan OMAA elintasoa. En tiedä mitä tehdä sille tunteelle, koska se hiljalleen lähenee vihaa. Hävettää sanoa.
Ihan eniten olen silti huolissani niistä ihmisistä. Voi hyvä luoja, ne on IHMISIÄ! Samanlaisia kuin me. Me ei olla yhtään arvokkaampia. Ja ne hukkuu tuolla, nääntyy leireille ja kuolee pommeihin. Ja me surraan mitä-ikinä-nyt-sitten-surraankin, muttei ainakaan sitä että meidän kotia pommitetaan ja karkuun on lähdettävä.
krista
3.9.2015 at 16:26Kyllä, juuri nämä samat ajatukset! Musta tuntuu, että alan kirkumaan ja käyn suorilta kurkkuun kiinni, jos joku yhtään postaa enää jonkun ”autetaan ensin oman maan kansalaisia” -meemin. JUMALAUTA! Haluaisin suorilta poistaa nämä tyypit fb-kavereista. Mutta mitä sekin sitten auttaisi… Huoh…
Feet in the Water
3.9.2015 at 15:24Mä myönnän, että yritän vain paeta ja piiloutua kaikelta tältä pahalta, etten romahtaisi lopullisesti. Yritän leikkiä, että kaikki on vain huonoa satua ja mielikuvitusta. Tänään olen kuitenkin nähnyt tuon hukkuneen pojan kuvan jo noin kymmenen kertaa ja sydän käpristyy käpristymistään ja itku tekee tuloaan. Mietin vain omaa rakasta pientä poikaani, joka täytti eilen vuoden. Mutta pakko pitää itsensä kasassa, sillä velvollisuudet kutsuu enkä voi loppupäivää nyyhkyttää peiton alla. Se, että pystynkö tekemään mitään vai suljenko kaiken pääni ulkopuolelle, on vielä epävarmaa. Monet varmasti ajattelevat minun olevan itsekäs, jos suljen kaiken ulos. Pelkään vain sitä romahdusta, mikä voisi iskeä raskaan vauvavuoden ja orastavan masennuksen siivittämänä. En vain pysty… :'(
krista
3.9.2015 at 16:30Mä ymmärrän! Nuo kuvat… uhhh, ne on niin suurta tuskaa aiheuttavia, että itselläkin on tosi vaikea käsitellä niitä tuntemuksia. Varmaan erityisesti, kun on omia lapsia – mutta varmasti muutenkin. Viime yönä taas valvoin – mietin ihmisiä juuri sillä hetkellä kumilautalla.
Varmaan se on jokin tasapaino sen välillä, että itse pysyy romahtamatta ja sen välillä, että ei sulje silmiään. Jos jo TIETÄÄ, mitä siellä kuvassa on, sitä ei sitten klikkaa auki. Mä näin siitä hukkuneesta pojasta myös kuvan, jossa se oli vielä elossa veljensä kanssa. Iloisena, nalle heidän välissään – ehkä syntymäpäiväkuva. Nämä kuvat eivät jätä rauhaan… Ja se on tavallaan hyvä kaikessa kamaluudessaan.
Justus
7.9.2015 at 19:58Mulla ei ole omia lapsia, mutta kuva siitä hukkuneesta lapsesta rantahiekassa saa mun sydämen pakahtumaan surusta. Se ei jätä mua rauhaan, vaan tulee nukkumaan mennessäkin mieleen ja saa itkemään. Olen ajatellut et olen aivan liian herkkä, kun näin voimakkaasti reagoin. Olen muutenkin jo pidemmän aikaa välttänyt lukemasta mitään lapsiin tai eläimiin liittyviä kaltoin kohteluja. Mutta kun noita kuvia on vaikea välttää somessa..
tyttösen äiti
3.9.2015 at 15:30Samat tunnelmat täälläkin. Maailmantuskaa, joka ahdistaa ja itkettää. Ja itkettää ihmisten kylmät asenteet.
Yksi vastaanottokeskuksiin vaatteita keräävä taho täällä Helsingissä on Helsingin vihreät: https://www.facebook.com/events/1487589331559121/
krista
3.9.2015 at 16:31Joo, totta – tuolla myös!!! Just tuolleen on paras, että joku taho varastoi ja toimittaa oikeaan aikaan oikealle paikalle!
Vyyhti
3.9.2015 at 15:52Ahdistaa, itkettää, sydän särkyy joka kerta kun ne kuvat tulevat verkkokalvoille. En halua niitä nähdä, mutta vielä vähemmän että ne piilotetaan pois, kuin mitään ei siellä tapahtuisikaan. Joku ratkaisu tähän on löydyttävä!
Kiitos kun ajat tärkeää asiaa.
krista
3.9.2015 at 16:36Samat tuntemukset! Toisaalta aivan ihana, että selvästikin jo näiden kommenttien perusteella me suomalaiset (tai se empaattinen osa meistä suomalaisista) yhdessä jaamme nämä tuntemukset! Nettihuutelijarasisteilla voi olla kova ääni, mutta mä edelleen uskon, että meitä empaattisia on enemmistö <3 Toivottavasti me voidaan tehdä jotain. Ainakin yritetään <3
Cpop
3.9.2015 at 15:53Aina täytyy auttaa apua tarvitsevaa! Olen iloinen siitä että kotipaikkakuntani on ilmoittanut ottavansa 30pakolaista vastaan ja kyseessä kuitenkin on pieni kunta! Tämä on enemmän kuin monta kertaa isomman lähikaupungin ottamat pakolaiset, joka tällä hetkellä ei ole ilmoittanut ottavansa YHTÄÄN.
On vaan aivan hurjan huono idea sijoittaa näitä traumatisoituneita ihmisiä suurina joukkoina pienille alueille, se aiheuttaa aikalailla varmasti ongelmia ): Mutta toisaalta enpä osaa sanoa miten muutenkaan näitä ihmisiä tulisi sijoittaa järkevämmin, kun nämä vastaanottokeskuksetkin ovat vain väliaikaisasumuksia, joista sitten ihmiset alkaa siirtymään omilleen jne. Harmittaa vaan että niin moni pakolaisvastainen saa pontta heti siitä kun vastaanottokeskuksiin sumautuu hurjat määrät ongelmia, kun siellä tosiaan on niin paljon ihmisiä joilla on vaikeita kokemuksia takanaan jotka alkaa purkautumaan.. Ja isoon joukkoon ihmisiä mahtuu myös valitettavasti myös niitä mätiä omeniakin, joiden perusteella sitten tuomitaan koko joukko ihmisiä -_-
krista
3.9.2015 at 16:40Mä kans olin tosi iloinen, kun näin jossain ihan pienen nettijutun Koillis-Sanomista (Kuusamon paikallislehti), että kaikki on nyt valmiina pakolaisten tulla. Ja kuvissa porukka lajitteli liinavaatteita. Se oli tietysti vain pieni väläys (varmasti Kuusamossakin on vaikka minkälaista mielipidettä), mutta lämmitti mieltä.
Oot kyllä varmasti niiii-iiiin oikeassa myös tuon viimeisen kanssa. Voisi kuvitella, että parasta olisi, jos vähän kaikki kunnat ympäri maan kantaisivat oman… tavallaan yhteisvastuunsa. Tosi karseaa, kun jotkut kaupungit toteavat, että ”ei meille”. Miten VOI ajatella niin? Pakkohan toisia ihmisiä on auttaa; eiks se ole aika olennainen osa ihmisyyttä…? En aina ole vanhojen sananlaskujen kannattaja, mutta nyt tulee mieleen, että ”hyvä antaa vähästään” ja niin edelleen…
Saara Kässi-Jokinen
4.9.2015 at 08:38Moi, otin kopin tuosta ”ei meidän paikkakunnalle”, koska olenhan päättäjänä siinä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa joka Tohtori Raimon mukaan haluaa kuolla yksin. Äänestin keskuksen puolesta ja olen ihmetellyt tätä meillä päin käyvää keskustelua jossa ei ole hitustakaan empatiaa. Naurettavinta on tietysti se, että nämä vastustajat saavat niin paljon palstatilaa ja ääntään kuuluviin että heidän luulisi olevan meillä asukkaiden enemmistö. Sitä kuitenkin epäilen koska olen omasta valtuustotyöskentelystäni saanut vain hyvää palautetta. No, meille keskusta siis tuskin tulee, mutta toivon että kukaan ei ota meistä mallia. Tämä on suurin häpeä tahra minkä paikkakunta voi saada.
krista
4.9.2015 at 14:32Kiitos tästä! Hyvä tosiaan muistaa, että ”ei meille” -kaupungeissakaan kaikki eivät ajattele tällä tavalla! Olen samaa mieltä; tuollainen päätös on kaupungille häpeätahra. Se kantaa mukanaan sisäänpäinkääntynyttä viestiä, että ”me ei pidetä huolta muista”. Surullista. Ne mielenosoituskuvat (ei välttämättä teiltä; en muista paikkakuntaa)… ihmiset kantamassa ”painukaa vittuun”-banderollia. Nuoria ihmisiä kyltit käsissään! Jotain niin… surullista.
Pidä kuitenkin oma pääsi pystyssä ja jatka työtäsi – on varmasti tosiaan paljon kuntalaisia, jotka ovat kanssasi samalla linjalla! Surullista, että valtuusto päätti toisin :(
karolinan
3.9.2015 at 16:28Äitinä kyllä repii sydäntä nää kuvat. Niitä kattoo aina uudestaan ja uudestaan vaikka ei halua. Mä näin kans ton kuvan tänään ja voi miten paljon muhun sattu. Sisällä huusi tuska ”mun poika. Mun rakas pieni poika. Toi vois olla mun poika tuossa.” Sillä pienellä oli märät vaatteet. Ja kengät jotka jalassa se just käveli ja leikki. Se pieni viaton lapsi. Se lapsi siinä kuvassa on mun lapsi tän tuskan perusteella. Viekää se lämpimään ja turvaan.. Itken. Mun oma poika nukkuu päiväunia rinta tuttina mun kaa saman peiton alla. Kohta se herää ja hymyilee ensmmäisenä. Mua sattuu..
krista
3.9.2015 at 16:43Mä oon valitettavasti harrastanut samaa. Päätin, että en klikkaa sitä poikaa katsomaan – sitten se tuli eteen uudestaan ja uudestaan. Lopulta olen varmaan nähnyt aika monet niistä kuvista – nyt myös sen, missä hän on vielä iloisena veljensä kanssa nalle sylissään.
Mä tuijotin myös niitä kenkiä. Tän tuskan perusteella se on meidän kaikkien lapsi. Se on lapsi, jota me rakastetaan ja joka on makaa yksin hiekalla kuolleena. Meidän pitää tehdä jotain, että näitä lapsia ei enää kuole. Tämä on ihan sietämätöntä.
Sari
5.9.2015 at 08:29Ei ole kaikkien äitien ajatukset samanlaisia. Katsoppa mitä eräässä toisessa perheblogissa kirjotetaan samaan aikaan samasta aiheesta: http://www.olivialehti.fi/magicpoks/2015/09/03/ja-taas-pakataan/#comments
krista
5.9.2015 at 11:41Auts. Mä kans luin yhden ”näin hauskaa ja ihanaa meillä oli lomalla Kosilla” -jutun ja jäi ontto olo. Mutta ehkä näissä molemmissa oli kyse (näin toivon) siitä, että ajatuksia kirjoittajalla ehkä olisi ollut enemmänkin, mutta haluttiin ehkä pitää blogi keveänä… Mutta… että siitä syntyy vaan tähän nykyiseen maailmanaikaan sopimaton kontrasti. Että ihana loma – niin paitsi että rannalla, jossa lasten ruumiit kerätään aamuisin merestä :(
Paula
3.9.2015 at 16:53Kiitos Krista että puhut tästä. Vaikka sattuu ihan hirveästi. Me ei kukaan saada olla hiljaa, tämä on liian tärkeää.
krista
3.9.2015 at 16:58<3 Kiitos <3
ElinaBee
3.9.2015 at 16:54Kiitos kun kirjoitit tämän ja kiitos kun en laittanut sitä kuvaa tänne – niin pysäyttävä kun se onkin. Näin itse siitä vain piirretyn version ja tuntui kun sydän olisi revitty rinnasta. Oksennus siinä tuli. Ja itku. Ahdistaa niin silmittömästi. Haluaisin auttaa kaikkia niitä vanhempia ja lapsia, jotka tänne Suomeen saakka pääsevät. Toivottaa heidät tervetulleiksi ja vakuuttaa, että kaikki kyllä järjestyy ja enää ei tarvitse pelätä. Itsekin haluaisin vuokrata hemmetillisen kokoisen botskin ja lähteä henkilökohtaisesti hakemaan apua tarvitsevia pois sota-alueelta, jottei yhdenkään taaperon tarvitse enää hukkua.
krista
3.9.2015 at 16:57Joo – mä en ole jakanut niitä kuvia, en omassa FB:ssä enkä täällä. Mutta ymmärrän tosiaan niiden jakamisen tärkeyden. Yhtä aikaa tekee mieli huutaa kuvan postaajalle, että ”älä postaa tällaisia” ja yhtä aikaa ymmärtää, että meidän pitääkin nyt voida pahoin. Paljon enemmän väärin olisi tuudittautua vain johonkin diipadaapaonpakauniitkukatmaljakossa:an tällaisena aikana. Tai siis saavat ne kukat siellä olla ja saa niistä iloita. Mutta mittakaava pitää olla.
Äh, vaikea edes selittää. Mutta tuntuu, että täällä olijat/tähän asti kommentoineet, te ymmärrätte. Se tuntuu hyvältä. Mutta kyllä. Jaan tuntemukset.
Riina
3.9.2015 at 16:56Voi.
Tässä on olo niin voimaton.
Tuntuu, että ei ole mitään vastausta tai ratkaisua, ei mitään, mikä ratkaisisi tämän ahdingon. Ja sekös ahdistaa. Ei ole mitään yksittäistä ihmistä, toimielintä, työryhmää, huippukokousta, kellä olisi vastaus.
Viedään tänään poikaystävän kanssa talvivaatteita juuri tuonne Turun Konttiin ja maanantaina mennään paikallisen SPR :n vapaaehtoisinfoon. Laitan talvitakkien taskuun mariannekarkin ja tsemppiviestin. Ilmoittauduin nälkäpäiväkerääjäksi.
Ja kaikki tämä on yhtä hiirenpaskaa. Ero on sama, kun alkais seisoa mainostaukojen ajan terveyssyistä istuen silti 23h vuorokaudesta.
Että ahdistaa.
Ja samalla ahdistaa oma pikku elämä. Piti tulla loistava tulevaisuus tehden uraa kehitysyhteistyöjärjestössä. Sitten tulee hallitus joka *vie multa uran* ja sitten tajuan miten arvoton toikin ajatus on.
Ei tähän ole mitään vastausta, mutta toivottavasti ne mariannekarkit maistuu.
krista
3.9.2015 at 19:02Just tää hiirenpaska-aspekti – ääääh! Mä vein äsken tavaraa ja varmasti se on (näin toivon) tarpeen juuri sille, kuka ne kumisaappaat jalkaan vetää… Voin olla iloinen (ja olenkin) että pystyin auttamaan, mutta ne meidän hemmetin kumisaappaat on ihan hiirenpaskaa sen rinnalla, että tosiaan Syyriassa on kuollut neljännesmiljoona ihmistä ja yli 11 miljoonaa on paennut kodeistaan. Pakko on tehdä EDES se hiirenpaska, mutta kun on olo, että EI SE RIITÄ. Että kyllä, kyllä: jaan tämänkin tunteen.
Ja se kehitysrahojen leikkaus tähän samaan maailmatilanteeseen…. Sanaton.
Mutta tosiaan: tehdään edes tämä hiirenpaska! Jollain on kuivat varpaat <3
Torey
3.9.2015 at 17:34Musta oli ihanaa kun tänään vanha rouva, joka ei todellakaan ole se suvaitsevin, sanoi: ”Kyllä minä ymmärrän miksi ne tänne tulevat, onhan se ihan kamalaa mitä heidän kotimaissaan tapahtuu. Pienet lapset perheineen tulevat turvaan. Kyllähän siellä on niitä kamalia raiskaajia ja murhaajia joukossa, mutta onhan niitä meillä kantasuomalaisissakin! Ongelma on se, ettei millään maalla ole resursseja tähän ihmispaljouteen, joka pitäisi saada pois kotimaistaan.”
Ristiriitaisissa tunnelmissa olen minäkin. Ahdistaa ajatella, että se voisi olla minun perheeni joka pakenisi henkensä edestä kotimaastaan. Ja kuitenkin ymmärrän myös valittajia. Eivät he kaikki ole mielestäni rasisteja. Esimerkiksi yksi kommentti netissä oli todella hyvin kirjoitettu, siinä sanottiin, että on väärin iskeä 500 pakolaista saman katon alle hätätilassa kyhättyyn turvaan. He tarvitsisivat kunnon kriisiapua, keskustelukumppanuutta, kuuntelijoita ja pienemmät ryhmät! Kun avuksi saa ehkä vain katon pään päälle ja käskyn pärjäillä, niin onko se kumma että tulee ongelmia. Nuoret ehkä reagoivat väkivalloin, aikuiset eivät millään voi sopeutua noin vain maahan joka on vanhan kotimaan vastakohta. Ja meillä ei resurssit riitä ratkaisemaan kaikkea.
Tässä maailmassa pitäisi saada jollain helkkarin ihmeellä asiat järjestykseen, jotta kaikkialla olisi hyvä elää. Ja tosiaan ihme siihen tarvittaisiinkin!
En tiedä onko kirjoituksessani järkeä, mutta voin sanoa tutustuneeni aivan ihaniin pakolaisiin vuosien saatossa. He ovat onnistuneet sopeutumaan uuteen kotimaahansa. Vaikka toppatakit on kaivettu jo syyskuussa esiin ja suomekieli on ihan älytön opiskeltava, he ovat tästä kaikesta selvinneet ja saaneet täältä ystäviä, ja osoittaneet olleensa meidän avun arvoisia. Paskatyyppejä löytyy kansallisuudesta kuin kansallisuudesta. Pitäisi ehkä heidät kaikki potkaista sinne, mistä nämä hätää kärsivät pakenevat.
krista
3.9.2015 at 21:18Todellakin on järkeä. Kirjoituksessasi siis. Tuosta rouvasta… ehkä tuo on just sellaista elämänkokemuksen tuomaa viisautta – että vaikka ei ”alun perin” suvaitsevainen olekaan, kuitenkin osaa ikään kuin nähdä asian ihmisyyden näkökulmasta. Ja silloinhan se on ehdottomasti niin, että autettava on sitä, joka apua tarvitsee. Eli hieno homma!
Hei joo ja tosiaan totta kai ne maahantulon jälkeiset tukitoimet on ihan huipputärkeitä – mä niii-iiin kovasti toivon, että meidän yhteiskunta pystyisi siihen. Järjestämään paitsi ihan konreettista asia-apua, myös riittävää kriisiapua ja niin edelleen. Oon ihan varma, että se on yksi iso tekijä siinä, miten hyvin heidän sopeutuminen sujuu ja tuleeko jatkossa minkätasoisia ongelmia. Kun vaan miettii, miten traumatisoituneita meidän suomalaiset miehetkin muutama sukupolvi sitten (sodan jälkeen) olivat. Tiedän vanhempia sukulaisia, jotka eivät sodasta palatessaan olleet enää samoja ihmisiä kuin sinne mennessään. Eikä mitään terapioita tunnettu :( Surullista. Ne kohtalot ovat heijastuneet moneen sukupolveen eteenpäin. Toivottavasti ei tehtäisi sellaisia virheitä uudestaan!
Torey
4.9.2015 at 17:08Pitäisi saada leviteltyä väkeä enemmän ympäri Suomea, pienempiin porukoihin ja sitten taata tuki heidän sopeutumiselleen. Tosin siinä kohtaa kun kaupungit ilmottaa ettei ota ainuttakaan, niin se on vähän vaikeaa. Pienten kuntien ei tarttis ottaa kun vaikka pari perhettä, niin sekin auttaisi. Mutta pelkona lienee se, että oma naapurusto muutetaankin vastaanottokeskukseksi ja sitten on enemmän pakolaisia kuin paikallisia.
Pauliina
3.9.2015 at 17:35On hyvä, että kun tämä kriisi nyt lainehtii Euroopan rannoille, ihmisissä herää halu auttaa ja tuska näiden ihmisten puolesta. Ja samaan aikaan – maailma on jatkuvasti jossain kolkassa täynnä ihmisten kärsimystä. Lasten kärsimystä. Suuresta osasta media ei meille uutisoi, joten meidän ei tarvitse ajatella sitä päivittäin oman elämämme lomassa. Itselle on mm. jäänyt mieleen joitakin vuosia sitten kuva täysin nälkiintyneestä afrikkalaislapsesta imemässä nälkiintyneen äitinsä rintaa, josta ei varmaan tullut enää yhtään maitoa. Tai jutut romanialaisista lastenkodeista, joissa vauvat, taaperot ja vammaiset makaavat päivät pitkät sängyissään vailla rakkautta, vailla virikkeitä, apaattisina, hylättyinä. Muistan jutun yhdestä perheestä, joka tarkoituksella adoptoi Romaniasta nimenomaan vammaisia lapsiaantaakseen heille perheen ja kodin. He olivat jo adoptoineet monta ja hakivat vielä viimeiseksi lapsekseen yhden pienen vaikeavammaisen tytön. Kuinka ollakaan, jonkun ajan kuluttua tyttö alkoi kasvaa ja kehittyä ja kävi ilmi, ettei hän ollutkaan vammainen, ainoastaan täysin laiminlyöty ja saadessaan hoivaa ja rakkautta alkoi kukoistaa. Sen jälkeen perhe adoptoi vielä yhden vammaisen lapsen lisää. Olen itsekin itkenyt nähtyäni tämän pienen hukkuneen pojan kuvan eikä yhdellekään lapselle saisi käydä näin. Mutta hän oli saanut elää kuitenkin kolme vuotta perheensä huolenpidon ympäröimänä ja sitä vanhemmat yrittivät viime hetkeen asti, joillain lapsilla ei ole edes sitä. Ehkä yritän sanoa samaa kuin sinä. Autetaan nyt mutta ei unohdeta sitä auttamista ja avun tarvetta ympäri maailman sittenkään, kun media ei enää uutisoi.
krista
3.9.2015 at 21:31Kyllä. Suomalaiset valtasi valtava auttamisbuumi esimerkiksi tsunamin aikaan – ja kuitenkin maailmassa on käynnissä kriisi kriisin perään. On kärsimystä, pohjatonta köyhyyttä. Nyt nämä lapsikuvat varmasti tekivät valtavan vaikutuksen. Aaa joo ja omasta lapsuudesta muistan, että Etiopiasta puhuttiin paljon; Romaniasta jossain vaiheessa myös.
Mutta tosiaan se, että yksi asia näin valtavasti koskettaa, ei ole poissa siitä, että maailmassa on paljon koskettavia asioita. Voi jos tämän myötä tapahtuisikin jokin yleinen inhimillisen empatian aalto; ikään kuin vastavoimana viime aikojen rasistisille huuteluille.
Pakolaiskysymys on kuitenkin varmaan Niitä Isoja Juttuja meidän maailmassa nyt ja tulevina vuosina. Tosiaan kuulemma suurin pakolaiskriisin toisen maailmansodan jälkeen.
Marsikka
3.9.2015 at 18:50Mullakin on ihan karmea olo, vatsaa kouristaa ja ihmettelen maailman vääryyttä. Miksi minulla on kaikki tämä ja jollain muulla ei mitään?
Jossain fb lahjoitus-ryhmässä joku pyysi apua näille pakolaisille ja siitä sitten alkoikin tulemaan rasistista kommenttia toisen perään. En meinannut uskoa silmiäni. Miten ihmiset voi olla niin kylmiä? Missä on kyky asettua toisen osaan?
Ei ole sanoja.
:´(
krista
3.9.2015 at 21:34Mä olen niii-iiiin kurkkuani myöten täynnä tuota kylmyyttä. Omalla nimellä postattuja täysrasistisia kommentteja ja meemejä. Oon pokkana alkanut ilmoittaa niitä meemejä rasistisiksi FB-ylläpitoon. Se olkoon mun henkilökohtainen hiljainen yhden naisen protesti. Väittelemään en enää ala; se ei johda mihinkään.
Maija
3.9.2015 at 19:00Minulle äitiys on juuri sellaista kuin Anna-Mari Kaskisen kauniissa ja oivaltavassa runossa:
”Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,
ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.”
Ja siksi kuvat hukkuneista lapsista ovat melkein enemmän kuin pystyn kestämään
krista
3.9.2015 at 21:19Mä haukon henkeäni. Kyllä. Nyt onnistuit sanomaan jotain todella kuvaavaa. En tiedä, onko koskaan runo osunut tunteeseen ja tilanteeseen niin hyvin kuin nyt. Kiitos. Tämä on uskomaton <3
Sonja
4.9.2015 at 08:41Tämä runo avasi kaikki padot
Roosa
3.9.2015 at 19:03Apua todella tarvitaan – ennen kaikkea pakolaisleireille. Kannattaa myös miettiä syitä, jotka johtavat näihin lapsipakolaistenkin hukkumiskuolemiin Välimerellä.
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433480590053?jako=028060c466521b5b9b95527ef32a2186&ref=fb-share
krista
3.9.2015 at 21:37Kyllä, apua tarvitaan ehdottomasti sinne. Ja vaikka Välimerelle – oon just tänään nähnyt muutamiakin tahoja, jotka toteuttavat pelastuspartioita siellä; oon miettinyt, josko löytyisi joku hyvä ja luotettava taho, jolle voisi tehdä ihan rahallista lahjoitusta.
Puhumattakaan tietysti (kun kriisin tasoista puhutaan) siitä, että sota pitäisi jotenkin ratkaista.
Mutta kun pieni ihminen ei pysty tosiaan täältä Suomesta käsin tekemään paljon kohdemaassa (poislukien esim. SPR:lle lahjoittamisen; sen voi tehdä!), niin sitten voi antaa edes vaikka ne kumisaappaat täällä Suomessa. Se on vähän, mutta edes jotain.
Sari
3.9.2015 at 21:29Krista ja kaikki te kommentoijat, teillä on kyllä sydän ja järki paikallaan. Helpottaa vähän oloa kun lukee näitä ajatuksia. Ahdistaa niin paljon tämä koko tilanne ja erityisesti rasistiset kommentit joilta ei voi välttyä. En kestä.
krista
3.9.2015 at 21:39Muakin helpottaa tämä keskustelu. Ei se tavallaan maailmantuskaa helpota, mutta just tätä, mitä säkin sanot: että taas kerran tajuaa, että meitä samoin tuntevia ja ajattelevia edelleen on olemassa <3
neljän äiti
3.9.2015 at 21:50Niin jaan nuo tuntee ja ahdistuksen. Todella ärsyttää ja oksettaa nuo rasistiset kommentit, joita valitettavan moni kaverinikin facessa jakelee. Tuntuu, ettei voi olla totta nuo täysin vihamieliset kirjoitukset, joita aiemmin ihan fiksuina pitämäni ihmiset kirjoittelee.
Krista (kirjautumatta)
3.9.2015 at 22:42Mulla on kans fb:ssä tullut vastaan muutama yllätys. Yhdelle olin ensin vastaamassa, että ”et oo Xxxxx tosissas”, mutta en sitten sanonut mitään. Koska ei se mitään auttaisi. …mutta mikä on tämä aika, kun ihmiset postaavat omalla nimellään jotain rasismiläppää. Ennen sitä tajuttiin kai edes hävetä. Ihan kuin nyt olisi jotenkin ok olla julkirasisti. EI OLE.
elina
3.9.2015 at 22:35Tämän pakolaisiin suhtautumisen lisäksi on todella järkyttävää lukea, kuinka sitä 16-vuotiasta hyppyrimäessä kuollutta tyttöä haukutaan ja ilmeisesti vielä ihan omalla nimellä. Aivan käsittämätöntä. Ihan kuin me kaikki emme olisi nuoruudessamme ja aikuisuudessamme tehneet mitään tyhmää ja vaarallista. Ja nyt kun siinä kävi niin ikävästi niin sanotaan vaan että jos oli niin tyhmä että laski päin vaijeria, niin hyvä että kuoli. Miten KUKAAN voi ajatella niin 16 vuotiaasta tytöstä?
Krista (kirjautumatta)
3.9.2015 at 22:45Mä näin samaa. Järkyttävää. Se oli just sellainen teinipäähänpisto, jota mäkin olisin voinut tehdä. Itse asiassa Rukan rinteellä (en tosin hypyrillä) olen tehnytkin.
Papyli
3.9.2015 at 22:41Samoin minulla tulee itku joka kerta kun näen sen pienen pojan kuvan. Ahdistaa ja tuntuu vain niin avuttomalta :(
Annoin kaikki Väinön liian pienet vaatteet Turun vastaanotto keskukseen ja lahjoitin SPR:lle rahaa. Se nyt on vähintä mitä voi tehdä. Tuntuu vain niin kamalalta kuinka paljon ihmisiä on hädässä ja esim. Unkarissa suljetaan jo rajoja. Mitä hittoa?! Miksi ei hädässä olevia ihmisiä auteta!
Päässä pyörii sen pienen pojan kuva ja taas itkettää. Luen uutisia ja taas itkettää. Katson nukkuvaa Väinöä ja taas itkettää.
Olen tällä viikolla todellakin tajunnut kuinka onnekkaita olemme ja halannut Väinöä vieläkin enemmän kuin normaalisti.
Olen myös järkyttynyt kuinka paljon sosiaalisessa mediassa on rasistista vihapuhetta pakolaisia kohtaan. Se saa mut oikeasti voimaan pahoin, enkä voi käsittää mikä ihmisiä vaivaa?!
Krista (kirjautumatta)
3.9.2015 at 22:53Samat tuntemukset ♡ Yksi ihminen ei tosiaan voi tehdä paljon, mutta onneksi voi tehdä edes vähän. Ja yhdessä tämä kaikki voi toivottavasti olla vastavoima nettirasismille; että ihmiset näyttävät, että meitä on paljon, jotka välitämme ♡♡♡