Arkiruokavieraat, tervetuloa! (ei silti aiota pukea housuja)

Yhteistyössä: Ikea

Videokamera oli käynnissä, sur-rur-rur, spottivalo kohdistettu minuun. Kuuma. Käteni hikosivat; äh miten mä istuinkin siinä jotenkin niin hassusti, rentoa asentoa ei meinannut millään löytyä.

”Syödäänkö teidän perheessänne arkena yhteisen pöydän ääressä?”, haastattelija kysyi.
”No siis teoriassa syödään”, minä vastasin.
”…mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että yksi laulaa, yksi heittelee ruokaa ja hieroo sitä päälleen, yksi pomppii ympäriinsä hakemassa lisää unohtuneita juttuja, ja lopulta aikuiset syövät kylmän ruokansa tiskipöydän äärellä seisten”, minä jatkoin totuudenmukaisesti.

Porukka pystyi tuskin pidättelemään nauruaan. Seuraava kysymys.

Mutta hei – eivät ottaneet uusiksi ja pyytäneet vastaamaan paremmin. Arkirealismi rules!

Kyse oli Ikean järjestämästä kuvauksesta, joka liittyi heidän tämän syksyn #kutsusyömään -kamppikseensa. Haastattelussa oli minun lisäkseni muutama muukin bloggaaja. En ole onnistunut videota vielä mistään bongaamaan (hmmm, onkohan mut sittenkin sensuroitu…?), mutta hihkaisen kyllä, jos se nyt vielä ilmestyy jonnekin. Jos siis haluatte nähdä mut hikoilemassa.

Saatiin Ikeasta hedelmäkori.

Mutta joo. Arkiruokailu. Meillä se on just tuota. Mutta se tapahtuu aina keittiön pöydän äärellä, ja useimmiten meillä on ainakin yrityksenä, että päivällinen syödään perheen kesken suht yhtä aikaa. Ja vaikka se härdelliä siinä onkin ja jokainen syö (tai vaihtoehtoisesti hieroo ulkoisesti mahaansa) vähän omia ruokiaan – minä sosekeittoa, Joel jotain omaa en-mä-edes-ehdi-katsoa-mitä-se-syö, lapsille joku oma ruoka – niin ainakin me ollaan siinä yhdessä. Ja se on se tärkeä juttu; ei se, että onko se hetki jotenkin kaunis ja kuvauksellinen vai ei. Meidän elämä nyt on tällaista; syöminenkin.

Mun äiti muuten viime käynnillään ihmetteli, että miksi meidän lapset ovat usein puolialasti ruokapöydässä. No daa – aika paljon helpompi pestä lapsi kuin vaihtaa vaatteet monta kertaa päivässä. Äitini myös puolisalaa vihjaili, että ”ei sitä ennen kyllä saanut olla pöydässä hattu päässä”. Ha-HA, yritäpä ottaa meidän Seeluskalta tuo pipo pois. Nipin napin saadaan se pois suihkun ajaksi. Oi aikoja, oi tapoja; me ollaan ihan hunningolla nääs.

Pikkusisko on niin omatoiminen ja reipas, että sen voi ihan hyvin jättää valvomatta hetkeksi syömään jugurttia.

Meidän hunninkoon osallistuu itse asiassa aika useinkin myös joku muu kuin me. Mutta koska meidän ystävät ovat ihan yhtä hunningolla kuin mekin, niin kaikki on ihan hyvin. Kukaan ei ihmettele, jos kesken makaronilaatikon yksi ilmoittaa ”KAKKA!” ja toisen mielestä hauskinta on kaataa mukista vedet ruokailualuselle ja ryystää sitten siitä. Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on ihan hyvin. Saako teiltä ottaa yhden neloskoon vaipan? Haluaako joku lisää ketsuppia? Kulta, laita se lusikka suuhun. Rakas – suu, missä on Seelan suu? Hyvähyvä, suuhun. Niin sitä ketsuppia? Vaipat on siellä kylppärin kaapissa! Hei jos tarvii peppupyyhettä, niin siinä yläkorissa on puhtaita harsoja! Ketsuppia?

Tässä lapsiperhemeiningissä jo se, että tavallisena arki-iltana istuu jonkun toisen ruokapöytään, on luksusta. Meillä useimmiten kyse on leikkitreffeistä – ja sitten jossain vaiheessa todetaan, että hei kohta on ruoka-aika, onko teillä nälkä, mitäs syödään. Ja jos ollaan meillä, Joel tekee jääkaapista löytyvistä perusaineksista tavallista isomman peruspöperösatsin, josta riittää itselle ja vieraille. Sitten syödään yhdessä ja jatketaan leikkejä.

Ei mitään menu-suunnitteluja, ruokapiperryksiä, mätsääviä viinejä tai harkittuja kattauksia. Vaan yhteinen jaettu arkihetki toisen lapsiperheen kanssa. Se on itse asiassa aika ihanaa. Paljon enemmän mun makuun kuin se, että suunniteltaisiin ruokatarjoiluja viikko ja oltaisiin pöydässä hienosti ykköset päällä.

Mä oon joskus sanonut, että mä en niinkään toivo vieraita taloon. Vaan tuttuja. Ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa voi olla rennosti tasan sellaisena kuin on. Ei tarvitse stressata siivoamisista tai tarjottavista, vaan tupsahdetaan ovesta sisään – no moi! meillä just loppui muskari tossa vieressä ja ajateltiin kurkistaa, että ootteko kotona! – ja lämmitetään se eilinen makaronilaatikko.

Oon joskus ajatellut, että tämä ”piipahtaminen” (onko se muuten teille tuttu termi? meillä lapsuudessa se tarkoitti nopeaa kylässäkäymistä, tavallisesti ennakolta ilmoittamatta) voi olla jonkinlainen pohjoisen-piirre minussa. Aikoinaan nimittäin Helsinkiin muutettuani ihmettelin, miksi täällä ystäviä tavataan aina kahviloissa. Miksi ei kotona? No, näin lapsiperheellistyttyä tämä muuttui – nyt tavataan ystäviä kotona.

Ja mä tykkään siitä paljon enemmän näin.

Ikean heittämä #kutsusyömään-haaste on kutsua vieraita (tai siis mieluummin tuttuja) rennosti syömään tavallisena arkipäivänä. Helppo nakki(sämpylä)! Tiesin nimittäin ihan heti, kenet meille haluamme kutsua: Joelin läheisen lapsuusystävän ja hänen 4-vuotiaan lapsensa.

Heh. Nämä ihmiset ovat nähneet minut parhaimmillaan ja pahimmillaan. He tulivat meille leikkimään, kun olin pakkolevossa Seelaa odottamassa. Tai hetkinä, jolloin kukaan ei ollut nukkunut talossa viikkokausiin. Nyt suoraan leukaleikkauksen jälkeen, kun minä makasin puolitiedottomana kumipatjalla. Kun he tulevat ovesta sisään, tiedän että on tulossa hyvä ilta: lapsille kivat leikkihetket ja aikuisille arkihommiin apukädet. Ja hitsi on ihan sellainen kodak-moment, kun tämä ystävä (isokokoinen, parrakas mies) istuu meidän olohuoneen sohvalla kolme lasta kainaloon kaivautuneena ja lukee eläytyen satua. Ja minä ja Joel jutellaan vaikka hetki keittiössä ihan kahdestaan, kun kerrankin on hetki rauhallista aikaa.

Heidän tullessaan en vaihda mieskalsareitani parempiin vaatteisiin. En pahoittele sotkuja tai likaista tukkaa. Ja Joel ei todellakaan laita housuja jalkaan. Kun tämä ystävä lapsensa kanssa tulee kylään, saatan huikata ”HEEEEEEEI mä näen just tässä täydellisen päikkärisauman!”, kiiruhtaa vilkuttaen yläkertaan ja työntää korvatulpat korviin – sillä aikaa isiosasto hoitaa ruoat ja lasten leikit. Kaikki voittavat. Näiden ihmisten kanssaan ollaan rennosti. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin juuri sillä hetkellä on.

Ja se on ihan parasta.

Ikean minulle (ja nyt tätä kautta teille eteenpäin) esittämä haaste on siis samalla kilpailu: siihen osallistutaan kutsumalla ystäviä tai perheenjäseniä syömään tavallisena arki-iltana. Eikä mitään tarjoiluhienostelupaineita – tavallinen arkiruoka riittää. Kilpailuun voi osallistua jakamalla kuvan arkiruokahetkestä Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä. Helpot ohjeet löytyvät täältä – esimerkiksi Instassa siis vaan jaetaan kuva ja tägätään se #kutsusyömään ja @IKEASuomi.

…ja #kutsusyömään löytyy Facebookista täältä. (siellä on muuten IHANIA kilpailuun lähetettyjä tavallisia arkiruokakuvia, leukaleukkauspillilläsyöntipotilaan unelmia – noutopitsaa, mmmm…)

Kilpailu on käynnissä vielä 30.11. asti, ja siinä arvotaan joka viikko 50 euron Ikea-lahjakortteja sekä pääpalkintona yksi 1000 euron lahjakortti.

Käykö muuten teillä tavallisesti arkiruokavieraita? No nyt on ainakin hyvä sauma innostua kutsumaan! Ja mä suosittelen: kannattaa kutsua sellaisia ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse pukea housuja.

PS. Kuvissa näkyvät keittiökamat (poislukien Seela-kuva; lapsi tehty ihan itse) saatu kampanjan yhteydessä Ikeasta. Tai siis itse sain valita mieluisia, kuten ehkä väreistä huomaatte :)