Perhe kuvissa

Olette varmaan huomanneet tän blogin uuden bannerikuvan…?

Mä itse rakastan sitä.

Kuvan on ottanut blogin lukija ja dokumentaarinen perhekuvaaja Sissi Vuorjoki. Hän on kuvannut myös tämän kuvan…

…sekä kaksisataa muuta kuvaa, jotka sain häneltä viikko sitten äitienpäivälahjaksi. Kaksi sataa.

Oiskohan jopa paras lahja ikinä.

Dokumentaarisen perhekuvauksen ajatus houkutti minua heti ensikuulemalta. Idea on, että ei mennäkään ykköset päällä pepsodent-hymyilemään  puolen tunnin ajalle johonkin valokuvaustudioon, vaan valokuvaaja tulee perheen elämään mukaan normaalia arkea seuraamaan. Dokumentoi näkemäänsä. Kaikki kampaamattomat tukat, spontaanit naurunhepulit ja mutrusuut; kaikki tiskipöydällä lojuvat astiat ja pienet hellät katseet rakkaiden välillä. Ei poseerata eikä lavasteta. Ollaan vaan ja eletään.

Niin meidän juttu.

Vaikka kuvaan etenkin blogin takia paljon, varsinaisia perhekuvia meistä ei juurikaan ole. Yleensä minä olen se, joka räpsii valokuvat, joten minä olen harvemmin perhekuvissa kuin muut. Ja jos minä olen kuvassa, se on useimmiten se sellainen perus-peiliselfie; todellakin tiedätte, mitä tarkoitan. Olen aika jäykkä kuvissa muutenkin; siksi minulla on vain se yksi peilinedusasento. En oikein osaa muuta, näytän hölmöltä. Voin olla arkimeiningissä normaalisti ja minua saa kuvata silloin, mutta jos minun pitää pysähtyä poseeraamaan, olen täys puupökkelö. En varsinaisesti poseerausgeeneillä varustettu.

Ja muutenkin olen jotenkin paineillut siitä, että perhekuvia olisi kuitenkin kiva taltioida; pitäisikö varata joku perusaika johonkin random-valokuvausstudioon – mutta se tuntuu vaan jotenkin niin väkinäiseltä. Studiossa emme siis ole olleet kertaakaan; ei edes tytöistä ”x-vuotiskuvia” ottamassa.

Mutta dokumentaarinen perhekuvaus tuntui heti luontevalta. Hyvältä. Vastaukselta tähän meidän perhevalokuva-asiaan.

Sovimme siis Sissin kanssa kuvausaamupäivän (sitä ennen oltiin käyty lounaalla tutustumassa, jotta kuvaushetki olisi luonteva ja helppo) eräälle kevättalven sunnuntaille – ja sattumoisin ajankohdan lähestyessä huomasimme, että sehän on se virpomissunnuntai. Ei siis ihan tavallinen päivä, mutta ei se haittaa. Sissi vietti siis kanssamme sen sunnuntaiaamupäivän, kun askartelimme virpomisoksat, kävimme virpomassa, söimme lounaan, ja päiväuniajan koittaessa kärräsimme väsyneet pikkunoidat vaunuihin nukkumaan.

Tää on jännä juttu. Nimittäin tämä, mitä seuraavaksi sanon.

Nämä kuvat tuntuvat tässä näin katsottuina yllättävän henkilökohtaisilta. Olen kertonut ajatuksistani ja elämästäni kaikenlaista – mutta yhtä äkkiä päähäni tuli ajatus, että onkohan koskaan blogissa päässyt näkemään meitä näin läheltä kuin näissä kuvissa.

Henkilökohtaisen läheltä. Se on varmaan se ”kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa” -ilmiö.

Mutta annan täten kuvien kertoa.

Nelisen tuntia meidän elämästämme, olkaa hyvä:

kaikki kuvat: Sissi Vuorjoki

Noidille iski väsymys – vielä lounas ja sitten nukkumaan.

Huh. Nukkuvat.

Vau. Peräti 35 kuvaa tässä. Ja meillä vielä 165 kuvaa ikään kuin ”omassa yksityisessä perhealbumissa” lisää. Vau. Vau. Vau.

Tunsitteko kuvien tarinan?

Sissi tekee siis työkseen dokumentaarista perhekuvausta. Ja todellakin suosittelen. Yksi tuossa ammatissa olevan ihmisen olennaisista piirteistä on vielä pakko mainita; Sissi on ihan älyttömän kiva. Ihan jotenkin alusta alkaen oli ihan luontevaa, että hän oli siinä päivää viettämässä meidän mukana. Kamera unohtui – ihan niin kuin olisi ollut ystävä vaan kylässä ja meidän kanssa hengailemassa. Se on varmasti sitä ammattitaitoa; että osaa olla niin, että kuvattavat ovat luonnollisia ja rentoja. Oi kyllä. Aika olennaista, jotta lopputulos olisi tällainen.

Ja sitten se valmiiden kuvien katselu oli kyllä jotenkin ihan järisyttävän hieno kokemus. Ja näihin tulee palattua yhä uudelleen ja uudelleen.

Me siinä. Meidän perhe. Tällaista meidän elämä on.

PS. Täällä lisää Sissin ottamia kuvia: http://www.sissivuorjoki.com/