Uutisia uutisia! Vai sittenkin juoruja…?
Meidän tontin tuttu Torey pääsi eilen Helsingin Jodeliin! :)
Bongasin sen itse sieltä, ja heti lähetin hihitellen viestiä tälle vuosien-vuosien blogivakkarille: hei sä oot Jodelissa! Toivottavasti en säikäyttänyt, yritin heti perään laittaa kuvakaappauksen ja vakuutuksen: ihan hyvässä mielessä siis!
Olin muuten sen verran stalkkeri, että yritin katsoa, koska Torey on kommentoinut blogiini ensimmäistä kertaa. Mutta noooouh, nykyisin pääsen käsiksi vain tämän ”uuden” osoitteen kommentteihin, syksystä 2015 alkaen siis. Vaikka veikkaan, että olet Torey ollut mukana sieltä ihan vuodesta 2012 alkaen.
Mutta tosiaan tämän ”uuden” sijainnin kommenteissa vuonna 2015 Torey on heti toivottamassa tervetulleeksi uuteen osoitteeseen ja lupaamassa, että tulee myös tälle tontille lukemaan ja kommentoimaan.
Ja niin olet Torey tullutkin: 598 kommentin verran neljän vuoden aikana! Niin niin niin niiiiiin iso kiitos sulle joka ikisestä jättämästäsi viestistä! Ja mehän ollaan tietysti tässä matkan aikana tultu niin virtuaalitutuiksi, että me viestitellään jonkin verran privanakin – eli ei tuo 598 edes ole se oikea lähetettyjen viestien määrä. Ja mä olen varmaan lähettänyt Torey sulle päin ihan yhtä monta viestiä!
Ja vaikka just Torey ”pääsi” Jodeliin, hän ei ole ollenkaan poikkeuksellinen tässä tämän blogin ympärille rakentuneessa virtuaalisessa porukassa. Voin lonkalta luetella ainakin parikymmentä nimimerkkiä, jotka ovat olleet mukana (ja aktiivisesti kommentoimassa) ainakin sen 5-7 vuotta. Viime aikoinakin aktiivisista kommentoijista moikat vaan ainakin A, Tilia, Lilah, Karina, Anomuumioriginal, Sumonen ja niin edelleen. Ja parin vuoden takaisista ”uusista” tulleista ainakin Anna kiitos sulle tosi aktiivisesta keskustelusta!
Ja moni moni muu, en uskalla luetella liikaa nimiä, ettei sitten joku unohdu pois! Kiitos siis jokaiselle! Mä itse asiassa ”muistan” teistä säännöllisesti kommentoivista tosi monen <3
Kuka haluaisi arvata, kuinka monta kommenttia tänne ”uudelle” blogitontille on jätetty, syksyn 2015 jälkeen siis…?
Nojoo, kerron.
Eli: 56 603 kommenttia.
Postauksia on ollut tuon syyskuun 2015 jälkeen tässä blogissa 1161, eli olette jättäneet blogiin keskimäärin 48,75 kommenttia per postaus. VAU.
(osa näistä kommenteista tietysti myös mun vastauksia teille)
Toreyn kanssa just tuossa viestitellen juteltiin, että silti edelleen joka ikinen kerta, kun mulle tulee uusi kommentti, mun aivot sanoo ”jee”. Ja vaikka samaan postaukseen lennähtäisi se 50 kommenttia, mun aivot vaan automaattisesti hihkaisee ”jee” joka ikisen kohdalla. Aika paljon jeetä mun elämässä hei!
Oon varmasti tästä kirjoittanut aikaisemminkin – pahoittelut, että toistan itseäni – mutta taas tuli jotenkin tarve pullauttaa tämä ulos näppäimistöltä. Tämä on mulle nimittäin niin… …olennaista.
Tai siis. Oikeastaan mä en osaa edes sanoilla kuvailla sitä, miten tärkeää mulle tämä on. Ainoa, mikä vähän kuvaa tätä tilannetta on tämä: jos te ette kommentoisi ja juttelisi täällä mun kanssa, minä en todennäköisesti kirjoittaisi tätä blogia.
Mä tekisin jotain ihan muuta.
Ilman kommentteja bloggaaminen olisi hyvin erilaista; ja mulle itselleni se ei olisi läheskään niin motivoivaa.
Mähän kirjoitan kyllä muuallekin kuin blogiin. Mutta juuri täällä blogissa saa ajatuksistaan ja teksteistään palautteen heti. Saan nähdä, miten oma pieni tekstini jossain toisessa ihmisessä herättää jonkun ajatuksen, jonka tämä ihminen jakaa. Siihen kommentoi joku muu. Syntyy pieni (tai iso) keskustelu. Joskus mun päivän postaus on ihan pieni riipaisu jotain aihetta tai joku tuokiokuva tai ohimennen päähän tullut ajatuksenpuolikas – ja se varsinainen sisältö syntyy sitten, kun siitä aiheesta aletaan yhdessä keskustella.
Se on ihan vavisuttavan palkitsevaa. Etenkin jos siitä syntyy jotain hyvää, niin kuin pari päivää sitten verenluovutuspostauksessa. Silloin tuntee tehneensä täältä oman pienen kuluneen näppäimistönsä takaa, reikiäisissä kotikalsareissa kahvia hörppiessä jotain merkityksellistä.
Jos voi liikauttaa jonkin ajatuksen jossain toisessa ihmisessä.
Se jaksaa ihastuttaa mua päivästä toiseen.
Blogeissa yleisesti on keskustelu vähentynyt viime vuosina aivan hurjan paljon. Mä oon niin ylpeä, että mulla tätä laskua ei ole tapahtunut! Mulla(kin) on kyllä päivittäinen ja viikoittainen kävijämäärä jonkin verran laskenut, niin kuin monissa blogeissa yleensä. Kuukausikävijämäärä sen sijaan on pysynyt viisi vuotta tasaisena; eli vaikka kaikki eivät tule tänne enää ihan joka päivä tai joka viikkokaan, ihanan iso porukka ihmisiä (20-23 000) kuitenkin ainakin kerran tai pari kertaa kuussa muistaa puutalon ja tulee tänne lukemaan ja juttelemaan. Lukuajat vastaavasti ovatkin sitten ihanan pitkiä – usein neljää minuuttia ja joskus kuutta tai seitsemää minuuttia per sivu. VAU!
Te olette niitä, jotka luette postaukset kunnolla ja sen jälkeen jaksatte vielä jutella – ja mä olen siitä niin niin niin ylpeä ja kiitollinen!
Aina, kun mua pyydetään jossain kuvailemaan mun blogia, sanon jo ensimmäisen (tai viimeistään toisen) lauseen yhteydessä, että ”… jossa keskustellaan paljon, mun lukijat on tosi aktiivisia, ihan poikkeuksellisia.” Olen sanonut tämän ennenkin, mutta mun kannalta katsottuna tämä blogi on puoleksi mun osuutta ja puoleksi teidän. Puutalobaby on se kokonaisuus mun jutuista ja teidän kommenteista.
Ja jos teille joskus tulee ideoita, että miten mä osaltani voin ”ruokkia edelleen” tätä meidän tämän tontin keskustelufiilistä, jotta me jatkossakin saadaan pysymään tämä näin hienona, niin kertokaa ihmeessä!
Joten hienoa, Torey, että ”pääsit” Jodeliin! Sä edustat tuossa Jodel-keskustelunavauksessa samalla monta muuta tämän tontin lukijaa – meitä, joista on aidosti tullut virtuaaliystäviä tässä vuosien varrella.
Te kaikki olette – ei pelkästään blogin kannalta vaan mulle henkilökohtaisesti, henkisesti – ihan hurjan tärkeitä ja pidän teitä ystävinäni.
Kuulostaapa vähän säälittävänä; ystäviä, joita ei ole edes tavannut. Mutta mä itse en pidä sitä säälittävänä (ehkä se tekeekin siitä muiden silmissä säälittävää, haha), se on mulle ilo ja rikkaus!
Ps. Ja jos joku joskus vähättelee netissä syntyneiden ihmissuhteiden ”aitoutta”, niin haluanpa muistuttaa, että tuo mun puolisokin löytyi aikoinaan netistä.
Ps 2. Ja jos joku vähättelee joskus Jodelia, niin haluanpa kertoa, että siellä käydyistä keskusteluista olen mm. saanut feta- ja oivariinitoimituksen kesämökille (kun itse olin juonut jo siiderin enkä voinut enää ajaa kauppaan) ja mindblown-tasoisen bideenkäytön opetustuokion, joka muutti mun vessaelämän. Eipä siitä sitten enempää.
16
murina
25.10.2019 at 23:34Ensimmäinen puutalobaby postaus jonka muistan lukeneeni oli otsikoitu jotenki tyyliin apua vauvalla on kakkaa silmässä 😂 silloin kuopuksen vauva-aikaan tuli blogeja luettua paljon, nykyään en aktiivisesti seuraa kun tätä ja asikaista….
krista
26.10.2019 at 10:48…ja mä puolestaan silloin alkuun jännitin sua! :D <3 Oon tän joskus kertonutkin! Olikohan se niin, että Lily näytti kommentoijan nimimerkin tai jotain, että "murina on kommentoinut kirjoitustasi" tai jotain. Sun nimimerkistä päätellen mulla alkuun oli aina sellainen tunne, että VOI APUA, nyt joku on tullut mulle murisemaan :D :D :D Ehkä 3-4 eka kommentin jälkeen opin, että sä oot ihan kiltti <3 <3 <3
-
Eli muistan sut kans kyllä ihan sieltä alusta asti <3 Voi että mulle tuottaa paljon iloa tää keskustelu, kun huomaan, että "te vanhat" (hih sori) ootte edelleen täällä kuulolla! <3
murina
26.10.2019 at 18:04<3
murina
26.10.2019 at 18:13Joo muistan ja silloin taisin sanoa etten muista mistä murina tuli, mutta nyt tuli mieleen, että alkuun kommentoin eri nimimerkillä (jota en enää muista) mut sit unohin lilyn salasanan ja jouduin vaihtamaan, niin ehkä murisin omaa huonoa muistiani 😂
krista
27.10.2019 at 16:39Ai niin, niin se taisikin olla, sä taisit kerran tuon nimimerkin taustan selittääkin :D Hauskaa! Susta tuli murina :D
Airi
26.10.2019 at 11:05Minä olen se mummukka mummukka lai lai joka tuntee nimen Appa tai Maijamummu, minulle lapset antavat näitä nimiä, uusin nimeni on Puu, eikö olekin kaunis nimi? Olen pitkä ja hoikka, hih..olen myös samurai ja minecrafissakin mukana luurankona, mä en ala, kuinka lapset ovat ihania, minun ei tartte koskaan nukkua yksin kun mieheni on työmatkalla, aina jompi kumpi tyttärenpoika tulee yökylään. Sinun blogisi on vaan niin hyvä ja saan paljon tietoa ja iloa.
krista
26.10.2019 at 11:10Hei mä oon ajatellutkin, että miten Airissa ja Appassa on jotain samaa, että oletko sama ihminen – mutta hei siis olet, ja Maijamummukin! Nyt tiedän teidät yhdistää :) Olet aivan ihana ja tärkeä täällä, annat meille niin ihanan lämmintä ”mummonäkökulmaa” <3 Sulla on muuten sähköpostiosoitteessasi sellaisia kirjaimia, jotka tuovat mulle erään sukulaisen aina mieleen (lähellä siis hänen nimeään), vaikka et siis tietysti hän olekaan. Mutta jotenkin mun mielikuvissa sä näytät jotenkin tältä mun sukulaiselta ja aina jotenkin lämmöllä ajattelen, kun sulta kommentin näen! <3 Kiitos, kun olet mukana!
Jenni
26.10.2019 at 11:58Moi!
Ajattelin nyt postauksen teemaa kunnioittaakseni jättää kommentin. Ja ehkä aktivoitua siinä. Koska oon roikkunut mukana ihan alkuajoista, siis jo vuosia. Häkellyttävää. Kommentoinut oonkohan kerran vai kaksi, en edes muista millä nimimerkillä. Oon huono kommentoimaan.
Nykyään luen enää paria, muutamaa blogia, mutta tätä aina ensimmäisenä. Jumiuduin tänne heti alussa, vaikka silloin oma elämäntilanne ja maailma oli hyvin erilainen. Lapsiaiheet tuntui tosi kaukaisilta, mutta viihdyin erinomaisesti. Nyt mulla onkin sitten nelikuinen vauva sylissä nukkumassa, ja oon alkanut selaamaan puutalopostauksia ihan alusta. Vertaistukea, joitain juttuja muistan yhä vuosien varrelta.
Tämän inspiroimana oon aloitellut omaa blogia, mutta se on vielä vähän kankea. Ehkä sekin saa vielä uuden mahdollisuuden.
Ei mulla muuta, kiitos kun kirjoitat. Yritän aktivoitua kommentoimaan.
krista
26.10.2019 at 15:05Oi, onnea pienestä! <3 Hitsi kun itsellä tuntuu nuo vauva-ajat olevan niin kaukana, tulee vähän kaiho mieleen heti, kun kuulee, että joku vaikka selaa kännykkää nukkuva vauva rinnassa kiinni <3
-
Tämä on kans jotenkin aina huikeaa kuuulla, että tosiaan joku, jolla ei itsellä ole lapsia (tai ei edes halua koskaan lapsia) lukee ja tykkää. SIlloinhan sen varmaan toimii sellaisena kurkistuksena erilaiseen elämään :) Aina tuntuu kivalta kuitenkin tuo ajatus, että vaikka elämäntilanne ei just silloin yhdistäkään, niin ehkä joku muu sitten!
-
Mähän aloitin bloggaamisen just vauva-aikaan (tai vähän ennen) ja se oli palkitsevaa; joten iso suosittelu, jos bloggaaminen tuntuu olevan sun juttu! Jos (kun!) sitten kommentoit tänne jatkossakin, niin huikkaa ihmeessä kommenttisi loppuun linkki sun blogiin tai tee tuollainen naamapallura, mistä päässee sun tontille. Sieltä saattaa tulla lukijoitakin sitten sun blogia kurkistelemaan!
-
Kiitos itsellesi, kun olet ollut pitkän ajan täällä, ja kiva kun kommentoit <3 Ja ihanaan vauvantuhina-aikaa sinne! <3
Mimmis
26.10.2019 at 12:23Mä oon aika huono kommentoimaan, nyt ihan viime aikoina oon yrittänyt aktivoitua sen suhteen, kun olen ymmärtänyt näiden keskustelujen hedelmällisyyden :)
Mun historia puutalobabyn (hiljaisena) lukijana yltää useamman vuoden taa, mutta sitten oli pari vuotta välissä, kun ei vaan tullut luettua mitään blogia, koska kahden työn (no vain toinen oli 100% työajalla, mutta silti..), opiskelun ja harrastusten täyttämä elämä ei vaan suonut aikaa.
Mutta nyt saatuani tämän iltatähtösen palasin ensimmäisenä puutalobabyn pariin. Tämän muistin ekana! Kovin moni muu blogi ei valitettavasti jäänyt enää lukulistalle pääsääntöisesti siitä syystä, että olen hyvin herkkä sille, vaikuttaako bloggaaja kunnioittavan/arvostavan lukijoitaan. Ja se näkyy nimenomaan kommenttiboksissa. Sä, Krista, olet niitä harvoja, joista tulee poikkeuksetta se tunne, että arvostat lukijoita ihan ihmisinä, et vain oman tekstin lukijamäärinä. Kiitos siitä ❤️
krista
26.10.2019 at 15:15Hauskaa, että sun meiliosoitteen perusteella sä kuitenkin tunnut tutulta, vaikka kommentteja ei olisikaan niin paljon. Mutta se meili on varmaan jäänyt mieleen niin, että kun sulta tulee meili, tulee fiilis, että ihan vakkarikommentoija se siellä kirjoittaa! <3
-
Ihana kuulla, että puutalo palautui mieleen - ja SUPERihanaa, että se edelleen tuntuu sulle "omalta". VAIKKA meidän puutalon lapset onkin jo tuollaisia isoja tyyppejä, oon monesti ajatellut, että pienempien lasten kanssa elävälle meidän elämä tuntuu varmaan jo "liiankin helpolta" :D Että onko mitään samastumistakaan enää, kun täällä sitä vaan luetaan kokonaisia kirjoja tai puuhastellaan omia juttuja, kun lapset leikkii keskenään :D Toista se oli joskus, kun piti olla metrin etäisyydellä jälkikasvusta tyyliin 24-7 :D
-
Tosi kauniisti sanottu, kiitos sulle tästä <3 On ihana ajatella, että ehkä se tosiaan näkyy. Koska niinhän se tosiaan mulle ON, ilman lukijoita ei olisi tätä blogia. Noin voi tietysti sanoa ajatellen lukijamäärääkin, mutta mulla sen ajatuksen takana ei ole se. Vaan se, että täällä on ihmisiä, jotka jakavat täällä ajatuksia - ja esimerkiksi se on ihan huikeaa, että täältä löytyy niin eri alojen ihmisiä ja asiantuntijoita, että moneen asiaan saadaan ihan uusia näkökulmia ja pointteja keskustelun kautta. Se on hienoa! Eli kiitos itsellesi! <3
Jenn-
26.10.2019 at 22:08Nyt kommentoin. Mä luen nykyään tosi vähän blogeja ja vaan satunnaisesti enkä kommentoikaan juuri koskaan. Mutta siis olen viime aikoina miettinyt paljon mitä kuuluu joillekin mammabloggaajille, jotka bloggas silloin aikoinaan Lilyssä (+paria ei-Lilyä). Moni blogi oli aika pieniä, mutta kuintenkin aktiivisia. Osaa on pystynyt seuraamaan somessa, mutta moni vaan hävis. Tarviin sellaisen mitä heille kuuluu nyt -jakson :D
Ja hei mekin oltiin silloin siellä SnadiStadissa!
krista
27.10.2019 at 16:43Oijoijoi joku SnadiStadi-reunion ois muuten kiva! Tai innostuiskohan porukka tulemaan vielä johonkin Hoplop-lukijatapaamiseen, jos järkkäis…?
–
Hei ja siis mullahan on tosi monelle ”vanhalle” Lily-bloggaajalle yhteystiedot! Miltäs kuulostaisi, jos kyselisin heiltä kuulumisia (ja mitä haluavat kertoa) ja tekisin sellaisen ”mitä heille kuuluu nyt?” -postauksen, saisiko kannatusta…? Kenen kuulumiset haluaisitte kuulla? :) Voisin hyvin kysellä, se ois aika ihana!
–
IHANA, että oot edelleen mukana. Meilläkin niin pitkä tie jo yhtä matkaa… Säkin oot sieltä ihan alkuajoista asti ollut mukana <3
Jenn-
29.10.2019 at 11:39Mä kirjoitan sulle joku päivä sähköpostiin vaikka noista.
krista
29.10.2019 at 12:02Joo! <3
Sari
27.10.2019 at 00:53Aiemminkin olen tainnut jo tämän kertoa, mutta mulle tää sun blogi on ollut ku äitikaveri, kun muutettiin vieraalle paikkakunnalle josta en tuntenut ketään. Seuraamisen aloitin keväällä 2012. Tämä blogi on ollut kyllä tosi tärkeä tuki vauva-aikana. Ja tokan lapsen kanssa. Äitiysloman jälkeen oon ollut vähän kiireisempi, tai muuten vaan kuormittunut, ja muut elämän asiat ovat vallanneet tilaa, ja blogin kommentoinnit on vähentyneet. Nyt taas, kun on onneksi löytynyt kiva työ ja muutenkin arki muuttorumbien/asuntokauppojen jälkeen pyörii, niin olen taas ahkerammin jaksanut lueskella myös kivoja blogeja.
Aluksi kommentoin ”anonyymisti” nimimerkin takaa, mutta uudessa blogissa omalla nimellä. Titinalle-bileissä nähtiin! Se oli kyllä niin kiva reissu!
Kiitos kun olet jaksanut kirjoittaa tätä! Ja kiva kun tämä blogi kertoo ihan oikeasta elämästä ja oikeista asioista, eikä ole pelkkää äitiyshuumoria, ”äitiyshippijuttuja” tai muita kiiltokuvia. Vaan ihan peruselämää. Sillä tämä blogi kestää myös aikaa. Ja mahtavaa kun saatte pidettyä ton espanjajutun vielä mukana elämässänne! Teidän reissua on taas sitten talvella huippukiva seurata! Toivottavasti muutenkin jaksat pitää tätä blogia vielä pitkään!
krista
27.10.2019 at 16:47Etkä muuuten tässä julkisesti (hihi nyt mä paljastan tän, sori jos et halunnut kertoa), että tämä tie vei teidän perheen jopa asumaan meille! <3 Ja joo, siellä TiTi-nalle-bileissä tosiaan tavattiin eka kertaa livenä! Siitä tuli muuten mieleen, että ehtisitteköhän tulla meillä käymään vielä tässä ennen meidän Espanjaan lähtöä...? Se on jäänyt tässä roikkumaan, kun kaikki kiireet on puskeneet päälle... Mutta laitetaan viestiä!
-
Ja kiitos <3 <3 <3 Ihanasti sanottu! Mä välillä ajattelen, että joo no on vähän tylsää tämä meidän peruselämä; joskus varsinkin sitä menee niin tukka putkella arjessa, että ei mitään äitiysläppähuumoria edes irtoa :D Mutta ehkä se on sitä ihan normaalia elämää, että AINA EI IRTOA :D Sitten tulee sitä arkea, ihan blogissakin :) Kiitos vielä <3 <3 <3
Sari
28.10.2019 at 12:33Joo semmosta tahatonta komiikkaa ja hyväntuulisuutta tämä blogi on täynnä! Olisi kyllä ihan mahtava tulla käymään teidän(/meidän;)) kodissa, ihan on ollut sitä välillä ikävä😂 Niin kiva talo! L varsinkin muistelee kovasti, varsinkin joitain leluja. Me käydään usein keskiviikkona edelleen siinä teidän vieressä tanssissa –> laitetaan viestiä! Me ilmoittaudutaan muuten ehdottomasti mukaan jos tulee joku hoplop-yms blogitapahtuma! Kivaa syksyä ja kirjoittelun intoa!
Maari
27.10.2019 at 11:46Pakko nyt itekin kirjoittaa kommentti. Joku tuolla aiemmin kirjoittikin että ensimmäinen luettu postaus oli tyyliin ”apua, vauvalla on kakkaa silmässä”. Ja se oli myös mun ensimmäisenä luettu postaus. Olisikohan tullut jotenkin Facebookissa eteen se postaus. Olen sit lähtien lukenut varmaankin lähes jokaisen postauksen. Ajoittain rinnalla muitakin blogeja, mutta tämä on ehdottomasti ykkönen!
Olen ihaillut sinun taitoasi kirjoittaa. Ja samalla tuntenut itseni äitiaivoiseksi ja liian väsyneeksi järkevään keskusteluun. :) muistan, kun joskus kaverin kanssa (varmaan noin kuusi vuotta sitten) keskustelimme blogeista ja meidän miehet ei oikein ymmärtäneet. Kehuimme sitten kilpaa sinun blogiasi kuinka se on taitavasti kirjoitettu ja mukavasti välillä hyvää ja perusteellista asiaa ja välillä niin hauskaa huumoria.
Nyt ihan viime aikoina oon jättänyt muutaman kommentin, muuten olen vaan seuraillut. Lähes kaikki keskustelut kommentikentistäkin lukenut. Koen, että olen saanut sinulta ja blogiltasi paljon hyvää! Kiitos että kirjoitat! Ja etenkin kiitos kun vastaat kommentteihin. Muistan kun ekaa kertaa kommentoin ja ai että mikä tunne tuli kun olit vastannut. Minulle. Ottanut minun kommentin tosissaan. Ja ajatellut mitä vastaat. Ihana tunne. :)
krista
27.10.2019 at 16:53Joo tuosta ”apua, vauvalla on kakkaa silmässä!” -postauksesta oli mainos Facebookin sivupalkissa, joten iso kiitos kuulu Lilylle (he siis tekivät sen mainoksen, itse en ollut siihen osallisena, mutta markkinoivat siis tietty Lilyä sitä kautta), joka toi varmasti tosi monta lukijaa Puutalobabyyn. Mutta se on jotenkin ihan huikeaa, miten moni on pysynyt SIELTÄ ASTI. Jotenkin on helppo ymmärtää, että lukijoita tulee yksittäiseen postaukseen – mutta sitten se, että klikkaa kerran, ja sen jälkeen tulee samaan blogiin SEITSEMÄN JA PUOLI VUOTTA. Se on jotenkin niin huikeaa, että ei sitä edes oikein voi tajuta!!! KIITOS, että tulet! <3
-
Ja hei tällä saa olla väsynyt ja äitiaivoinen <3 Joten kommentoi ihmeessä jatkossakin! Tosi mahtavaa on muuten kuulla myös tuollaista, että millaisia fiiliksiä tulee, kun saa kommenttiin vastauksen. Mutta näin kun ajattelee, se on varmaan just se sama fiilis kuin toiseen suuntaan minullakin! Eli kun mä puolestani oon kirjoittanut jutun ja joku kommentoi. Ehkä se on joku kuulluksi tulemisen tunne! <3 Sitä paitsi on aika hienoa, että nykymaailman netissäkin voi vielä tulla kuulluksi <3 Monesti kun "keskustelut" netissä on pelkkää huutelua, on ihana että on paikkoja, joissa voi oikeasti kuulla ja tulla kuulluksi!