Tänään on kai sitten mediassa ja somessa taas se vuotuinen suuri rahapäivä. Kun alan kirjoittaa tätä, verotiedot on julkistettu puolisen tuntia sitten.
Itselläni on hyvin ristiriitaiset tuntemukset tästä kaikesta nykyisestä raha- ja palkkakeskustelusta.
Älkää käsittäkö väärin: olen ehdottomasti avoimen palkkakeskustelun kannalla. Se voi paljastaa monenlaisia vinksallaanoloja ja epäreiluuksia ja antaa eväitä henkilökohtaisiin palkkaneuvotteluihin. Se voi myös motivoida, inspiroida ja mitä-näitä-nyt-on. Se on siis varmasti tärkeää ja sitä saisi olla enemmän.
Ja suurituloisten tulojen mittakaavan tajuaminen puolestaan on tärkeää esimerkiksi sosiaalisen eriarvoisuuden ja tuloerojen ymmärtämisen kannalta.
Mutta samanaikaisesti sitten.
No, jaan tähän tämän meemin (alkuperä valitettavasti tuntematon), joka on ollut mun ”mielenmaisemameemi” viime aikoina.
Rahakeskustelu vähän niin kuin sivutuotteena luo sellaista fiilistä – niin kuin koko yhteiskunta – että raha olisi jotenkin itsearvoisesti tärkeää.
Herätin hilpeyttä eräässä keskustelussa kertoessani, mitä ajattelisin, jos mulle tarjottaisiin työtä, jossa on 5000 euron kuukausipalkka.
”Sanoisin, että mahtavaa, kuulostaa tosi hyvältä – voinko tehdä siitä puolet?”
On ehkä töitä, joissa isot rahat tulevat helposti rallatellen (vai onko? en olisi siitä niin varma), mutta itselleni nykyisin isoista kuukausipalkoista kuullessani ensireaktio on voi apua: voi apua, miten paljon töitä tuo varmasti tekee! Jos saa paljon, myös (usein) vaaditaan paljon. Henkisesti ja myös ihan tuntimääräisesti. Sen takia isot palkat eivät kuulosta mun korvaan ollenkaan houkuttelevilta, pikemminkin pelottavilta ja jopa luotaantyöntäviltä!
Itse esimerkiksi en haluaisi tarjota itsestäni niin isoja osasia (aikaa tai kuormittavuutta) edes isosta korvauksesta. Tai no otan vähän takaisin: projektiluontoisesti ehkä, mutta en pitkäaikaisesti.
Mieluummin valitsen pienemmän määrän työtä ja kuormittavuutta, sellaisella korvauksella, että omaa kulutusta säätelemällä tulee ihan sopivasti toimeen.
Ja miten onnekasta ja etuoikeutettua ylipäänsä, että tällainen valinta on mahdollista! Ajatellen siis sekä länsimaisia kuormittavia palkkakuoppatöitä, joissa monia raskaita mutta supertärkeitä töitä tehdään aivan liian pienellä korvauksella. Ja sitten toisaalta maailmanlaajuisesti hikipajatöitä. Uhhuh.
Se, mikä minua siis rahakeskusteluissa häiritsee, on korkean tulotason nostaminen jalustalle: ihailtavaksi tai kahdehdittavaksi.
Eikös rahan arvo ole se, mitä sillä saa? Vapaa-aikaa, virkistystä, helpotusta arkeen. Okei olen ehkä sokea luksukselle, jollekin rahan arvo on joku ruma (sori) laukku, haha. Ehkä joku vieläkin ajattelee rahaa materian kautta? Vai mikä siinä rahassa nyt on niin hemmetin (anteeksi) tärkeää ja tavoiteltavaa?
Mieluummin tavoittelen hyvää oloa ja pidän vähän ongelmallisena ajatusta, että hyvän olon saisi vain rahan kautta.
Ehkä olen myös vähän kummallinen, kun en oikein näe, että miksi mulla pitäisi olla ihan valtavasti rahaa. Miksi minun pitäisi tavoitella tai ihailla sellaista? Enemmän ihailen oman tiensä kulkijoita, luovan työn tekijöitä, itsensä löytäneitä ja työllistäneitä, oravanpyörästä vapautuneita, omavaraista elämää maaseudulla eläviä – ja niin edelleen.
Jäin ihan miettimään.
Jos olisi valtavasti rahaa. Mitä sillä tekisin? Ensimmäinen ajatukseni on, että sillä voisi jollain tavalla tehdä hyvää yhteiskunnalle ja maailmalle. Mutta mitä itse tarvitsisin? No, alkuun on helppoa vastata: sähköauton, talvilämpimän kesämökin ja sijoitusasunnon Espanjasta. Mutta niiden jälkeen lyö ihan tyhjää. En mä oikeastaan halua mitään muuta.
Paitsi sitä aikaa.
Ja niistä verotiedoista vielä. Jos sieltä hakisi mun nimellä…. öööh, ei taitaisi löytyä mitään, koska mulla on toiminimi.
No. Tässä tulee silti. Viime vuoden 2019 laskutettava työni oli 43 500 euroa – tämä siis yrittäjän laskutettavaa myyntiä eli siitä lähtee paljon erilaisia kuluja, tyyliin veroja, kirjanpitoja, ohjelmistomaksuja nettidomaineja, pankkikustannuksia ja niin edelleen. Hyvin karkeasti arvioituna ”käteen jää” noin puolet. Olen ”maksanut itselleni palkkaa” eli tehnyt tilisiirtoina omalle tililleni vuonna 2019 yhteensä 31500 euroa eli keskimäärin 2625 euroa kuukaudessa. Tästä on siis jo verot maksettu eli vertautuu nettoon.
Minulla taisi olla siis aika keskituloinen vuosi 2019.
Tästä ja aiemmista vuosista mulle on jäänyt paljon tilille säästöön, eli siitä on jäänyt puskuria ”hyvän päivän varalle” (joka yllättäen toteutuikin koronan takia ”pahan päivän varalle” -tyyppisenä). Se puskuri onkin ollut tänä vuonna puolestaan tarpeen.
Koska tämä vuosi 2020 on sitten ollut ihan erilainen. Kymmenen ensimmäisen kuukauden aikana laskutettava työni on ollut 24 700 euroa ja olen ”maksanut palkkaa” itselleni keskimäärin 1 100 euroa kuukaudessa – ja tässä keskiarvossa näkyy tietysti sekin, että tammi-maaliskuussa maksoin vielä ns. aiempaa tasoa.
Säästöjen avulla tilanne on kuitenkin ihan ok, eli tässähän me pärjäillään.
Että siitäpä sitä palkka-avoimuutta.
Lähinnä mun viesti on jotain sellaista, että vaikka lehdet ja some paukuttaa tänään tuloja, ei lannistuta massikeisareiden jättituloista tai kadehdita niitä – ei se tarkoita sitä, että he eläisivät jotenkin parempaa elämää kuin me tavikset.
Jokainen tekee ne omat valintansa (vaikka kaikki valinnat eivät valitettavasti olekaan kaikkien tavoitettavissa, se on just sitä epätasa-arvoisuutta) ja usein siellä on myös jonkinlaiset arvot taustalla. Kouluttautuuko vaikka alalle, jossa tehdään tärkeää työtä, vaikka tietää jo etukäteen, että tulotaso on pieni. Tai jääkö vaikka kotiin lasten kanssa tai keventää työnmäärää. Vai tekeekö hulluna töitä ja saa palkitsevuuden tunnetta siitä.
Mutta paljon rahaa ei ole mun mielestä itseisarvoisesti tavoiteltavampi juttu kuin toimeentulon verran rahaa.
Mä uskon, että tulotaso on silloin sopiva, kun ei ole suoranaista puutetta eikä jatkuvaa rahahuolta, ja samanaikaisesti elämä on tasapainossa työn ja muiden arvojen kanssa.
Millaisia ajatuksia teille herää tästä verotieto- ja palkkakeskustelusta?
20
Nina
3.11.2020 at 11:09Mun mielestä avoin palkkakeskustelu on tärkeää, mutta en tykkää tämän veropäivän aiheuttamasta tirkistelystä ja vouhottamisesta. Itsekin toki siihen (tirkistelyyn) sorrun, kun sellainen mahdollisuus on.
Bloggaajien ja muiden sometyötä tekevien palkoissa kiinnostaa erityisesti kaupalliset yhteistyöt. Oletan, että ainakin osa näistä maksetaan ”tavarapalkkioina.” Miten nämä vaikuttavat esim. verotukseen? Ja vaikuttaahan sekin tulotasoon tai ainakin siihen kuukausittaiseen menotasoon, jos esimerkiksi uuden vauvan tavaroista (vauvat esimerkkinä, kun tuntuu olevan kova vauvabuumi somealalla vaikka itseä ei kosketakaan) iso – tai pienikin – osa tulee yhteistyökuvioiden bonuksena. Vai tuleeko? 😅 Jos tulee, niin tämä näkökulma on jäänyt monelta kertomatta nyt kun palkoista on puhuttu. Ei ole silloin ”samalla viivalla” esim. normaalia päivätyötä tekevä kotiäiti ja sometyötä tekevä kotiäiti, vaikka rahaa kilahtaisi tilille saman verran kuussa. Eikä tarvitsekaan olla! Se sometyyppi tekee kuitenkin kokoajan töitä siinä ohessa (itse en olisi jaksanut). Mutta palkkakeskustelusta nämä usein taitavat unohtua. Olenko ihan hakoteillä pohdintojeni kanssa? 😁
krista
3.11.2020 at 11:33Totta, tähän ilmiöön kuuluu myös ”mitä naapuri tienaa” tai ”mitä julkkis tienaa” -tirkistely, joka samanaikaisesti ärsyttää mutta kuitenkin siihen itsekin sortuu. Olenhan itsekin jo verojuttuja tänään lukenut :)
–
Ammattibloggaajien (tai ainakin siinä skenessä, missä minä olen) palkkiot maksetaan rahallisena korvauksena, esimerkiksi itse en tee ollenkaan yhteistöitä tuotepalkkioita vastaan. Mutta sellaisiakin toki on, etenkin ei-työkseenbloggaavista, jotka noin tekevät. Tuotepalkkiot ovat siis tietysti veronalaista tuloa, verottaja on tehnyt ihan hyvän kannanoton/ohjeen verojen merkitsemisessä, tosin se on jo vuodelta 2014 mutta uudempaakaan ei taida olla, täällä: https://www.vero.fi/syventavat-vero-ohjeet/kannanotot/47675/blogikirjoituksista_saatujen_korvausten/ Oma käsitykseni on, että ammattibloggaajat (kirjanpitäjien avustuksella) merkkaavat näitä hyvinkin tunnollisesti, tosin tiedän vain ”omasta kuplastani”, jotkut muut skenet ovat mulle aika tuntemattomia. Ja tuo on tosiaan ihan totta, että jos vaikka ison osan vauvantavaroista saa yhteistyökuvioista, se on kaikki on tuloa ja siitä tehdyt julkaisut myös töitä ja siitä maksetaan verot myös.
A
3.11.2020 at 11:43Mua palkkakeskustelu ei niinkään kiinnosta kärkipään osalta, se on sellaista utopiaa (sieltä lähinnä arvostan suuresti iloisia veronmaksaja ja pyörittelen ihmetellen päätäni veropakolaisvuorineuvosten osalta), mutta tavallisten ihmisten tulot kiinnostavat kyllä. Myöskin on aika vaikea olla kateellinen isohkoista tuloista, kun hyvin usein se vaatii tosi paljon työtunteja ja ehkä epämukaviin aikoihin (esim. lääkärin isot tulot johtuvat monesti päivystyksistä). Blogiskenessäkin ylletään jäätäviin palkkoihin, mutta se selvästi vaatii todella paljon työtä, panostusta ja multitaskausta.
—
Itse olen korkeasti koulutettu (tohtorin tutkinto löytyy) keski-ikäinen (takana yli 18 vuotta kokoaikaista työntekoa) ja palkkatulot on about 52ke bruttona, mikä ei ole koulutukseen nähden erityisen paljon (muttei erityisen vähänkään, skaalaa löytyy). Tiedän, että omalla koulutuksella ja pätevyydellä voisin löytää työn, jossa tulot olisivat luokkaa 100ke vuodessa, mutta ennemminkin kyse on sitten siitä, että onko se työ ja elämä jota haluaisin ja tässä hetkessä tuntuu siltä, ettei se ole. Nykyinen työ on sellainen, että palkan suhde työn määrään ja laatuun on oikein hyvä. Palkka on myös ns. riittävä (vuosien mittaan säästöön on jäänyt niin paljon, että voimme ostaa yhdessä miehen kanssa meidän unelmien kodin hyvin maltillisella lainamäärällä, ja elämänlaatu on hyvää, on tarpeeksi rahaa kaikkeen mitä haluan ja enemmänkin). Mutta toisaalta, downshiftaisinko? Luultavasti en. Yksi iso juttu, mikä kyllä mua taas pohditutti, kun eläkelaskelma tuli on, että vanhuuden talous pitää turvata ja yksi osa sitä on eläke. Mulla on takana vajaa 20 vuotta työelämässä (aina ikäisekseni hyvällä palkalla) ja edessä vähintään 25 vuotta. Tän hetken (laskennallinen) eläkekertymä on noin 900e/kk ja sen herättävä ajatus on jep-jep. Ja jos tämä on tilanne mulla hyvinpalkatun uran tässä vaiheessa (plus minimaaliset perhevapaat yhden lapsen osalta), niin mikä on tilanne niillä, joilla on vähemmän ”urasuhtautunut” asenne. Omalta kohdalta luotan kyllä, että pärjään jos työkykyisenä pysyn (on aikaa säästää pesämunaa asunnon lisäksi ja asunto on myös likvidiä omaisuutta, kunhan lapsonen karkaa maailmalle ja koti jää turhan suureksi kahdelle vanhalle kurpalle). Mutta all in all, mä olen ihan iloinen veronmaksaja, koska verorahoilla olen oman koulutukseni saanut ja sitä kautta oman talouden nykytilan.
krista
3.11.2020 at 11:54Joo sama mulla, en oikein osaa kahdehtia isoja palkkoja, kun jotenkin tietää, että ei ne ihan vaan sormia napsauttamalla tule.
–
Hyvää pohdintaa! Mulle tuli kans eläkekertymä ja tsekkasin sen lisäksi vielä yrittäjän itse maksetun YEL:in ja mulla summa oli jotain… 720e ehkä, vai 780e, en muista tarkasti. Mutta tuota tasoa. Pitäisi varmaan jotenkin eläkeasioistakin huolehtia, mutta toisaalta sitten taas jonkinlainen hassu luottamus tulevaisuuteen mulla vaan on. Siinä vaiheessa on asuntolainakin sitten maksettu ja lapset omillaan, eiköhän me jotenkin pärjäillä. Ja onhan tässä vielä vuosia YEL:lejä maksella :D Ehkä mä oon sitten vielä joku eläkeläisbloggaaja ja teen silloin tällöin blogiyhteistyön jostain… ööö miksi mulla tulee vain virtsankarkailu mieleen :D No, vaikka jollekin eläkevakuutusyhtiölle siitä, että miten OIS KANNATTANUT toimia silloin aiemmin :D
Miitu
3.11.2020 at 11:56Mun on jotenkin vaikea saada kiinni tuosta ”ihailu”-aspektista – enemmän kateutena nämä listaukset ovat mielestäni näyttäytyneet (oma kokemus pikkupaikkakunnalta ”listalta löytyneen” lapsena voi toki vaikuttaa). Nytkään ei ainakaan näissä alkupään listauksissa näy, kuinka paljon noista tuloista on maksettu veroa. Suuria summiahan noista vielä jää itselle, mutta melkoinen siivu lähtee myös yhteiskunnan käyttöön. Ja kyllä, ainakin omasta kokemuksesta niitä töitä tehdään koko ajan. Yhdessä kohdassa kysyin vanhemmaltani, koska olet viimeksi pitänyt vapaan viikonlopun, niin vastaus oli ”ehkä puolitoista vuotta sitten”. Suojaavana tekijänä toki suuri kiinnostus alaan ja ylipäätään työn tekemiseen, mutta kyllä se kuormittuneisuuskin näkyi.
.
No, ei ole onneksi pelkoa, että omat lapset löytäisi meitä tuolta listoilta. Näissä tehtävissä on jokseenkin haastavaa työnteolla rikastua. Toisaalta koulutukseen ja työkokemukseen nähden alhainen palkka tekee sen, että en koe painetta ylitöihin, vaikka työpaikan kulttuuri siihen suuntaan puskisikin. Vaikka toki ajatushyrrä monesti pyörii vapaa-ajallakin, niin koneen ääressä olen pääsääntöisesti vain 8-16 välillä. Aivan tervettä näin.
krista
3.11.2020 at 12:09Voi hyvinkin olla, että ”ihailu” on tuossa yhteydessä vähän sievistelty ilmaisu kateudelle :D Mutta kyllä varmasti moni kuitenkin ihaileekin ja esimerkiksi haluaa itse päästä samaan.
–
Ja totta, noista tuloista lähtee myös isot verot, paitsi heh joiltain veropakolaisilta. Ja sitten tosiaan se kuormittavuus. Toisaalta ymmärrän sen epäreiluuden tunteen, kun monella alalla tehdään fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä ja ollaan kuormittuneita ja vaikka vastuussa ihmishengistä, ja SILTI palkka on joku kärpäsenkakka noiden huipputulojen rinnalla. Aiheuttaako tällaiset listaukset sitten tasa-arvoistumista vai kateutta – ehkä jälkimmäistä. Toisaalta jos tulot olisivat salaisia, epäreiluus jäisi näkymättömäksi eikä hyvältä kuulosta sekään.
–
Terve suhtautuminen työhön ja palkkaukseen onkin yksi aika hyvä ohjenuora. Ja mistä sen sitten tietää, milloin se on tervettä ja milloin ei :) Ehkä sekin on arvioijasta kiinni, varmaan oma ja perheen hyvinvointi yhtenä tekijänä <3
Elina
3.11.2020 at 13:57Hyvä kirjoitus! Ja omissa ajatuksissa vähän vastapainoa taannoin Valeäidin blogissa olleelle keskustelulle (hyvätuloisten) naisten palkoista. Se jotenkin jäi pyörimään mieleen ja koin pientä epäonnistumistakin tai alisuorittamista mielessäni, olen kuitenkin korkeakoulutettu ja asiantuntijapuolella. Ja silti mietin ihan samaa kuin sinä eli en halua antaa työlle enemmän vapaa-aikaa, ottaa raskaampaa vastuuta ja en myöskään halua työhöni niitä ikäviä lieveilmiöitä, joita kuuluu mm. esimiestehtäväviin. Vastuutehtävissä saattaa saada kuraakin enemmän niskaan ja itse olen ehkä vähän huono kestämään sitä. En vain ole niin työorientoitunut, vaikka työni haluan hyvin tehdä ja kehittyä siinä.
Sen ikävän tilanteen olen joutunut kohtaamaan, että isompi palkka antaa ihan tosiasiassa perheelle enemmän pelivaraa, jos toisen työkyky on vaarassa. Voikin joutua yllättäen tilanteeseen, jossa ei automaattisesti lasketa jäljellä olevia ansaitsemisvuosia eläkeikään. Myös tämä sai ajattelemaan palkkatason vaikutusta.
krista
3.11.2020 at 14:48Kiitos! Mullakin tämä ajatus nousi jo aikoinaan Juliaihmisen, Valeäidin ja muiden raha/palkkakeskusteluista, jotka ovat erittäin tärkeää ja hyvää yhteiskunnallista keskustelua. Mutta silti mun teki mieli sanoa (ja Insta Storyissa sanoinkin) kaikkien ”mä tienaan kuus tonnia” -palkkatietojen rinnalla (tai ehkä mun somekupla vain oli vääristynyt ja näin vaan paljon tienaavien somettajien lukuja), että hei mä maksoin just tonnin itselleni palkkaa ja ajattelin pärjäillä sillä :) (okei sen verran menee jo asumiskuluihinkin eli tilin aiempi puskuri tämän mahdollistaa)
–
Aiemmassa osa-aikaistyökeskustelussa (täällä: https://www.puutalobaby.fi/kuuden-tunnin-tyopaivat-kylla-kiitos/) oli muuten mun mielestä tosi hyvä pointti siitä, että pienempi työmäärä ei välttämättä tee huonompaa työntekijää. Voi olla hyvin osaava, asiantunteva, tehokas ja työhönsä sitoutunut, VAIKKA ei anna sille työlle niin paljon tunteja elämästään. Tämä tuli siis mieleen tuosta alisuorittamisen paineesta. Itsekin joskus kriiseilin – vaikka en ole korkeakouluvalmistunut, niin kandin verran kuitenkin uraputkessa ollut. Toisaalta sitten hengittelen syvään ja ajattelen, että teen omalla tavallani työtä koko ajan ja maksan veroja iloisena, pyrin pysymään mahdollisimman hyvinvoivana ja antamaan myös perheelle aikaa ja sitä kautta ”panostaa tuleviin veronmaksajiinkin”, haha. Ehkä hassusti ajateltu, mutta jotenkin yritän ajatella, että pystyn antamaan yhteiskunnalle jotain pientä, vaikka en verotuloja ”maksimikyvyilläni” koko ajan annakaan.
–
Ja totta, tuo työkyvyn menetys on hyvä pointti. Ja tietysti vielä näin kahden aikuisen perheessä siitä toisesta on vielä tukea taloudellisestikin, yksinhuoltajana sitten puolestaan olisi vielä ”herkemmillä” taloudellisesti, jos jotain tulisi.
Ainoooo
3.11.2020 at 20:50Mä ihmettelin myös sitä aiempaa keskustelua ja tää oli tosi tervetullutta vaihtelua! Ajattelen itse myös just niin että mun 3200 eur/kk bruttotulot (tällä hetkellä 80 % kun osittaisella hoitovapaalla) suhteessa työn kuluttavuuteen ja toisaalta mahtavaan joustavuuteen on ihan jees. Tullaan aivan hyvin toimeen enkä tiedä mihin paljon enemmät rahat laittaisin (joo esim. auton vaihto tulee pakosti eteen ennemmin kuin myöhemmin, mutta mitään uutta ja hienoa ei tarvita ”koska pitää olla”).
Toisaalta tiedostan että mun lapsuus, nuoruus ja myös aikuisuus on ollut taloudellisesti tosi turvattua ja etuoikeutettua ja myös oman perheen tilanne ainakin tähän asti ollut tosi hyvä. Eli sellainen turva ja luottamus on sitä kautta olemassa. Mutta tosiaan arvotan muut asiat paljon korkeammalle kuin ison palkan.
Emmakko
3.11.2020 at 14:07Palkka on riittävän iso, kun sillä pystyy kustantamaan perustarpeet ja vähän jää ylikin. On vaan todella suuria näkemyseroja siinä, mitä ne perustarpeet ovat :D Toisilla ”pitää” olla kaksi autoa, ja sitten he saattavat kokea, että niihin menee hirveästi rahaa. Toisilla ei edes ole varaa kahteen autoon, mutta eläminen on silti tasapainoista ja perusarki rullaa.
Minua kiinnostaa verotettavat tulot lähinnä yleisellä tasolla. Alan vihdoin olla keskituloinen, aikalailla siinä mediaanin kupeessa, mutta puolison työ matalapalkka-alalla tekee sen, ettei ylimääräistä rahaa jää kovin paljon. Silti koen, että tämä tilanne on ihan ok. Toki suuremmalle nettotulolle keksisi käyttöä, mutta en ikinä kehtaisi valittaa tästä palkasta enkä kyllä oikein siedä kuunnellakaan, kun muut keskituloiset valittavat. Niin moni tulee toimeen vähemmällä, vaikka työskentelee varmasti yhtä sitoutuneesti. Jotenkin tulee sellainen myötähäpeä, kun 4000 euron bruttotuloa nostava valittelee palkkaansa ja vieressä istuu vaikkapa lähihoitaja…
krista
3.11.2020 at 15:31Just näin! Ja kyllä, ilmeisesti ihmisten perustarpeiden käsityksissä on eroja :D Mulla on tuo vähän sama, että keskituloisten rahavalituksiin tekisi vain mieli sanoa, että ”no mitä jos vaan kuluttaisitte vähemmän”. Mutta joo, ei varmaan saisi ajatella noin, jokaisella on ne henkilökohtaiset juttunsa ja… ööööh, ymmärryksensä :D No, nyt taas sanoin vähän kurjasti :D Mutta tässä maassa ja maailmassa kun on oikeasti pienituloisia, joiden pitää miettiä jokaisen ruokakaupan tuotteen hintaa ja mitä ruokaa voi lapsille antaa, niin onhan sen rinnalla hyvätuloisten ”mä joudun kohta katuojaan” -rahavalitus (jollain neljän tonnin kuukausipalkalla) vähän… no, sanon nätisti, että epäsopivaa.
Nina
3.11.2020 at 23:01Mä en ole koskaan oikeen ymmärtänyt tätä ajattelutapaa ettei saisi valittaa omista asioistaan, koska jollain on vielä huonommin. Näin kärjistettynä. Jos se 4000€ tienaava on vaikka aikaisemmin tienannut 5000€ ja sillä perusteella ottanut asuntolainaa jne, niin kyllä siinä on perusteet ahdistua. Koskaan ei kukaan ulkopuolinen voi tietää mitä sillä ”valittajalla” on elämässä meneillään. Toki jonkinlaista tilannetajua pitäisi olla ennenkuin avaa sanaisen arkkunsa.
Tämä sama koskee muitakin kuin raha-asioita. Useinkin joku ystävä on sanonut, että ’mitä mä valitan, ku teillä on vielä vaikeampaa.” Mutta eihän toisten vaikeudet vie arvoa niiltä omilta tunteilta. Tai ei saisi..
Jos henkilö, joka tienaa 4000€ kk:ssa (en minä, todellakaan) kokee, että hänellä on tiukkaa rahasta, niin eiköhän hänellä silloin ole oikeus kokea niin ilman kenenkään vähättelyä. Eiköhän tuo henkilö tiedä kuitenkin, että joku muu elää köyhyysrajalla ja joutuu miettimään tosiaan, millä ruokkia lapset loppu kuusta. Ja varmaan tietää senkin, että oikeasti sinne katuojaan on vielä matkaa.
Enkä nyt koita puolustaa sellaista turhaa valittamista. Se on ihan oma juttunsa ja joillain on taipumusta sellaiseen krooniseen tyytymättömyyteen. Ehkä koitan vain sanoa, ettei tuomita kenenkään tuntemuksia ja ahdistusta tietämättä todellisia syitä siellä taustalla vain sen takia, että joillain on paljon kurjemmin asiat. 😊
Blue Peony
4.11.2020 at 10:52Nina, olen samaa mieltä kanssasi. Minä tienaan sen reilut neljä tonnia kuussa, mutta olen myös totaaliyksinhuoltaja, mikä siis tarkoittaa, että omasta perheestäni puuttuvat sataprosenttisesti ne toisen aikuisen tulot. En ole hakenut elatustukea, koska katson, että minun on pystyttävä huolehtimaan perheestäni omalla palkallani, mutta yksinhuoltajalisän Kela lätkäisi lapsilisään automaattisesti (sen suuruus on jokusen kympin, eli ei sillä juhlita). Mutta tarkoitan siis, että se neljä tonnia miinus verot on minulle ehkä vähemmän kuin sellaiselle, jonka perheessä on toinenkin palkansaaja. Siitä rahasta näet maksetaan ihan kaikki välttämättömät kulut, ts. asuminen, sähkö, ruoka, vakuutukset, bussiliput (autoa meillä ei ole ja ihan suoraan sanon, ettei siihen riittäisi rahatkaan) jne, eikä koskaan ole sitä optiota, että joku toinen osallistuisi kuluihin. En siis missään nimessä väitä, että palkkani ei riittäisi, mutta en kiellä, etteikö olisi kiva, jos sitä rahaa olisi joskus enemmänkin, sillä johtuen omasta terveydentilastani meillä on myös kuluja, joita harvalla perheellä on ja joissa esim. Kela ei tule vastaan, mutta joihin on pakko repiä rahat, jotta pystyn käymään töissä. Lähiaikoina edessä voi olla myös leikkaus, johon yhteiskunnan tuella pääsisin vasta, kun olisin jo vaikeasti toimintakyvytön, joten joudun miettimään keinoja myös sen kustantamiseen – ja tässä yhteydessä totean, että kyllä, tiedostan, että olen hyvässä asemassa, kun pystyn hoitamaan itseäni. Toimeen tulemme ja olen iloinen, että esim. tanssiharrastuksen kustantaminen lapselle on minun tuloillani mahdollista huolimatta noista terveydenhoitokuluista. Silti tuntuu loukkaavalta, jos joku katsoo asiakseen todeta, että kuluttaisitte vähemmän, kun kehtaa todeta, ettei palkastaan huolimatta kylve rahassa. Ylipäätään tuntuu hullulta, että ihmisten suhtautumista tulotasoonsa pitää jotenkin arvottaa. Ei näet tarvitse lähteä kovin kauas pääkaupunkiseudulta, kun se kaksi autoakin on ihan välttämättömyys jokapäiväisen elämän sujumisen kannalta. En pysty millään näkemään, että olisi epäsopivaa pitää tällaisia asioita esillä, koska kyllä asiassa kuin asiassa löytyy aina joku, jolla on vielä kurjemmin. Ja kuten Nina jo totesi, ei voi koskaan tietää, mitä toisen taustalla on. Joskus on hyvä pysähtyä myös miettimään, mitä kaikkea oman tilanteen taustalla on. Vaikkapa edullinen kaupungin tai säätiön vuokra-asunto, suvun jaettu kesäpaikka tai se, ettei ole terveysongelmia, voi vähentää elämisen kustannuksia mukavasti ja silloin ei mielestäni ole kysymys erityisen tietoisesta kulujen karsimisesta, koska edullista asuntoa ei automaattisesti saa, kaikilla ei ole valmiina pääsyä kesämökille parhaassa tapauksessa jopa ilman ylläpitokuluja eikä terveydentilaansakaan voi aina vaikuttaa. Toivon, etten kuulosta liian kärkkäältä; pyrin siis vain peräänkuuluttamaan sitä, että kukaan ei elä toisen kengissä, ja siksi on hyvä muistaa toisen tilanteen kunnioitus ja pysähtyä miettimään, vaikka tekisi mieli sanoa mitä.
krista
4.11.2020 at 15:16Tilanteita on erilaisia ja mä oon aika varma, että aloittaja (saatikka mä itse) tarkoitti tilannetta, jossa yksinhuoltaja (tai vaikka sairastuva yksinhuoltaja) valittaisi tuloistaan, Eiköhän meillä ollut vähän erilainen tilanne siinä ajatuksissa :)
–
Aina pitäisi pystyä empaattisesti ajattelemaan kaikkia tilanteita, mutta aikamoinen jeesustelija olisi, jos väittäisi ettei koskaan ajattele, että ”phuuh” jos kuulee jonkun valittavan ja olevan sokeana sille, miten etuoikeutettu todellisuudessa on – ja kyllähän esimerkiksi isotuloisten (kahden vanhemman) rahavalitukset saattavat (tilanteesta riippuen) just sellaisia. Mutta kukaan ei tosiaan elä toisen kengissä, se on totta. Kuninkaallisillakin murheensa ja silleen :)
MildE
3.11.2020 at 15:12Downshiftasin pakon edessä 7 vuotta sitten. 3 vuotta kotona pienten lasten kanssa ja takaisin töihin kokopäiväiseen vaativaan työhön -> edessä ammatillinen kriisi ja unettomuus. Rimpuilin osa-aikatöitä kunnes irtosanouduin vakivirasta, mikä jälkikäteen ajateltuna oli ihan oikea päätös. Muutama vuosi vielä meni vuoroin työttömänä, osa-aikatöissä ja määräaikaisissa lyhyissä työsuhteissa. Kaikki toki ns. Koulutusta vastaavaa työtä. 7 vuoden ”tempoilun” jälkeen sain 3- vuotisen kokopäiväisen työn, mielenkiintoisen sellaisen. Nyt on taas voimia tehdä töitä ” uraputkessa”.
krista
3.11.2020 at 15:35Kiitos tarinastasi! <3 Tämä kommentti on muuten hyvä esimerkki myös siitä, että työt (ja niihin panostaminen) vaihtelee myös elämänvaheittain. Joskus on puhtia vaikka mihin, toisinaan sitten elämänvaiheista johtuen taas ei. Mutta pääasia varmaan on, että olisi just siinä siihen elämänvaiheeseen sopivassa työnteon rytmissä, määrässä ja vaativuudessa! <3
Torey
3.11.2020 at 17:13Mä kuulun kanssa niihin, jotka mielellään käyttää töihin aikaa sen verran, että siitä saamalla rahalla pärjää. Mulle raha ei ole elämän ykkös asia. Se on jotain mitä on pakko olla.
https://naissanelioissa.wordpress.com/2020/11/02/kunpa-itsestansa-lomaa-ottaa-voisi/
krista
3.11.2020 at 17:52Sama täällä! <3
Moikka :)
3.11.2020 at 17:37Itse kannatan avoimuutta rahasta, tuloista ja verotiedoista puhuttaessa. Se paljastaa ainakin sen, ketkä käyttävät taloudellista valtaa ja ketkä ei. Se voi tuoda esiin epäkohtia (palkkaepätasa-arvo). Ylipäänsä toivoisin, ettei rahasta ja palkasta puhuminen olisi tabu, vaan että aiheesta voitaisiin käydä rakentavaa keskustelua.
Omiin tuloihini en ole täysin tyytyväinen. Koen, ettei se vastaa työn vaativuutta, tärkeyttä eikä koulutusmäärää. Samalla toki tajuan, että moni muu on samassa tilanteessa, eikä mua oikeastaan kiinnosta vaatia itselleni myöskään ”liikoja”. Hankala tilanne :D Ja hankala selittää. Ehkä alan vaihto voisi ratkaista ongelman.
Tulen kuitenkin toimeen tuloillani. En siis näe nälkää. Mutta yksin elävänä ihmisenä minun on ehkä mahdotonta koskaan ostaa itselleni asuntoa/taloa näillä tuloilla. Eli koen kyllä jääväni paljosta paitsi.
krista
3.11.2020 at 18:01Kyllä, just nuo on kyllä ne puolet, miksi rahasta pitääkin puhua tai että siitä vaikeneminen olisi jopa haitallista yhteiskunnalle. Onkohan se sitten vain tapa, millä siitä puhutaan – nämä verotieto-otsikoinnit sun muut – jotka tekee siihen keskusteluun sellaisen ”mitä enemmän rahaa sen parempi” -varjon, en tiedä. Vai olisiko tarpeen vielä erilaisetkin näkökulmat rahaan. Toisaalta niitäkin kyllä näkee, näitä ”downshiftasin ja tällaista elämä on nyt” -haastatteluja, hmm.
–
Tämä on kyllä myös yhteiskunnassa myös iso epäkohta, että töiden vaativuus ja tärkeys ei vastaa palkkatasoa. Erityisesti hoitoala, mutta monta muutakin alaa. Tuntuu aivan pohjattoman epäoikeudenmukaiselta, että vaativaa ja yhteiskunnassa hyvin tärkeää työtä tekevät joutuvat ”kärsimään” alavalinnastaan taloudellisesti.
Essi
3.11.2020 at 17:57Hyvää pohdintaa. Kysehän on just siitä, mitä asioita elämässään haluaa saavuttaa. Vapaa-ajalle voi myös laskea halutessaan hinnan. Mä oon miettinyt, että haluan tehdä merkityksellistä duunia, missä tienaa tarpeeksi pärjätäkseen ihan mukavasti, mutta vapaa-aikaa on mahdollisimman paljon. Oon erityisopettaja, joten työnkuva vastaa hienosti tavoitetta. Välillä kriiseilen, kun tyypit ympärillä loikkii uraportaita ylöspäin ja tienaa yli tuplasti muhun verrattuna, mut sit mietin vähän niiden ihmisten elämäntapaa ja… Niin. Vaikka tässäkin työssä voi uupua, uuvunpahan oikeiden ihmisten hyvinvoinnin eteen tekemieni asioiden vuoksi, en rikastuttaakseni osakkeenomistajia. Heh.
krista
3.11.2020 at 18:07Ai miten hyvä kommentti tämäkin! Tämä on varmasti vanha sanaveistely, mutta multa kysyttiin kerran työhaastattelussa, että ”paljonko haluaisit korvausta menetetystä vapaa-ajasta” (eli palkkaa) ja just noinhan se oikeasti menee!
–
Sulla on tärkeä ammatti <3 Ja hyvin ajateltu tuo. Mä joskus pohdin, että haluaisin tehdä (oman alan piirissä toki) joskus mahdollisesti tehdä jotain "tärkeämpää" (omaa nykytyötäni vähättelemättä, toki tässäkin voi vähintäänkin joskus ilahduttaa ihmisiä, herättää ajatuksia ja tavallaan vaikuttaa myös), ja esimerkiksi järjestö/hyväntekeväisyystyö kiinnostaa viestinnän osalta. Siinä on vain se, että tuollaisia osa-aikaisia 50-prossasia vaihtoehtoja ei ole ihan kamalasti sadellut eteen. Ehkä joskus <3
Blue Peony
4.11.2020 at 10:59Tähän täytyy sanoa, että jos noita osakkeenomistajia ei olisi, puuttuisi tästäkin maasta aika monta työpaikkaa, sillä kun yrityksellä menee hyvin, se myös työllistää ihmisiä. Eli puolensa kaikessa.
aaa
3.11.2020 at 21:05periaatteessa samoilla linjoilla, koska luksuselämää ökymatkoineen ja isoja taloja ei välttämättä tarvitse (tai itse en). Mutta: jos aivan kaiken rakentaa omin voimin, tiedoin ja rahoin eikä ole onnestanut pk-seudulla oikea-aikaisten asuntokauppojen kanssa jo takavuosina, voi se jollekin ”vaatimaton” omistusasunto ja vaikka spontaani mökkireissumahdollisuus (kun vaatisi että on pääsy perhepiirin majoihin tai itse ostat) olla saavuttamaton unelma ilman täyspäiväistä työpanosta ja uraoptimointia :(
krista
3.11.2020 at 21:21Nyt en tarkalleen tiedä, pyritkö viittaamaan minuun/meihin vai yleisesti. Jos yleisesti, olen samaa mieltä! Jos minuun/meihin, niin noista täsmää se, että olen tosiaan onnistunut asuntokaupoissa silloin aikoinaan ja se oli ihan mahtava pesämuna ja seuraavan asunnon mahdollistaja – aaa joo ja tietysti se, että vaatimatonta mutta aivan ihanaa henkireikää eli suvun metsämajaa saadaan käyttää. Mutta muut puolestaan sitten eivät täsmää ollenkaan. Puhun omasta puolestani, mutta sama koskee muutakin perhettä. Olen kuusamolaisen perusperheen lapsi enkä kotoa tainnut saada juuri kattilaakaan lähtiessäni (yksinhuoltajaperheessä ei ollut, mistä antaa) kaikki mitä mulla on, on nimenomaan omin voimin, tiedoin ja rahoin tullutta. Tavallaan se tuntuu joskus vähän surulliselta, toisaalta siitä voi olla ylpeäkin – että on pärjännyt ja rakentanut itse elämänsä. Voi olla, että et muhun viitannutkaan, mutta halusin tarkentaa.
–
Mutta tosiaan etenkin matalapalkka-alalla tämähän on nimenomaan tilanne ja se on suuri epäoikeudenmukaisuus: työ on kuormittavaa ja sen tärkeys tunnistetaan paperilla ja korulauseissa (esimerkiksi hoitoala), mutta palkkakuitissa se ei näy :( Tän asian vuoksi olisin vaikka valmis nousemaan barrikadeille, näin korona-aikana tosin virtuaalisille sellaisille :)
pikkukalanen
4.11.2020 at 08:09Mua ei jaksa nuo verotiedot ja muut paljoa kiinnostaa :D Totesin juuri eilen miehelleni, että vaikka olisikin kivaa saada hiukan enemmän palkkaa, niin en mä kyllä tahtoisi olla niin rikas että päätyisin tuonne verotietolistan kärkeen muiden pällisteltäväksi :D Itse teen siis nelipäiväistä työviikkoa, ja se yksi ylimääräinen vapaapäivä tuntuu paljon arvokkaammalta kuin se raha jonka siitä saisi palkkaa.
mildE
4.11.2020 at 08:35voi, 4 – päiväinen työviikko olisi niin luksusta vaikka mulla jo molemmat lapset koulussa, eikö siihen periaatteessa enää ole lakisääteistä oikeutta.
Anne
5.11.2020 at 04:09Olipa hyvin kirjoitettu! Olen ihan samoilla linjoilla. Teen tässä hetkellä osa-aikaisesti töitä, ja olen todella tyytyväinen tähän tilanteeseen. En edes haluaisi tehdä kokopäiväistä työtä, koska en edes tiedä jaksaisinko niin pitkiä (”normaaleja”) työpäiviä ja muutenkin arvostan paljon enemmän vapaa-aikaa ja jaksamista kuin suurta palkkaa.
En ole koskaan saanut suurta palkkaa ja muutenkin olen tottunut elämään säästeliääsi ja pihisti. Vaikka saisin suurempaa palkkaa, niin en tiedä osaisinko edes nauttia siitä; todennäköisesti vain jatkaisin melko samalla piheilylinjalla ja rahat vain kertyisivät johonkin hamaan tulevaisuuteen (tuskin osaisin käyttää edes silloin).