Silloin tällöin olen törmännyt kauhisteluihin, miten bloggaajat jakavat elämästään ihan kaiken, tyyliin jokaisen aamupalan ja vessassakäynnin.
Ja mä väitän, että tosi suureksi osaksi tämä on vain harhaa.
Tämä ajatus pyörähti päässäni eilen illalla, kun ajoin mutkittelevaa pikkutietä läpi keltaisuutta huutavien rypsipeltojen.
Olimme juuri käyneet minivisiitillä lasten kanssa kesämökillä ja paluumatkalla ajattelin hajamielisen laiskasti, että hmmm kirjoitankohan mä tästä jotain vai en. Voisin kirjoittaa jotain näistä käsittämättömän upeista maalaismaisemista. Miten joskus olemme miettineet, että voisimmeko rakentaa talon tänne. Tai siitä, miten kummallista on, että tuollaisesta keltaisesta kukasta tulee öljyä. Kuka on ollut se ensimmäinen, joka keksi, että hei mäpä puristelen just tuota kukkaa ja otan siitä öljyä. Ehkä kirjoitan noista hulluista ohittelijoista maalaistiellä; hemmetti mitä kaahajaääliöitä, hei varo nyt vähän. Tai sitten ihan siitä, millaista oli käväistä mökillä lasten kanssa.
Tai ehkä en kirjoita mitään näistä vaan jostain ihan muusta. Eilisen tapahtumasta tai ajatuksesta – tai ehkä viikon takaisesta.
Kuvaa ei ole käsitelty – paitsi että oikealta on rajattu pois vessapaperirulla ja Cokis-pullo.
Oikeastaan jokaisesta ajatuksesta voi tehdä postauksen. Jokaisesta sekunnista. Se voi olla vain yksi ohimenevä pieni juttu kaikista niistä miljoonista – ja kun istuu näppäimistölle ja alkaa kirjoittaa, siitä syntyy teksti. Siihen valikoituu näkökulma ja tyylilaji. Joskus homma menee läpäksi ja joku toinen kerta tekee mieli avautua.
Kaikki vaikuttaa. Miten on nukkunut viime yön ja kuinka monta kuppia juonut kahvia. Onko oma fiilis hyvä vai paleleeko varpaita. Miten lapset nukahtivat päiväunille. Päässä voi olla (ja usein on) sata ja yksi orastavaa juttua; mikä niistä on juuri se, joka näppäimistölle alkaa rakentua. Usein juttu kirjoittaa itse itseään vasta matkalla sanoiksi ruudulle. Vasta viimeisen lauseen jälkeen (jos silloinkaan) tietää, että mitä tästä oikein tuli. Huono vai hyvä vai keskinkertainen.
Blogitekstissä (itselläni ainakin) näkyy usein ihan just sen tietyn kirjoitussekunnin tunnetila. Kymmenen minuuttia myöhemmin aloitettu teksti (vaikkapa just kahvikupillisen jälkeen) saattaisi olla ihan toisenlainen.
Demonstroin pienellä esimerkillä eilisestä – kaksi vaihtoehtoista (ja aivan yhtä todellista) miniblogipostausta eiliseltä, aiheesta:
Minireissu lasten kanssa mökillä
”Pitsa on kylmää ja pahaa. Lapsi huutaa ”minä syön vielä” ja ”en syö tätä” niin, että lammenselkä raikaa. Anteeksi, mökkinaapurit.
Muistan juuri, miksi lasten kanssa mökkeily ei meitä niin huvita.
Lapset säntäilevät kaiteettomalla terassialueella ympäriinsä – suoranainen ihme, että kukaan ei taita niskojaan. Mieluummin kuitenkin ulkona kuin pienessä mökissä sisäll… EIJEIJEI LAITA SE HETI POIS, SE ON HIIRENKAKKAA!!!!
Joel haluaisi kaataa puun, mutta kirves on kadonnut. Pakkaamme hiirenkakkaamia tekstiilejä roskasäkkeihin pesuun vietäväksi. Yök.
Pari tuntia paleltuamme lähdemme kotiin. Lapset ovat väsyneitä, aikuiset vielä enemmän. Takapenkki vaatii välipysähdyksiä; milloin on jano (vesipullot tietysti peräkontissa) ja milloin pitää poimia kukkia. Lupiinien joukossa piileskelee ikävä yllätys: iso ja kammottava vihreä öttiäishirviö.
Illalla punkkitarkastus. Minikäynniltä kaksi punkkia. Huoh. Toivottavasti ei tule borrelioosi.”
tai:
”Viisivuotias nostaa kädet sydämelleen ja henkäisee syvään:
”Tällähän on aivan hurmaavaa!!!”
Syömme pitsapäivällisen meille niin rakkaan pikkumökkeröisen terassilla. Maahan on levitetty viltti, ilta-aurinko siivilöityy läpi puiden lehvistön. Pitsojen jälkeen Joel vähän puuhastelee; me tyttöjen kanssa käperrymme viimeiselle aurinkoiselle kohdalle ja luemme tutun Moana-kirjan läpi vielä kerran.
Kotimatkalla pysähdymme pienelle parkkikselle; pakko saada kotiin maljakkoon noita kukkeimmillaan olevia lupiineja. Lapset ovat riemuissaan, kun löytävät myös vaaleanpunaisia – ja maailman hienoimman heinäsirkan!
Tulemme kotiin reilusti nukkumaanmenoajan jälkeen, mutta maistuupahan uni ainakin. Asetan lupiinit keittiön pöydälle, isoäitini yli 50 vuotta vanhaan perintömaljakkoon. Kukkien tuoksu on huumaava. Miten roskakukkana pidetty kukka voikin olla näin kaunis?
Rakastan Suomen kesää.”
Molemmat kertomukset ovat aivan yhtä oikeita, aitoja ja todellisia.
Kirjoittaja valitsee joka ikinen päivä, minkä minipalasen todellisuudestaan maailmasta näyttää. Lukijat itse kuvittelevat loput: niiden palasten ympärille rakentuvan henkilön ja elämän.
Mun mielestä se on jotenkin tosi kiehtovaa. Ja siihen liittyvään ajatukseen oikeastaan koko tämä blogin idea tätä perusteassani perustui: näyttää juuri se pala, jota muut bloggaajat eivät välttämättä näytä:
(siihen aikaan siis; silloin blogit olivat mielestäni aika pintakiiltokuvamaisia, nykyisin kirjoa on ehkä enemmän).
Tämän postauksen jälkeen luultavasti siivoan tuon pöydän; sitten se kertoisi taas erilaista viestiä meidän elämästä.
Ennen kuvan ottoa olin poistanut siitä Pirkka-siideripullon; join sen illalla, kun lapset olivat nukahtaneet mökkireissun jälkeen.
Todellista kaikki.
52
Katariina
6.7.2017 at 20:16Todella mielenkiintoinen teksti! Noinhan se juurikin on: blogiteksti saattaa syntyä yhden hetken/tunnelman ympärille ja siksi totuuksiakin on monia. Erittäin mielenkiintoista pohdintaa!
krista
6.7.2017 at 21:11Kyllä! Ja vaikka kirjoittaa joka päivä jonkun ajatuksensa, on kuitenkin ihan miniminiminiosa sen päivän/tunnin/hetken ajatuksista – ja siitäkin bloggaaja valitsee näkökulman ja minkä kertoo ja minkä jättää kertomatta. Totuus, ja samalla vain valikoitu (mikä tahansa kriteeri se onkin) osatotuus :)
Nasku-
6.7.2017 at 23:28Heippa! Aiheesta poiketen onko blogin mobiiliversio muuttunut,kun mulla kuvat näkyy tosi isona ja teksti pienellä vasemmassa reunassa? Vai onko muilla samaa ”ongelmaa”?😊
Ps.Itse lukijana lukisin tällä hetkellä mieluummin jälkimmäisen version, positiivisesta vinkkelistä on kivempi katsoa maailmaa ja tuosta pääsi hyvin kesäiseen mökkifiilikseen😊
krista
8.7.2017 at 23:14Hitsi ei pitäisi olla muuttunut, mutta viime aikoina on ollut ongelmaa kyllä mm. tuon oranssin palkin kanssa (se korjattiin), onkohan tässä joku muu vastaava… Auts. Jatkuuko sulla vielä? Onko muilla samaa ongelmaa? Jos jatkuu, niin laittakaa ihmeessä viestiä ja vaikka tieto, että millä selaimella, niin välitän eteenpäin!
–
Ja kyllä, mäkin valitsen mieluummin tuon jälkimmäisen :)
heidi
9.7.2017 at 02:08Mulla sama homma! Kuvat tosi isoina…
Nina
9.7.2017 at 08:53Mulla myös!
krista
9.7.2017 at 14:27Oi eiiiiih! Ja it-ihminen taitaa olla lomalla, kääk. Mikä selain teillä on, ja mikä puhelin? Mulla Samsung (android) näyttää normaalilta explorerilla ja cromella, mutta nää on aina näitä, että jollain näyttää normaalilta ja jollain muulla sitten ihan miltä sattuu :(
Hanna
9.7.2017 at 20:03Mulla one plus -puhelin ja chrome, ja kuvat näkyvät jättimäisinä, teksti pienenä ja tekstistä taitaa muutenkin puuttua kaikki muotoilut. Blogin otsikon kuvakaan ei näy. Harmittaa, kun muuten niin kivaa blogia onkin nyt hankala lukea puhelimella.
krista
9.7.2017 at 20:13Voi ei… :( Yritän saada kiinni jonkun, joka osais auttaa!
Taru/ stuffabout.fitfashion.fi
7.7.2017 at 09:35Hyvä postaus! Blogi ei tosiaankaan loppujen lopuksi kerro kirjoittamasta välittämättä paljoakaan. :)
krista
8.7.2017 at 23:19Kyllä! Ja vaikka se tavallaan kertookin palan totuutta, se ei voi kuitenkaan koskaan kertoa kuin ihan miniminiminipienen palasen <3
Puumis
7.7.2017 at 09:58Tämä. Mua jaksaa edelleenkin vuosien (!!) jälkeen huvittaa ja hämmästyttää, miten nopeasti koko ihmisen identiteetti rakennetaan sen ympärille, mitä se bloggaa. Toisaalta tietysti ymmärrän miksi – onhan se blogi useimmassa tapauksessa ainut, mitä siitä ihmisestä ns. tuntee. Mutta toisaalta voisi kuvitella, että jokainen ymmärtäisi, että se blogi on tavallaan vaan jäävuoren huippu…
Ja kyllä mäkin ”sorrun” siihen, että kuvittelen tuntevani ihmisen pelkkien postausten perusteella (mikä sinänsä ei kai ole ihan tuulesta temmattua, semminkin jos kirjoittajalla on persoonallinen tyyli).
Iina / Bebe au Lait
7.7.2017 at 17:35Just niin! On pelottavaa, miten nopeasti voi unohtaa blogin olevan vain pieni pala kirjoittajastaan.
krista
8.7.2017 at 23:30Siinä on varmaan vähän sama kuin telkkarisarjassa tai vaikkapa kirjassa: näkee palan ja se pala ikään kuin kutsuu kuvittelemaan loput. Mä tavallaan myös ajattelen, että se on hyvän blogin/kirjan merkki; että mielikuvitus lähtee täydentämään alkuperäistä. Mutta sit tosiaan tulee näitä totaalisia metsäänmenoja, kun joskus joku kommentoija saattaa alkaa jopa väittelemään bloggaajan kanssa jostain bloggaajan elämään liittyvästä asiasta :D Mä oon tainnut joskus sanoakin, että hei kuule mä en nyt väittele tästä enempää, kun luulen tietäväni, miten asia on, kun kuitenkin ELÄN tätä elämää :D :D :D Haha! No, tätä ei ole mun tontilla pitkään aikaan käynyt, mutta joskus somen ihmeellisessä maailmassa tätäkin näkee :D
krista
8.7.2017 at 23:25Joo kyllä – ja etenkin jos on yhteen teemaan/näkökulmaan keskittyvä blogi, saattaa syntyä harha, että blogin kirjoittajan elämä pyörii vain sen ympärillä eikä muuta olekaan – vaikka oikeasti on kyse vaan siitä, että kirjoittaja on valinnut tämän näkökulman blogiinsa.
–
Esimerkiksi joskus ajat-ajat sitten mulle kirjoitettiin kommenteissa paheksuen, että en ollenkaan tuuletu kodin ulkopuolella ym. Hah, no itse asiassa just silloin olin menossa ystävän kanssa (ilman lapsia), mutta olin vaan tehnyt valinnan kirjoittaa lapsiperheasioihin keskittyen blogiin ja vähemmän omista menoista. No, nykyään oon kirjoittanut tanssista ja harrastuksista, että sekin puoli on täällä näkyvissä :)
Eveliina
7.7.2017 at 12:36Sama juttu koskee tavallaan myös muuta somea. Pohdin tätä samaa viimeksi tänään. Postasin instaan muutaman aurinkoisen kuvan siitä, että tein treeniä takapihalla lasten leikkiessä vesileikkejä vieressä. Tästä jää varmasti auvoinen kuva aamusta, johon oikeasti mahtui myös lasten välistä kinastelua ja kiukuttelua ja lopulta vesileikkeihin annettu amme oli täynnä hiekkalaatikon hiekkaa :P mutta sitten mietin myös sitä, mihin itse haluan tässä elämässä keskittyä: siihen, että jes sain treenit tehtyä ja lapset leikkivät hetken kiltisti keskenään, aurinkokin paistoi pitkästä aikaa lämpimästi vai siihen, että siellä ne kinasteli alkuun ammeveden käytöstä ja itse uhkasin että lähdetään sisälle jos kinastelu ei lopu ja lopulta ne täytti sen ammeen hiekkalaatikon hiekalla.. Valitsen ensimmäisen version ja keskityn hyvään. En siksi, että haluaisin antaa ”parempaa kuvaa” someen (on siellä niitä todellisuuspalojakin 2x uhmaikäisestä näkynyt ja kuulunut) vaan siksi, että TÄMÄN HALUAN ITSE MUISTAA. Nämä hyvät hetket <3
krista
8.7.2017 at 23:33Totta! Ja tätä kommenttiasi lukiessa (sori, vastailen viiveellä kun oltiin mökillä) mietin myös sitä, että tavallaan se valinta kertoo myös tosi paljon valitsijansa elämänasenteesta. Eli että vaikka se onkin valinta, niin se silti KERTOO jotain – ei välttämättä sitä, että tämä on kirjoittajan elämän koko totuus vaan sen, että kirjoittaja haluaa kiinnittää huomionsa mieluiten tällaisiin asioihin.
–
Elämänasennekysymys <3 Mutta kyllä, olen täsmälleen samalla linjalla kuin sä tässä!
Tilia
7.7.2017 at 14:40Tätä valikoivaa muistia voi itsekin kyllä harrastaa. Me tehtiin viime vuonna 15-vuotishäämatka ja otettiin lapset mukaan. Lapset olivat koko ajan toistensa kimpussa ja säätkin oli aika kamalia. Ei mikään maailman paras matka. Muutama kk matkan jälkeen aloin tehdä kuvakirjaa reissusta. Kaikissa kuvissa paistoi aurinko ja lapset leikki niin iloisesti ja ihanasti keskenään! No, kukapa kesken riitelyn selvittelyn tai sadekelillä kameraa ottaisikaan esiin. :)
sssansan
7.7.2017 at 16:58Hyvä postaus, sen meinaa aina välillä lukijana unohtaa, miten paljon oikeasti niiden postaukseen ja someen laitettujen asioiden sivuun jää. Ja yritän itse aina kiinnittää huomiota juuri siihen asioiden positiiviseen puoleen kuten tuo sun jälkimmäinen kirjoitus :)
Jansku
10.7.2017 at 11:33Löysin blogiisi vasta nyt!
Näin vasasyntyneenä äitinä postauksesi kolahti. Puit sanoiksi sen,mitä ajattelin.
Kaiken voi sokerikuorruttaa.
Seurailenkin tätä nykyä rehellisiä ja maanläheisiä blogeja,ne pitää järjissään. Kiitos siitä.
krista
10.7.2017 at 15:02Oi kiva kuulla, tervetuloa mukaan! :) Mun koko tämä bloggaaminen muuten alkoi aikoinaan just tuollaisessa elämänvaiheessa ja tuollaiseen tarpeeseenkin: tarvitsin jotain järjissäpitoon :) Mulle se oli kirjoittaminen ja toisten blogien seuraaminen – ja todistettavasti suhteellisen järjissään ne onnistuivat pitämään :D Mukavaa, että löysit tänne! :)