Arvokasta elämää

Kaupallinen yhteistyö: Suomalaisen Työn Liitto

Kun suomalaisesta vanhustenhoidosta kirjoitetaan mediassa, se on usein lööppikamaa. Otsikot huutavat, miten vanhus ei saa kunnon ruokaa tai edes kelvollista hoitoa. Joka ikinen lööppitarina on tietysti ihan kamala, mutta matkustaessani eräänä kevätpäivänä kohti Sipoon maaseutua, mieleeni nousi ajatus: onpa muuten ihan väärin ja epäreilua, että vanhusten kanssa töitä tekevien työstä puhutaan julkisesti aina vain tuosta näkökulmasta.

On kuitenkin niin paljon hyvää. On suurella sydämellä työskenteleviä ihmisiä. On arvokasta vanhuutta ja ihmisen tarpeiden kuuntelemista. On vanhuksia, jotka eivät pysty enää asumaan kotonaan, mutta jotka saavat aidosti välittävää hoitoa hoivakodissa.

Voisiko näiden vanhuksia hoitavien ihmisten työstä kirjoittaa kerrankin julkisesti jotain hyvää? Hehän tekevät todella tärkeää ja merkityksellistä työtä. He ehkä hoitavat meidänkin äitejämme ja isiämme siinä vaiheessa, kun he eivät voi enää millään asua omissa kodeissaan. Se on arvokasta suomalaista työtä. Sellaista, josta pitäisi muistaa myös sanoa kiitos.

Kun sain tämän ajatuksen päähäni, olin tutustumassa voittoa tavoittelemattomaan Betesda-säätiöön, joka tarjoaa asumispalveluita vanhuksille, vammaisille ja mielenterveys- ja päihdekuntoutujille. Tämä on siis kaupallinen yhteistyö Suomalaisen Työn Liiton kanssa ja liittyy Suomi 100 -juhlavuoden Made by Finland -teemaan. Tässä postaussarjassa pääsen tutustumaan kolmeen suomalaista työtä tekevään yritykseen.

Ensimmäinen käyntikohteeni Betesda-säätiön vieraana oli Myyrmäessä Vantaalla. Siellä ihan kauppakeskus Myyrmannin takana sijaitsee Palvelukoti Hopea.

Hopeassa asuu kolmessa kerroksessa ja kuudessa eri ryhmäkodissa yhteensä 74 vanhusta, jotka ovat enimmäkseen muistisairaita. Heitä hoitaa ympärivuorokautisesti 48 työntekijää, joista suuri osa on koulutukseltaan lähihoitajia. Tähän palvelukotiin voi päästä, kun täyttää tehostetun asumispalvelun piirin pääsyn kriteerit, ja kun Vantaa tai joku muu kaupunki on tehnyt päätöksen hoidosta.

Hopea on näille vanhuksille useimmiten se viimeinen paikka – täällä siis myös kuollaan. Ajatus tuntuu tietysti meille nykyihmisille jotenkin kauhistuttavalta. Mutta se kuuluu elämään, vaikka emme sitä haluaisi ajatellakaan. Joskus me kaikki olemme siinä tilanteessa. Ja moni kuolee mieluummin kodiksi sisustetussa omassa huoneessaan kuin sairaalassa.

Joskus käy myös onnellisesti toisin päin: eräs Hopean asukas on juuri kotiutumassa, sillä täällä hoidettuna hänen kuntonsa parani niin merkittävästi. Hän pääsee vielä takaisin ihan ikiomaan kotiin.

Hopeassa vanhukset asuvat enimmäkseen omissa huoneissaan – muutamat jaetut huoneet on annettu pariskunnille, ja jotkut ovat myös omasta toiveestaan halunneet ”kämppiksen”. Pääsin katsomaan tätä ylläolevaa huonetta, joka oli kaunis kuin koru; huoneen saa sisustaa kodikseen omasta aiemmasta kodista tuoduilla tavaroilla.

Aamiaisen ja lounaan välissä Hopeassa on seesteinen tunnelma. Osa on poistunut aamupalalta omiin huoneisiinsa levähtämään, jotkut katselevat oleskelutiloissa televisiota – tanssiohjelmat ovat selvästi suosiossa. Musiikki on kuulemma täällä muutenkin tärkeää. Joku lukee sanomalehteä suurennuslasin avulla; päivän Hesari on olennainen juttu. Hyväntuulinen fysioterapeutti tsemppaa käytävällä rollaattorin kanssa liikkuvaa. Seinällä olevilla lapuilla kerrotaan päiväkodin vierailuista ja muusta tulevasta yhteisestä, järjestetystä ohjelmasta.

Jokainen saa täällä valita (toki terveytensä mukaan), miten elää. Ketään ei kärrätä väkisin tiettyyn kellonaikaan johonkin, vaan ihmisillä on omat rytminsä. Joku tykkää nukkua pitkään. Omahoitajat yhdessä vanhusten ja omaisten kanssa kirjaavat ylös asukkaiden omia elämäntarinoita – näiden tarinoiden avulla tututustutaan ihmiseen ja opitaan, millaisen elämän hän on elänyt. Mitkä ovat hänen lempiasioitaan, joista hän tykkää puhua ja joista tulee hyvä mieli silloinkin, kun muisti ei enää muuten toimi?

Vaikka juuri kerroin, että täällä myös kuollaan, paikka ei näytä kuolemalta. Vaan elämältä. Myös tämä on elämää, vaikka kaikki tietävät, että se loppusuoraa jo onkin.

Täällä Hopeassa myös kostutin silmäkulmani, kun juttelin vanhusrouvan kanssa elämästä (siitä aiemmin täällä).

Palvelukoti Hopean Facebook-sivuille joku on kirjoittanut: ”Kiitos isäni ainutlaatuisesta hoidosta”.

Nyt taas vähän itkettää.

Palvelukoti Hopean kaupunkimaisesta ympäristöstä tutustumistieni vei seuraavaksi ihan maalle – on aina niin hassua huomata, miten pienen matkan päässä Helsingistä löytyy ihan aitoa suomalaista maalaismaisemaa. Siellä keskellä idyllistä maaseutua, Sipoon Linnanpellossa, sijaitsee Palvelukoti Kotivalli.

Ja siellä viettämieni muutamien tuntien perustella väittäisin, että se on aivan poikkeuksellisen ihana paikka. Sen tunsin heti, kun katsoin paikan johtaja Raila Lindebergiä silmiin. Kun sanoo, että ”täydellä sydämellä”, puhuu juuri tästä ihmisestä. Joskus sen vaan näkee heti ensivaikutelmasta.

Palvelukoti Kotivallissa asuu kuudessa eri asukasryhmille suunnatussa ryhmäkodissa mm. mielenterveyskuntoutujia, vammaisia henkilöitä sekä vanhuksia, joilla usein on myös mielenterveysongelmataustaa. Kotivallin historiassa kerrotaan sen maineesta paikkana, joka ottaa vastaan kaikkein hankalimmatkin ”toipilaat” ja tulee heidän kanssaan toimeen viimeiseen saakka.

Vielä nykyäänkin Kotivallin asukkaissa on haastaviakin hoidettavia – mutta se ei näy toiminnasta päälle päin.

Sen sijaan näkyy moni muu asia. Kotivallissa on kissoja sekä kesäisin myös kanoja; nyt asukkailla oli työn alla kokonainen lintuhuone – eräs asukas on halunnut lintujen hoitovastuun. Jollain asukkaalla on leipomustarvikkeet sylissään, toinen esittelee maalauksiaan. Itseoppineen taiteilijan tuotanto on valtavan laaja.

Asukkaiden vapaassa käytössä on mm. puutyöhuone ja taidetilat. Tien toisella puolen on oma ranta, johon kaavaillaan venettä. Eräs asukas leikkaa tarmokkaasti piha-aitaa – ei taida lähteä ihan oikean vuoden oksat, mutta ei sillä niin väliä. Puutarhuri tuntee tekevänsä tärkeää työtä. Ikkunalaudalla kasvaa itsekylvettyjä taimia.

Pakko kertoa vielä yksi pieni tarina: muistisairailla kuulemma helposti elämänpiiri kaventuu niin, että he eivät enää mielellään lähde ulos – kenties se liittyy siihen, että paikkoja on vaikea hahmottaa ja olo muuttuu turvattomaksi. Mutta arvatkaa, miten täällä muistisairaat vähän niin kuin vahingossa lähtivät oma-aloitteisesti ulos…?

Viiden pisteen vihje: se on jo mainittu tässä jutussa.

Kolmen pisteen vihje: mau?

Kyllä, kissa.

Kun osastolla viihtyvä kissa lähtee ulos, asukkaat kuin huomaamattaan seuraavat sitä ulos raittiiseen ilmaan. Myös aiemmin mainitut kanat asustelevat kesäisin tällä pihalla. Eräs iäkäs rouva ei kuulemma muista enää juuri mitään; ei tunnista omaisiaan. Mutta kanojen hoito häneltä kyllä sujuu. Kun kanoja otettiin viime syksyllä kiinni talvisijoituspaikkaan vientiä varten, tämä rouva nuortui hetkessä kymmenen vuotta – ja kertoi kanoista pitkät pätkät.

Kotivallin johtajalla oli minulle vielä pieni pyyntö.

Posti on Kotivallin asukkaille todella tärkeä juttu – perinteistä postia kuitenkin nykyään harmillisen harvoin enää tulee. Mutta jos asukkaan omasta postiluukusta joskus löytyy postia, on ilo aivan käsinkosketeltavaa.

Niinpä Kotivallin johtaja kysyi: voisinko välittää lasteni päiväkotiin pyynnön, että lapset joskus lähettäisivät omaa taidettaan Kotivallin asukkaiden iloksi?

Voin! Todellakin voin! Minulla oli myös lisäehdotus: mitä jos vinkkaisin blogin lukijoille, että Kotivallissa ilahduttaisiin kovasti lasten taiteesta…?

Idea sai aivan mahtavan vastaanoton. Kyllä, kyllä, kyllä!

Täten siis kaikille meille ”lapsellisille” pieni mutta tärkeä taidetoive: piirtäkää, askarrelkaa tai kirjoittakaa jotain – ihan mitä itse haluatte – ja lähettäkää se Sipooseen Kotivalliin! Posti erityisesti lapsilta on siellä erittäin toivottua ja odotettua. Sillä voitte tuoda iloa jonkun päivään ja varmasti pitkäksi-pitkäksi aikaa. Ja kenties lapsetkin ilahtuvat, kun saavat taiteellaan aikaan hyvää mieltä jollekulle.

Kotivallin osoite on:

Palvelukoti Kotivalli
Pornaistentie 628
04130 SIPOO

Meiltä lähtee ihan ehdottomasti tuonne Sipooseen päin lasten taidetta, toivottavasti mahdollisimman monelta muultakin!

Kiitos!!!!
<3 <3 <3

Lähtiessäni Kotivallista alkoi aulasta raikaa vahvasti tulkittu suomalainen musiikki. Perjantai-iltapäivän suosikkiohjelmanumero karaoke oli juuri alkanut.

Päällimmäinen ajatukseni matkalla kotiin päin läpi kauniin maalaismaiseman: onnekkaita ovat he, jotka tuonne ovat päässeet asumaan.

Jos asukkaiden arki kiinnostaa enemmän, kertomuksia Kotivallin asukkaan Petrin päivästä pääsee lukemaan täällä. Kaikkien kolmen Betesda-säätiön kodin arjesta puolestaan kerrotaan täällä.

Toivon vilpittömästi Suomeen lisää näin hienoja paikkoja. Ja kiitän kaikkia Betseda-säätiön työntekijöitä hyvästä ja arvokkaasta suomalaisesta työstä! Kiitos!

Yhteistyössä: Suomalaisen Työn liitto

26