”Minua ei väsytä! Ei! Ei! Ei! Ei väsytä, ei väsytä, EIVÄSYTÄ, EI!!!!”
Parit korkeimmat väsymyks… väsymättömyydenilmaisun kohdat saivat ravintolan lasit iloisesti helisemään. Napero lötköpötkönä ravintolan penkillä. Jaahas. Jaahas. Mitäs sitä eilen tulikaan kirjoitettua…?
No niin. No niin. Täten on nyt saatu muistutus onnistuneen naperoelon (tän yhden nimenomaisen naperon suhteen siis) kahdesta ydinkohdasta:
1. Riittävän säännöllinen rytmi. Okei, okei, päiväunet viivästyivät vain tunnilla. Mutta enpäs ottanut huomioon, että aamulla myös herättiin kaksi tuntia normaalia aikaisemmin eli todellisuudessa valveillaoloaikaa tuli kolme tuntia tavallista enemmän. Hmm ilmankos yhtä äkkiä ehdittiin tehdä saman aamupäivän aikana niin paljon asioita…
…ja suoraan siihen liittyen kohta numero kaksi:
2. Sopivasti kivaa tekemistä. Sopivasti, ei liikaa. Liikenneturvan aamupalatilaisuus, jossa lapsille mukavaa tekemistä sillä aikaa, kun aikuiset juttelevat liikenneturvallisuusasioista (kivaa). Sen perään Eläinmuseoon yhdessä bloggaajakollegan kanssa (kivaa). No mennäänpä sit vielä lounaalle ihan ravintolaan (kivaa), kun ei tästä Eläinmuseon kahvilasta oikein saa kuin pullaa. Kaikki kolme peräkkäin (liikaa).
*******
Mielenilmaus kesti arviolta viisitoista sekuntia, mutta muistutus meni perille: pidäs nyt kuule äiti tää homma hanskassa.
Ja ne hanskat ihan oikeasti olivat hukassa. Mutta löytyivät. Hyvä. Parittomia ruskeita oikean käden nahkahanskoja kotona on vasta kolme.
PS. Mikä oli hauskinta aamutilaisuudessa?
”Konsantti!!!!”
Mikä oli hauskinta eläinmuseossa?
”Kolo!!!!”
Miitu (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 15:54Oh dear. Just laitoin meidän tyypit nukkumaan itkupotkuraivarien kautta (onneks ei vielä äidin sellaisten). Isompi harvemmin enää nukkuukaan, mutta sen jälkeen kun nyrkit oli riittämiin heilunu ja naksupussi levitetty pitkin keittiön lattiaa, katsoin aiheelliseksi… Kello vaan on jo turkasen paljon, joten saas nähä, miten käy nukkumaanmenon illalla.
Kristaliina
20.1.2015 at 15:59Apua juu kuulostaa just siltä, että EIVÄSYTÄ! :D
Tämäkin EIVÄSYTÄ seuralaisineen nukahti sitten noin kymmenessä sekunnissa – yllättävän nopeasti siihen suhteutettuna, että EI VÄSYTÄ :D
Piipo79
20.1.2015 at 16:21Meillä on kanssa niin rytmiorientoitunut lapsi että puolen tunninkin päikkäriviive ja kriisi on valmis, eikä muuten mene 15 sekunnissa ohi!!!! Hän on luonteeltaan niin eloisa ja liikkuvainen hereillä ollessaan (harvoin istuu paikoillaan, en tiedä mistä kaikki virta!), että kaipaa vastapainoksi säännöllisen rytmin. Näin ollut vauvasta saakka ja edelleen 2v 8kk iässä (vaikka nyt voi hieman venyttää rajoja).
Kristaliina
21.1.2015 at 13:39Jännä – ja sit kun on tosiaan niitä lapsia, jotka eivät nuku päikkäreitään säännöllisesti juuri koskaan. Meillä kans on ”rytmiset” lapset; niin myös tämä vauveli nyt, kun rytmi on löydetty.
Tunnin joustot naperolla usein ovat ihan ok, mutta näköjään kolmen tunnin valveillaolon muutos ei :)
Kahvittelija
20.1.2015 at 17:23Meilläkään ei tyttöä väsyttänyt tänään ollenkaan, ei sitten yhtään. Meillä on muutenkin päiväunet jäämässä pikkuhiljaa pois, mikä on välillä vähän haastavaa…tänäänkin yhtäkkiä kun kolmen maissa ihmettelin hiljaisuutta niin löysin tytön olohuoneesta sohvatyynyjen ja viltin keskeltä tuhisemasta <3.
Kristaliina
21.1.2015 at 12:03Olikohan tähdet jossain väsymättömyystilassa (tai kuu?), kun tuota taisi olla nyt liikkeellä… :) Apua mä kauhulla odotan, että jos meillä joskus noi tirpan päikkärit jää pois – aaaaaa miten iso muutos tulisi kaikkeen, uhhuh. Nyt miljoonakertainen puunkoputus, että sitä ei tapahdu ainakaan…. …no seuraavaan kymmeneen vuoteen vaikka :)
Päähenkilö
21.1.2015 at 13:46Se siirtymävaihe, kun päiväunet alkaa jäädä pois, osaa olla aika haastava. Ja usein se vaihe on myös aika pitkä. Mutta sitten kun niitä unia ei lopulta enää tarvita, elämään tuleekin kummasti väljyyttä. (Ja yöuniin pituutta.) :-)
Vierailija (Ei varmistettu)
21.1.2015 at 23:11Meillä taas ei käynyt noinkaan. Päikkäreitä esikoinen nukkui 5-vuotiaaksi ja kakkonen 4-vuotiaaksi. Sitten jättivät ne kerrasta pois eikä yöunille tapahtunut mitään. Päiväunet tietty olivat lyhentyneet tuossa matkan varrella moooonesta tunnista yhteen tuntiin. Ovat vauvasta asti nukkuneet 9,5 tunnin yöunet (ekan vuoden toki lukuisin herätyksin) ja niillä mennään edelleen kun ovat kouluiässä.
Eleanora (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 17:54Nuo Silvan silmälasit ovat niin suloiset ja sopivat Silvalle todella hyvin!
Kristaliina
21.1.2015 at 12:02Kiitos :)
Vierailija (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 19:20Tuntuu jotenkin uskomattomalta että lapsilla voi olla niin erilaisia tasoja tossa ”tahtoiässä”. Meillä tää ikävaihe on jatkuvaa rajojen koettelua ja tunnemyrskyä taas. Ei puhettakaan että voitais mennä ravintolaan esimerkiksi. Tasanen rytmi tottakai helpottaa myös meillä, mutta silti jokainen päivä sisältää lukuisia suuria raivokohtauksia. Ja kielletyiksi tiedetyt jutut taistellaan joka päivä toistuvasti läpi. Rankkaa!! Tämä alkoi noin 1,5v iässä ja on jatkunut jo vuoden verran, välillä onneksi vähän parempia kausia. Välillä väsyttää ihan hirveesti mutta kaipa tää jossain vaiheessa tästä, ihana poika mutta samanlainen puupää kuin äitinsä :)
Meidän nuorempi 8kk taas vaikuttaa aika lungilta ja sama haaste kuin teillä kahden eri temperamentia edustavan lapsen kanssa. Onneksi lähipiiri hyväksyy meidän tulisielun ja rakastaa häntä ehdoitta vaikka hän onkin nyt hieman työllistävä :)
Kristaliina
20.1.2015 at 19:51Niinpä – ja kaikki yhtä normaalia. Varmasti rankkaa. Mekin tässä nukkumakatastrofivaiheessa just ajatellaan, että tää menee jossain vaiheessa ohi tää menee jossain vaiheessa ohi tää menee jossain vaiheessa ohi. Ja sit tulee aika, kun tää on vain muisto. Sit tulee vaihe, jolloin me nauretaan tälle. Ja SIT tulee vaihe, jolloin me ikävöidään tätä <3
Kristaliina
21.1.2015 at 11:47Apua pakko näin jälkikäteen tarkentaa, että vauvan nukkumisongelmissa siis :) Yhtä yksittäistä naperon päikkärillemenoviivästymää en sentään katastrofiksi kutsuisi, niin paljon lapin lisää ei sentään ole :D
Vierailija (Ei varmistettu)
21.1.2015 at 09:14Joo tosiaan tuo Silvan mielenilmaisukin kuulosti edelleen vain väsymyksen aiheuttamalta (eli sellaiselta jonka voi välttää pitämällä huolta tästä perustarpeesta) mutta kun moiset pultit pahimmassa uhmaiässä tulee ihan jokaisesta mahdollisesta asiasta, ei niitä enää voi väistellä. Ja kun kesto mitataan sekuntien sijaan minuuteissa niin huh. Meillä kaikki kolme ovat vaikuttaneet ekan vuoden melko helpoilta (huonoja yönukkujia tosin) ja mukautuvaisilta, mutta vajaa kolmevuotiaana alkanut uhma onkin ollut lopulta yllättävän voimakas toistuakseen vänkäämisikänä 5-6-vuotiaana. Siinä ei ole selitykset auttaneet kun samojen asioiden kanssa on hakattu päätä seinään joka armas päivä ja lapsi ärsyttää vanhempiaan ihan tahallaan vain nähdäkseen että se raja edelleen kulkee siinä missä eilenkin. Kolmannen kanssa tuota vaihetta vasta odotellaan ja pakko myöntää ettei niin kauhean innolla kuin kaikkia ikiä odotti ensimmäisen kanssa :-)
Vierailija (Ei varmistettu)
21.1.2015 at 10:41Meillä esikoisen kanssa uhma meni ohi helpolla. Oli kanssa kielellisesti lahjakas ja puhumalla selvittiin lähes kaikesta, mutta voi että tuon 5-6v. vänkäämisiän kanssa! Nyt toivoisi, että tuo verbaalinen tykitys loppuisi joskus. Joka erimielisyydestä ei vaan voi keskustella tuntia ja äidin pää ei käänny vaikka keksi kaikki maailman perustelut miksi pakkasella ei tarttis laittaa villapaitaa ;) Välillä mietin, että oisko pitänyt silloin kun hän oli vielä 2v perustella vähemmän ja olla jotenkin ehdottomampi, mutta kun ei silloin uhmattu. No murrosikää odotellessa..
En tiedä osaanko muotoilla tätä kysymystä oikein, mutta miten te Krista pystytte olemaan niin varmoja, että teidän valitsema lapsilähtöinen tapa on oikea? Itsekin olemme hyvin pitkälle niin eläneet – tosi vähän temperamenttisemman lapsen kanssa on pettymyksiä ja itkuja ollut silti – mutta välillä kalvaa mielessä epäilys, että pitäisikö olla enemmän auktoriteetti ja tarvitsisiko lapsi kovemman seinän jota vasten rajoja voisi testata. Sellainen rajattomuus ja valintojen vapaus on ajalle niin tunnusomaista, että ei tahtoisi tehdä lapsella karhunpalvelusta, vaan opettaa myös, että elämässä on välillä pakko. Voisitko joskus uskaltaa tehdä postauksen teidän arvoista ja valintaperusteista siellä kasvatuksen takana?
Vierailija (Ei varmistettu)
21.1.2015 at 11:37Tuo on ihan tosi hyvä kysymys ja askarruttaa varmasti kaikkien lasten vahempia.
Meillä on tuo kovaa uhmakautta läpikäyvä 2,5v sekä vauva, ja meidän ratkaisu on ollut aika tiukka linja. Siis lasta kunnioittaen tottakai mutta ajatuksella että tietyissä asioissa ei on ihan ehdoton ei ja siitä ei tingitä millään. Tällaisia ovat yleistä arkea kuormittavat tilanteet esim. ulos pukeminen, nukkumaan meneminen. Välillä sitten on tosi paha mieli kun lapsi huutaa itkee ja itse vaan ei anna periksi, mutta sitten jollain tasolla tiedän että se on paras näin, opetella sen oman turvallisen vanhemman kanssa tätä asiaa, jonka syliin voi sitten kavuta sopimaan ja josta tietää että vanhempi kuitenkin rakastaa.
Olen nähnyt vaihtoehtona sen että koulussa tai päiväkodissa tällainen lapsi koetaan ilman rajoja hankalaksi ja kuormittavaksi ja häneen siellä suhtaudutaan sitten negatiivisesti. Kun lapsi kumminkin vaistoaa tällaiset asiat vaikka ammattilaiset aikuiset sitä yrittäisivät peitelläkin.
Kristaliina
21.1.2015 at 11:43Hei näin pikalisäyksenä (kirjotin just samaan aikaa tuota omaa alla olevaa kommenttia samaan kysymykseen), että totta kai meilläkin esim. just tällaisessa nukkumaanmenotilanteessa aikuisella on täysin ohjat, vaikka lapsi sanoo, että ei väsytä. Mä taisin vastata jotenkin, että ”no voi harmi, eikö väsytä, no me lähdetään nyt kuitenkin täältä ravintolasta ja sä menet tuonne vaunuihin, nyt on lasten nukkumaanmenoaika, katso Kuutti nukahti jo” ja niin edelleen. Joskus illan ”ei väsytä” -väitteisiin sanon vaikka, että ”kyllä sulla taitaa oikeasti väsyttää, vaikka ei siltä tuntuisikaan – monesti se, että itkettää, on merkki siitä että väsyttää” ja niin edelleen.
Eli kyllä siis meillä tosiaan esimerkiksi rytmin kertoo aikuinen (perustelu on vaikkapa se, että ”nyt on nukkumaanmenoaika”, ei sen kummempaa). Tyyliin just pukemiset, ruokailut ja unet meillä tehdään hyvinkin systemaattisesti :) Eli se menneiden vuosikymmenten ”vapaa kasvatus” -stereotypia, että lapsi tyyliin hyppii pöydällä alasti vessaharja kädessä ei oo siis se meidän toimintatapa ollenkaan :)
-jenni-
21.1.2015 at 21:38Meillä on ollut käytössä myös tämä lapsentahtisesti kaikki selitetään ja perustellaan yms yms. Ja on siis toiminutkin hyvin, mutta luulen, (korjaa jos olen väärässä)että te ette ole päässet vielä tähän astetta hevimpään vaiheeseen, jossa kun alkaa selittää jotain vastapuoli rupee huutamaan:”älä sano mitään! En tahdo kuulla!” Tossa kohtaan sitten mennäänkin metsään, eikä sen jälkeen toimi hetkeen mikään…
Kristaliina
21.1.2015 at 11:37Hmmm tuohon kysymykseen – ehkä jotenkin niin, että en voisi kuvitella, että tehtäisiin mitenkään muuten. Eli se tuntuu oikealta, ehkä se lähtee sieltä omista arvoista tosiaan tai jotain. En tiedä, osaanko sanoa siitä kamalasti mitään järkevää :) …mutta joo laitan aiheen mietintään, josko siitä joskus ”uskaltaisi” kirjoittaa!
Tai siis totta kai uskallan siinä mielessä, että olen kyllä hyvin varma, että me halutaan toimia näin. Lähinnä sitä, että tuollaisten kommentteihin vastaaminen voi olla joskus aika työlästä… :)
Noin ihan parin lauseen perusteella musta kuulostaa, että olette tehneet niin kuin mekin ja että se vänkääminen vain kuuluu kehitykseen, jos sellainen vaihe on tullakseen. Hermoja se kyllä varmasti vaatii :)
Tällainen muuten tuli just vastaaan. Kysymystä ihan ministi sivuten siis :) http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1421728581508.html
Vierailija (Ei varmistettu)
22.1.2015 at 16:10Meillä on tosi samantyylinen kasvatus mitä teillä. Nyt lapset jo koululaisia ja se emotionaalisempi, ärtyvämpi, vaikeasti sopeutuvampi jne. (nk. vaativa temperamentti) pakkaus on tänä päivänä ihmeen rauhallinen ja tasainen. On niin sanotusti voittanut sisäisen temperamenttinsa, joka puskee esiin vain paineen alla. Eli lähinnä silloin kun henkinen tai fyysinen väsymys kasvaa liian suureksi, tulee räjähdyksiä. Ja sitähän me pyritään ehkäisemään koko perheen hyvinvoinnin nimissä :D Hän on silti aina ollut todella empaattinen, sensitiivinen ja herkkä. Tunteet on suuria suuntaan ja toiseen, eli myös rakastaa ja iloitsee täysillä. On hyvä ystävä tovereilleen, pitää huolta, ymmärtää ja lukee helposti tunteita, puolustaa ja osaa asettua toisen asemaan automaattisesti.
Mä olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että pieni ikäero on tällä kasvatustyylillä ollut iso pelastus. Lasten on ollut ihan pakko oppia siihen, että heidän tarpeensa eivät ole kaikkien muiden yläpuolella. Että aikuisen huomio ei kuulu ensisijaisesti tai yksinomaan heille. Ettei jousto ole itsestään selvä asia, eikä sitä voi vaatia. Että he ovat ryhmässä samalla viivalla kuin ne 20 muuta lasta. Tunnen paljon tällä tyylillä kasvatettuja ainoita, tai pitkään ainoina olleita lapsia joille nuo asiat ovat todella vaikeita. On vaikea saada tovereita, jos pitää omia tarpeitaan tärkeimpinä ja vaatii aina muiden sopeutuvan ja joustavan. On vaikea sopeutua ryhmään, jossa opettaja ei olekaan jatkuvasti vain yksin tätä lasta varten, vaan jakaa huomionsa suurelle joukolle. Nämä lapset osaavat hyvin perustella tunteensa ja tarpeensa, mutta liian voimallisena se kääntyykin negatiiviseksi ominaisuudeksi kun ollaan vertaisten joukossa. Ja minusta on ollut ihan aidosti ikävää huomata ja vaikea tunnustaa pidemmässä juoksussa tällainen lieveilmiö. Varmasti olisi mahdollista myös ainoan lapsen kanssa huolehtia ettei tämä aspekti jää laiminlyödyksi, mutta se on varmasti haastavampaa.
Puhun myös paljon sen puolesta, että lapset nollaavat ja käsittelevät tunteitaan parhaiten luovassa, pitkäkestoisessa leikissä. Ja nollausta tuo vaativamman temperamentin omaava kipeästi tarvitsee koulupäivän jälkeen. Harrastukset eivät auta, vaan kuormittavat lisää ja niiden kanssa saakin miettiä tarkkaan. Olen niin kiitollinen että meillä lapset ovat toistensa ”rakkaimmat ystävät”, kuten itse asian ilmaisevat. En varmasti osaisi tarjota sitä lennokkuutta ja mielikuvitusta, mitä näiden lasten salainen maailma sisältää (vaikka meilläkin on aikuiset leikkineet paljon mukana silloin kun olivat pienempiä). Eli yksilapsisuus olisi ainakin meillä tämänkin suhteen haastavaa, ja pienen ikäeron tuoma väsymys oli ehdottomasti vaivan arvoista :)
Riika V.
20.1.2015 at 20:24Toi rytmihomma on niin totta! Siitä ei vaan pidä lipsua kun sellaisen on kerran saanut hankittua. Kyllä se on niin monta kertaa tullut todistettua! Mä joskus ihmettelin kun vanhemmat, joilla oli pieniä lapsia, oli niin tarkkoja päiväuniajoista yms. Joo, en ihmettele enää yhtään. Neljään ja puoleen vuoteen en oo ihmetellyt! ;)
Kristaliina
21.1.2015 at 12:01Sama. Mä oon valmis tekemään aika paljon, että näiden lasten päikkärirytmi säilyy :) No tietysti määrät ja kestot voivat muuttua kehityksen myötä, mutta huh huh meidän perheessä toi on kyllä hyvinvoinnin ydinkysymyksiä :)
Riika V.
21.1.2015 at 18:15Kyllä. Isompi nyt ei aikoihin oo nukkunut, mutta pienemmän rytmistä täällä pidetään kiinni kynsin ja hampain. Se kuitenkin vaikuttaa oleellisesti myös isosiskon päivään ja sen sujumiseen!
kao kao
20.1.2015 at 21:33Mä nukutin joululomalla 10-vuotiaan sähikäisen päiväunille pyytämällä nätisti puhelimen laittamista pöydälle ja sit silittelemällä tukkaa. (Se oli herännyt kuudelta ja puuhaillut kaikkea kivaa noin kahteen asti, jolloin iski
väsymysväsymättömyys.) Sit kun se EI VÄSYTÄ EN NUKU PÄIKKÄREITÄ mielenilmaus oli vaimentunut, niin lykkäsin sille vielä peitonkin päälle. Nukahti aika nopeesti, vaikka yhtään ei väsyttänyt. :)Kristaliina
21.1.2015 at 11:49Hih ja mä kerran erän 4-vuotiaan sillä klassisellä, että ”hei teeskennellään, että nukutaan – sit kun sun isi tulee tähän, se luulee että me nukutaan. Ollaan ihan silmät kiinni ja hiljaa niin se lulee että me ollaan ihan kokonaan unesssa, vähänks kivaa”. Toimi :)
kao kao
21.1.2015 at 12:07Voi kun ne tajuais, et aikuisena ne päikkärit on sitä luksusta, jota ihminen kaipaa :)
murina
20.1.2015 at 22:19Meillä on ihan tasan vakio, että aina ennen nukkumaanmenoa ilmoitetaan ettei aiota nukkua. Varsinkin päiväunille mentäessä vielä vaunuihin viritettäessä vakuutetaan, että ei väsytä, mutta kun kiesit lähtee liikkeellee alkaa kuorsaus kuulua samantien :D
Kristaliina
21.1.2015 at 09:22Hihi joo on kyllä kumma, että mitä kovemmin EI VÄSYTÄ, niin sitä todennäköisemmin väsyttää :D
Sekin on muuten mielenkiintoista meillä, että molemmat lapset saattavat olla ihan totaaliväsypoikki vielä iltapalalla ja potalla ja yökkäreitä laittaessa. Mutta kun päästään sänkyyn, niin jee bileet nyt ei nukuta :D
Pyjama
21.1.2015 at 11:54Tuo KOLO! Meillä on myös kuvia pikkukundista, joka on kolossa. Yksi parhaimpia juttuja siinä museossa!
Vierailija (Ei varmistettu)
21.1.2015 at 15:24Hih, meidän vajaa 3v. kun nukahtaisi kymmenessä sekunnissa, siinä kestäisin pienet ei:t kevyesti (tai kovemmatkin, mutta meillä siis liian väsynyt lapsi hakee unta ainakin puoli tuntia, sopivan väsyneenä nukahtaa tuurilla vartissa).
Muutenkin risoo kun aivan ihana kuunteleva ja jutteleva 2,5-vuotias nakeroinen on yhtäkkiä muuttunut EI EI EI maahan muuttaneeksi pikkumonsteriksi (joo on se rakas ja ihana edelleen, mutta ööh, hiukkasen tempperamentikas ja kun vastakkain on samanmoinen äiti ja tytär niin meillä aika paljon räiskyy just nyt). Siis ulosmeno on EIEIEIEIEIE, pukeminen on EIEIEIEIE, vessaanmeno on EIEIEIEEIEIEI, syömääntuleminen on EIEIEIEIEEIEIEI. Kysymyksiin se vastaa aina ensin EI ja sit puoli sekuntia myöhemmin joo (tai sit se saa jäätävät raivarit)….niin ja tokihan elämä hymyilee sit kun ollaan ruokapöydässä tai päästy ulos. Joo, eli tyttären mieli kuohuu just nyt ja huh-huh sanon mä (toivon että tytär tulee äitiinsä ja vaikea uhmaikä tarkoittaa helppoa murrosikää). No joo, mutta elän toivossa että tää menee ohi, päiväkodissa kattelin syksyllä kolmivuotiaiden raivareita eteisessä, että rantautuukohan noi meillekin ja nyt voin hyvin todeta, että rantautui (positiivisena huomiona ne syksyllä 3v:t ei enää raivoa, joten ehkä meillä ollaan kesällä voiton puolella…).