Bikinikroppa

Miten saada bikinikroppa?

1. Ota bikinit
2. Pue ne päällesi.
3. Valmis.

Tämä meemi on vanha kuin taivas ainakin kolme vuotta vanha, mutta itse en vaan kyllästy siihen. Se on ajankohtainen niin kauan kuin termiä ”bikinikroppa” käytetään määrittelemään, minkämallinen ihminen bikineitä ”saa” julkisesti käyttää. Niin kauan kuin naistenlehdet ja superjulkkiset alkavat keväisin antaa vinkkejään seuraavan kesän ”bikinikuntoon” pääsemisestä.

Mikä h*vetin bikinikunto?

Itse postasin taas juhannusviikonlopun helteessä Instagramiin kuvan ”vähän liian vähissä” vaatteissa niin kuin olen tehnyt ennenkin (vaikkapa nyt sit rajuimmillaan ihan täällä, K-18). Ja mä väitän, että kyse ei ole mistään itsensävilauttelun tarpeesta, vaan ihan vilpittömästi koen, että tässä on viesti, ja se viesti on tärkeä.

Ja minä käytän omassa pienessä mittakaavassani omaa kroppaani ja omia some-postattuja kuviani sen viestin välittämiseen.

”Hyvähän sun on normaalipainoisena sanoa.”

Kukaan ei ole (muistaakseni) kommentoinut minulle noin, mutta myönnän, että salaa vähän jännitän, josko joku joskus älähtää.

Mutta ei ole älähtänyt. Ehkä ei ole kehdannut; tai sitten kaikki muutkin kuvan nähdessään ajattelevat niin kuin minä. Ei olekaan pointtina, että onko vallitsevasta kauneusihanteesta kahdeksan vai kahdeksantoista kilon päässä – vai vaikka mallia ”liian laiha”; sitä kun joskus jotkut kokevat oikeudekseen ääneen paheksua. Vaan pointti se, että kaikki nämä kropat ovat tavallisia ja normaaleja ja niiden kuuluu olla yhtä oikeutetusti joko näkyvillä tai piilossa; ainoastaan kropan kantajansa vapaan päätösvallan alla.

Puhuisin tästä aiheesta myös, jos olisin tuplasti isompi. Myös, jos olisin vimpan päälle trimmattu bikinifitness-kilpailija. Ihan sama, millainen minun kroppani on; se on viestin kannalta ihan yhdentekevää. Minun kroppani on vain yksi tavallisen ihmisen tavallinen kroppa tässä maailmassa. Voin ottaa selfien vain tästä kropasta, koska tämä on ainoa, mikä minulla on.

Itse ajattelen, että lapsienkin kannalta on tärkeää nähdä erilaisten ihmisten erilaisia kroppia. On pitkiä ja lyhyitä, leveitä ja kapeita. Vaaleita ja tummia. Karvaisia ja karvattomia. Arpisia ja siloisia. Ja kaikki ovat ihmisten kroppia. Mikään ei ole parempi tai huonompi kuin toinen – ne ovat tavallisia. Aivan yhtä arvokkaita.

Ja mikään kroppa ei ole ”hyi”. Se on ihminen – se ei koskaan ole HYI. (tai no okei joku massamurhaaja, mutta ei mennä siihen) Makkarat eivät ole hyi, ei selluliitti eivätkä raskausarvet. Ajamattomat kainalo- tai jalkakarvat eivät ole hyi, ei edes bikiniraja. Koska me olemme ihmisiä, ja sen näköisiä ihmiset nyt vaan sattuvat olemaan.

Meidän kroppaamme kasvaa karvoja muuallekin kuin päälaelle, ja meille tulee usein muhkuraa, venymää ja arpea elämän myötä. Se on ihan luonnollista, koska me edustamme lajia nimeltään Homo sapiens. Ja sen lajin ominaispiirteisin nyt vain kuuluu tällainen.

Joku kulttuurinen kauneusihanne vain on mukamas määrännyt, että joku normaali-ihmisen normaalijuttu (kuten joku ihan tavallinen karva paikassa x) ei sitten olisikaan ok.

Itseäni ärsyttää joskus omatkin ajatukset.

Nimittäin joskus, kun vedän ylleni bikinit, ajattelen salaa olevani rohkea. Että minulla on nyt pokkaa.

Kuulepas hyvä Kristaseni, mitä h*vetin pokkaa? Ei sen pitäisi olla mitään pokkaa, vaan ihan tavallista. Niin tavallista, että ei edes ajattelisi, että ”vau miten rohkea mä tässä olen”. Tavallista! TAVALLISTA! Se, että nainen (myös kahden lapsen äiti) laittaa bikinit päälleen, jos haluaa, ei ole rohkeaa vaan TAVALLISTA!

Mutta ajatusmallit istuvat syvällä. Siis se joku sellainen, että vain täydellisessä treeenatussa”bikinkropassa” (kraah) ollaan luonnollisesti nirunarubikineissä, ja muunlaiset kropat ovat jotenkin hävettäviä ja niiden näyttäminen vaatii siitä häpeästä ylipääsemistä ja jotain hemmetin pokkaa.

Miksi mä häpeäisin jotain, mikä on aika isoilta osin se juttu, minkä sisällä mä hemmetti vie elän! Olen hengissä ja elän. Minä täällä minun kropassani. Mikä hemmetin häpeä se on? Mikä pokka?

Aaaaargh!

Itse olen vielä pitkän tien päässä siitä, että olisin kesäbikineissäni täysin luontevasti. Kyllä siinä aina jotenkin itsetietoinen on, ja vähän tsemppaa itseään ainakin ohimenevinä epävarmuushetkinä. Hengittää syvään ja päättää, että tässä mä olen sellaisena kuin olen.

Toivottavasti elämä opettaa vieläkin enemmän itsevarmuutta.

Että asiaa ei tarvitsisi enää edes miettiä.

Usein me hassun epävarmat ihmiset olemme niissä bikineissämme sitten niin itsetietoisia, että miettiessämme omien muhkuroidemme näkymisiä tuskin edes katsomme ketään muuta (luultavasti yhtä epävarmaa) ihmistä.

Viime kesänä huomasin kuitenkin erään useamman lapsen äidin, jolla oli leikkimeinineissä kaunis, tavallinen, raskausarpinen kroppa. Ja bikinit. Ja hän polskutteli siinä aivan kuin bikinit olisivat olleet siinä menossa maailman luonnollisin varuste (niin kuin olivatkin!).

Ja tiedättekö mitä?

Mä itsekin laitoin seuraavana päivänä bikinit.

Meidän tavallisilla bikinikropillamme on väliä. Niin kuvina somessa kuin livenä uimarannallakin. Meidän esimerkkimme – vaikka jonain ihan tavallisena kauniina kesäpäivänä – voi antaa jollekulle toisellekin itsevarmuutta; kun kerran tuo, niin minäkin. Tämä on ihan tavallista. Minulla on tähän oikeus. Minun kroppani on hyvä ja kaunis; tavallisen ihmisen kroppa.

Koska joka ikinen kroppa on bikinikroppa. Pukee vain päälleen bikinit. Valmis.

PS. Olen itse nykyisin tykästynyt suht korkeisiin yläosiin; ei tule ihan nirunarupaljastelufiilis ja on luontevampi olo, ja voi vapaammin pyllistellä ja leikkiä lasten kanssa. Tai vastaavasti pienempi alaosa, mutta siihen toppimainen yläosa (täällä). Myös minihamemainen alaosa (täällä) on ihan huippu – tykkään! Mahanpeittotekninen bikiniuikkariratkaisu näkyy täällä. Mutta käytän kyllä pienempiäkin bikineitä edelleen; etenkin reissuilla. Oman olon ja käyttötarkoituksen mukaan.