Huono äiti kirjoitti eilen (täällä), kuinka ei on lapsuuden tärkein sana.
Olen lähes kaikesta sataprosenttisen eri mieltä.
Huono äiti antaa esimerkkejä siitä, miten ”ei” pitää hänen mielestään sanoa (ja kuinka hän parhaina päivinä kuulemma sanoo) sata kertaa päivässä. Minä annan tässä samat esimerkit siitä, miten ei jätetään sanomatta sen sata kertaa päivässä.
Ei.
Ai, noiko olisi sun mielestä kivat vaatteet tänään päiväkotiin? No hitsi, onpa ne kyllä kivat! Onko ne sun lempparivaatteet? Kuule, sulla on jo nämä toiset vaatteet päällä ja nyt meidän pitää jo lähteä, että ehditään. Siellä varmaan jo sun kaverit odottaa! Jätetään nää sun lempparivaatteet tähän odottamaan ja laitetaan ne päälle jonain toisena päivänä!
Ei.
Ai sitäkö sulla tekisi mieli aamupalaksi? No oho! Ootpa sä hassu, eihän xxxx ole mikään aamupalaruoka! Katsos, kun mä laitoin sulle jo tän sun tavallisen herkkuaamupalan valmiiksi tähän! Sovitaanko vaikka niin, sitten kun on yyyy, niin sitten syödään xxx.
Ei.
Hyvä idea, oispa kyllä kiva, jos kaveri tulisi meille leikkimään! Hitsi harmi, kun tänä iltana meillä on muuta tekemistä, mutta kysytäänkö häneltä, kävisikö huomenna…?
Ei.
Nyt on Xxxx:n syntymäpäivä – ja muistathan sä, että se, kenellä on syntymäpäivä, saa aina lahjan! Muistatko, mitä sä sait syntymäpäivälahjaksi? Oi sä tulit kyllä tosi iloiseksi! Mitäköhän kivaa me ostettaisiin Xxxx:lle, että sekin tulisi yhtä iloiseksi…? Hei ostetaanko vaikka se samanlainen peli, mikä sullakin on…?
Ei.
Hei muistatko, miten ostettiin nämä tavarat Ä,Ö ja W…? Nyt on kyllä ostettu niiii-iiiiin paljon kaikkia kivoja juttuja sulle, että leikitään nyt ensin niillä kaikki mahdolliset kivat leikit!
Ei.
Hassu! Ai karkkia eturuoaksi? No hei kuule arvaapa, onko meillä sellainen tapa…? (naurua) No niinpä! Oletkos oikea vitsiniekka! Mitäs meillä siis tänään onkaan oikeaksi ruoaksi, arvaatko?
Ei.
Hei aina kutsutaan toisia ihmisiä kivoilla nimillä, eikö niin…? Oliks toi nimitys sun mielestä kiva? No niinpä. Pitäiskö nyt pyytää anteeksi, mitä luulet?
Ei.
Vautsi, miten hienosti Xxxx oli nopein/paras/taitavin – hei katso, miten hieno! Tule ihastelemaan yhdessä, Xxx:llä tulee varmasti tosi kiva mieli siitä. Säkin teit kyllä tosi hienosti, mutta Xxxx oli tällä kertaa parempi. Tosi hyvin kyllä tehty teiltä molemmilta, hyvä kullat!
Ei.
No voi kurjuus, nyt sua harmittaa. Mä ymmärrän – tule tänne, niin mä lohdutan. Tiedätkö; tällaisia ikäviä tilanteita vaan joskus tulee, mutta äiti ja isi sua aina lohduttaa. Myös sitten silloin, kun sä olet ihan iso lapsi tai vaikka jo ihan aikuinen. Sä voit luottaa siihen, että äiti ja isi aina lohduttaa sinua. Me rakastetaan sua aina niin älyttömän paljon; tule tänne syliin.
Esimerkit oli itse asiassa näin kirjallisesti tosi helppo keksiä. Paljon helpompi kuin elävän elämän tilanteissa, joissa tilanne lävähtää päälle just silloin, kun itseä väsyttää ja aamukahvi on loppu ja kiirekin on. Esimerkit oli myös paljon helpompi toteuttaa yhden rauhallisen lapsen kanssa kuin kahden lapsen kanssa silloin, kun ”sen rauhallisen” rauhallisuus on muisto vaan ja tahdonilmaisun kausi huipussaan – ja se toinen on tulisielu heti ensimmäisestä Kätilöopiston parkaisustaan.
Eli minäkin sanon ei. En pysty omassa arjessani näihin esimerkkeihin läheskään sataprosenttisesti. Hyvä jos viiskyt. Ärähtäessäni päivän kolmannen ”ei”:n tiedän silti koko ajan, että voisin toimia toisin. Paremmin. Jos pystyisin ja jaksaisin. Voin huokaista ja ajatella, että nyt neljännellä kerralla mä yritän toimia paremmin. Silti en tee sitä virhettä, että koska itselläni ei riitä voimavarat johonkin, keksisin perusteet sille, miksi itse asiassa tämä oma tapa onkin paljon parempi kuin mikään muu. Meillä ihmisillä kun on tähän aika voimakas taipumus.
Pakko sanoa, että kuulostaa kyllä mun korvaan vähän erikoiselta, että joku kertoo sanovansa jonkun sanan sata kertaa päivässä ja silti pitää sitä edelleen oikeana… Jos se olisi oikea tapa, niin hmm eikö ehkä vähemmätkin ”ei”:t riittäisi…?
Huono äiti sekoittaa kirjoituksessaan käsittämättömän sujuvasti (vai tarkoituksellisesti?) ei:n sanomattajättämisen siihen, että lapsi saisi tehdä mitä vain. Ja väittää, että koska ein sanominen lapsille on ikävää, se jätetään sanomatta. Ha! Ei:n sanominen ei ole ikävää – itse asiassa se on/olisi ihan hemmetin helppoa! Kaksi kirjainta, näin se lähtee: EI! Paljon-paljon vaikeampaa on haastavassakin tilanteessa keksiä lapsen kehitystasoa (ja tunnetilaa) vastaava rauhallinen selostus siitä, että miksi näin tehdään. Ja kestää rauhallisena myös lapsen reaktio siihen.
”Ei” ei ole kasvattamista. Se on kieltämistä. Sillä opitaan kuuntelemaan auktoriteettia – ja uhmaamaan sitä.
Kasvattamista puolestaan on se, että lapselle annetaan välineet omaan sisäiseen motivaatioon toimia erilaisissa tilanteissa oikeaksi katsotulla tavalla – ja turvallinen tukitausta käsitellä omia tunteitaan ja pettymyksiään. Hyvä toiminnan pohja-ajatus on mielestäni se, minkä joskus kuulin (lähde unohtunut): alun perin, pohjimmiltaan joka ikinen pieni lapsi haluaa oppia toimimaan oikein. Kunhan aikuinen siihen kykenee ohjaamaan, lapsen temperamenttiin soveltuvilla yksilöllisillä keinoilla.
Huono äiti kirjoittaa, että niistä lapsista, joilta jäi ei-sana oppimatta, tulee aikuisia, joita elämä opettaa ja joskus kovalla kädellä. Jaahas. Mä voisin vastakärjistää – mitenkäs ois tällainen vastakkainen näppituntuma: ne lapset, joiden vanhempien suusta se jatkuva ”EI” raikaa, ovat leikkipuistoissa niitä kaikkein kurittomimpia ja huonoimmin käyttäytyviä.
Kumpikaan näistä ei tietenkään pidä paikkansa. Ihminen ei ole kone, johon työnnetään x-vuotiaana sisään sirukortti nimeltään x, ja sen ansiosta saadaan siitä y-vuotiaana ulos tulos y.
PS. Tämä teksti oli kärjistys niin kuin luultavasti myös Huonolla äidillä.
PSS. Ehkä Huonon äidin olikin vaan tarkoitus kirjoittaa huonon äidin näkemys asiaan. Siinä tapauksessa hän onnistui ja mä en vaan tajunnut ironiaa.
Järkähtämättömän äiti
5.10.2015 at 18:34Samanmoisia keinoja käytetty kuin Krista, mutta menestys ei ollut kovin kummoinen. Meillä (nyt 3v4kk) lapsi ei jostain syystä saa kiksejä kehuista/ oikein toimimisesta, etenkään kovimmassa uhmaiässä (2-3v). Päinvastoin saattoi saada raivarit jos kehui hyvästä toiminnasta! Omat voimat oli täysin finaalissa, kun ei-linja ei toiminut (lapsi saattoi jankata raivokkaasti tunninkin), ja toiminnan ohjaaminen / kehuminen ym. oli yhtä tyhjän kanssa. Onneksi nyt pahin kausi vaikuttaa olevan takana päin, ja tunnin uhmakohtauksia ei tule edes viikottain. Mutta siis pointtina: Toimittiin selityslinjalla (toki välillä jouduttiin käyttämään ei:tä), mutta en kyllä kokenut sen olevan mitenkään erityisen toimiva äärimmäisen sitkeän ja voimakastahtoisen lapsen kanssa!
Karina
5.10.2015 at 20:17Tuolla alempana mainitsin kommentissani, että meillä on tällaisen järkähtämättömän lapsen kohdalla tää selittäminen ja sanoittaminen tuottanut hedelmää kutakuinkin kouluiän saavuttua. Sitä ennen ihan sama mitä sanoin niin tuli huutoa ja lattialla kierimistä ja potkimista sun muuta. 6v ylöspäin tyttö rupesi arvostamaan näitä mun selityksiä ja luulen että jos oisin aina aikaisemmin hokenut pelkkää eitä, niin saattaisi olla joko a) kurittomampi tai b) lannistettu, joka ei mun mielestä myöskään ole toivottu piirre ihmisessä.
krista
6.10.2015 at 12:02Hyvä pointti! On myös tosiaan näitä haastavia ikävaiheita, jolloin kuuluu asiaan (ja on normaalia) se oman tahdon ilmaisu. Siihen ei välttämättä selitykset auta, mutta ei kyllä ne ”ei”:tkään. Huoh, tunnin raivarit kuulostaa tosi raskaalta… Onko siinä sitten muuta neuvoa kuin yrittää kestää (ja mantrata mielessä, että tää menee ohi tää menee ohi); en tiedä…
–
NIISSÄKIN tapauksissa kuitenkin lähtisin ajatuksesta, että selitys on parempi kuin EI, etenkin jos huomaa että se ei:kään ei auta. Kyllä sieltä varmasti jotain tallentuu sinne pieniin aivoihinkin, ja tulokset sitten parhaassa tapauksessa näkyvät vähän myöhemmin, niin kuin Karinan lapsen kohdalla tapahtui :)
Järkähtämättömän äiti
6.10.2015 at 13:09Joo, samaa mieltä, että rakentava pitää (yrittää) olla ja siksi pelkkä ”ei” on huono. Pitkissä raivareissa ei tietyn pisteen jälkeen auta muu kuin odottelu, niin raskaalta kuin se tuntuukin. Ja pahimmillaan tulee ärjäistyä itsekin jotain, kun ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Nyt onneksi raivarit vähentyneet ja lyhentyneet, mikä tuntuu aivan mahtavalta (vanhemmista, mutta varmaan myös lapsesta)!
krista
6.10.2015 at 17:19Mä uskon lujasti, että myös lapsesta <3
Kiiski
5.10.2015 at 19:03Minä kuulun nyt niihin lukijoihin, joiden mielestä Huonon äidin tekstissä tämä ei-asia on juurikin tehokeino, jolla pyritään korostamaan jonkinlaisten rajojen tärkeyttä. Ja myönnän tässä miettineeni, että ehkä sinulle Krista ilmeisesti melko tietoisesti eitä välttelevänä kasvattajana tekstistä ensimmäisenä nousikin mieleen tuo, että ”hetkinen, ein hokeminen ja rajat ovat eri asia”, ja tartuit nimenomaan siihen ei-sanaan ja et näe tekstiä muunlaisena kannanottona. Ehkä olet lukenut sen Omat lapset-lasit päässä :), mikä toki on ymmärrettävä lähtökohta. Tähän liittyen moni onkin jo kommentoinut mm. temperamentti- ja luonneasioita. En lähtisi väittämään, että olet lukenut tekstiä sinänsä väärin tai että kirjoittaja puolestaan olisi epäonnistunut tekstissään, vaikka sen voi tulkita kahdella noinkin eri tavalla. Teksti ja aihe nyt vain ovat sellaisia, että ihmiset peilaavat niitä omista lähtökohdistaan ja kokemuksiensa kautta.
Joku kommentoija jo ehtikin kirjoittaa, että omien (työ)kokemuksiensa kautta on samaa mieltä Huonon äidin kirjoituksen kanssa, koska ovat nähneet, millaista jälkeä ”rajattomuus” saa aikaan ja luki tekstin nimenomaan kommenttina rajattomuutta vastaan, ei niinkään konkreettisena ein palvomisena. Oma tulkintani kumpuaa varmastikin siitä, että itselläni on kokemuksia (ei työn kautta, ei huolta, en ole kenenkään kasvattaja ;) ) nimenomaan nuorista aikuisista, joista olen ajatellut, että ehkäpä heidän vanhempien olisi aikanaan pitänyt kieltää asioita: JA HUOM. aivan sama, olisiko se tapahtunut kiertämällä ei vai suoraan kieltosanaa käyttämällä, kunhan jotenkin.
KiaQ
5.10.2015 at 20:32Hienosti osasit pukea sanoiksi sen, mitä itsekin ajattelin. Olin aivan ällistynyt siitä, miten suppeasti juttu ymmärrettiin. Mutta, toki oma kokemuspohja ja elämäntilanne tuohon tietenkin vaikuttaa. Ja niin, aika tunteellahan näissä lapsi- ja kasvatusasioissa mennään, ihan ymmärrettävistä syistä.
Tiukkaa asiatekstiä lukuunottamatta tulkinnanvara vaan parantaa tekstiä. Väärinymmärryksiähän siinä tapahtuu, mutta myös ilahduttavia oivalluksia.
krista
5.10.2015 at 21:02Jännä juttu tämä tulkinta-asia. Usein, jos teksti viittaa johonkin muuhun kuin siihen mistä puhuu, siitä löytyy jonkinlainen vinkki tulkinnan avuksi. Ehkä se on minulla subjektiivinen silmä tosiaan, mutta minä en sellaista tulkintavinkkiä löydä. Samaa sanomaa vahvistaa myös kommentit (tai osa niistä) bloggauksessa/Facebookissa; että kyllä pitää sanoa ei. Että en mä ainakaan taida olla ainoa, joka tuon tulkinnan on tehnyt :D Saman tulkinnan ainakin ovat lukeneet ”ei-kasvattajat” eikä kirjoittaja ole korjannut heidän käsitystään millään tavalla.
–
Tulkintaan on tietysti vaikea saada lisäselvyyttä, jos kirjoittaja ei sitä kommentoi. Jostain hassusta syystä hän ei ole myöskään julkaissut kommenttiani, vaikka kommentteja on sen jälkeen ilmestynyt useita. Jännä juttu – ehkä jäämme arvailujen varaan :)
KiaQ
5.10.2015 at 21:23Jankkaan nyt vähän vielä, kun tää aihe jäi niin kiehtomaan :)
Mun mielestä te olette Huonon Äidin kanssa samaa mieltä. Siis en olisi ollenkaan hämmästynyt, jos olisit aloittanut postauksesi: ” Olen muuten täysin samaa mieltä, mutta valitsisin ei-sanan käytön sijaan positiivisemman blablablaa..”
Samaa mieltä mä sun kanssasi olen tuosta ein käytöstä toki. Ja kaiken kertomasi perusteella pidän sua aivan loistavana äitinä ja kasvattajana.
Mähän olen kasvattanut vain koiria.. Ja niitäkin eitä välttäen. Ihan tiukan paikan tullen yksi ei, mutta vain yksi. :D
krista
5.10.2015 at 21:35Hihi, siinäpä olisi erikoinen ratkaisu tälle :D
krista
6.10.2015 at 18:41Tilanne tällä hetkellä: kommenttiani ei ole edelleenkään julkaistu :) Todennäköisesti siis juuri näin, että jäämme arvailujen varaan :)
juupasjuu
7.10.2015 at 14:24Ei varmaankaan kannata tehdä noin hassun isoa numeroa siitä, ettei kirjoittaja ole julkaissut kommenttiasi :) Katsos kun kirjoittajalla on vapaus julkaista tai olla julkaisematta, kuten itsekin bloggaajana tiedät :D
krista
7.10.2015 at 15:19No, mun mielestä se vaan oli/on tosi hassua – itsellä ei olisi tullut mieleenkään jättää julkaisematta. Siksi ehkä siitä tuli sanottuakin tässä, kun tosiaankin oon ihmetellyt, kun sitä ei vaan tuonne ilmesty, että TÄH. Mutta ehkä kyse on vahingossa, on jäänyt johonkin roskapostisuodattimeen tms. Muuten sitä on kyllä tosi vaikea ymmärtää :)
–
Vapaus toki on, ja bloggaajilla varmasti erilaisia linjauksia siitä, mitä julkaistaan. Niin ”tiukan linjan” bloggaajaa en ole kuitenkaan koskaan tavannut, joka tarkoituksellisesti jättäisi sellaisen kommentin julkaisematta kuin mitä se mun kirjoittama oli – siksi vaan vilpittömästi ihmetyttää. Ja siis toki olisin halunnut hänetkin keskusteluun :)
Karina
5.10.2015 at 20:10No mä olen lukenut tätä ei-vastaisuuden mantraa 8 vuotta eri lähteistä ja oon yrittänyt käyttää puhdasta eitä niin vähän kuin mahdollista. Tottakai sitä sitten joskus on pakko käyttää, ja nyt kun lapset on isompia, 5 ja 8, niin tulee ihan uusia ulottuvuuksia. Esim aina niin kiltti 5-vuotiaani on yhtäkkiä alkanut peittää korvansa ja mölisemään jos yritän selittää hänelle miksi jotain asiaa ei nyt tehdä, tai miksi olisi tärkeää nyt laittaa ne housut jalkaan eikä leikkiä legoilla, kun lähdetään päiväkotiin. Siinä ei meillä paljon muu auta kuin klassinen uhkailu, eli joutuu kalsareissa ulos ja tarhaan jos ei housut ala mennä jalkaan, ja kerran olen jo joutunut kantamaan pojan ulko-ovesta terassille toteuttamaan uhkaustani :D – tuli sisään ja laittoi vaatteet päälle. Mutta kyllä mä edelleen olen tuon selittämisen kannalla, ja tämä on alkanut kantaa vihdoin hedelmää pippurisen 8-vuotiaan kohdalla, joka nykyään totteleekin paremmin jos asiat selittää ja tunteet sanoittaa. Sitten sellaiseen tyttökoululaisen nenäkkyyteen ei auta muu kuin tiukka ei ja tarvittaessa Manaaja-ääni. :D
krista
6.10.2015 at 12:07Hahaa, mä varmaan muutaman vuoden päästä kirjoitan samalla tavalla kuin sä tässä!
–
Meilläkin muuten tirppa on joskus peittänyt korvansa ja todennut ”ÄLÄ KERRO TÄTÄ ASIAA ENÄÄ MINULLE!”. :D Mutta mä oon pitänyt tätä ihan hyvänä merkkinä: lapsi tietää itsekin jo ne perusteet, että mistä on kyse, ja silloin ei aikuisen tarvitse enää edes hommaa selittää :) Ottaa vaan vastaan sen harmituksen, että vaikka lyhythihaisella mekolla ei voikaan mennä syksyllä päivähoitoon :)
rajallinen
5.10.2015 at 20:22Itse ajattelen, että kieltosanasta tai ohjeistustavasta on tärkeintä, että aikuinen muistaa, ettei lapsen voida odottaa päätyvän hyvilläkään perusteluilla ”oikeaan” lopputulokseen. Keskusteleva taktiikka toimii varmasti useimmissa tapauksissa mainiosti ja auttaa lasta monessa mielessä, kun loppujen lopuksi (tai alusta lähtienkin, tarpeen mukaan) viimeinen sana on aina aikuisella ja lapsikin sen tietää. Ja kuten joku muukin matkan varrella sanoi, minustakin tärkeää on myös se, että lapsi itsekin oppii myös jämäkän rajan asettamisen olevan ihan ok, eli jos joku muu vaikkapa lyö häntä tai tahtoo muuten pahaa, niin ei ole pakko jäädä vänkkäämään mistään vaan voi sanoa vaan ei.
krista
6.10.2015 at 12:09Kyllä! Mä uskon kuitenkin, että rakentavalla ja keskustelevalla ohjaamisella lapselle syntyy se oma sisäinen motivaatio toimia ”oikein”. Ei se tietysti sataprosenttisesti oikein mene – ei varmasti lapsella, kun ei aina aikuisellakaan :) Ja se viimeinen sana tosiaan meillä on aikuisen, mutta sitä ei vaan viestitetä EI:llä vaan keskustellen ja selittäen. Lapsen mielipiteitä kuunnellaan ja arvostetaan, mutta aikuinen on se vakaa tuki ja turva <3
Mi
5.10.2015 at 20:49Näin todella temperamenttisen lapsen äitinä, jonka voimakas tahtoikä alkoi ehkä siinä 1,5-vuoden ikäisenä, on pakko todeta että ei se EI kyllä mitään hyödytä, vaikka se välillä lipsahtaakin. Luovuutta on pakko käyttää ihan joka hetki, että selviää edes arkipäivän askareista. Usein tuntuu että EI aiheuttaa vielä kahta kauheamman vastareaktion ja nimenomaan asioista juttelu ja välillä jopa puhdas harhauttaminen (jota kyllä sitäkin yritän jossain määrin vältellä) ovat ainoat tiet eteenpäin.
Tosin eri asioilla on mielestäni myös eri vakavuusluokat, jotkut tietyt asiat, kuten lyöminen ovat aina tiukka EI ja perustelut.
krista
6.10.2015 at 12:13Hyvä kokemus! Meillä on myös siis temperamenttinen kuopus, ja hänen kanssaan täytyy olla luovana/skarppina – mutta ”ei-tyyppinen” tiukkuus aiheuttaa myös yhtä tiukan vastareaktion. Samoin muuten myös ensimmäisen kanssa (vaikka rauhallinen perusluonteeltaan onkin): jos on ”sortunut” komentamaan tiukasti, niin kappas – jossain tilanteessa huomaa, että tyyppi ihan suoraan ”lainaa” ne aikuisen suorittamat elkeet omassa vastustamisessaan. Sitä ikään kuin herättävällä tavalla kuulee oman äänensä! Tuntuu kyllä selkeästi, että jos hokisi ei-ei:tä, niin kyllä se lapsi myös vastustellessaan ottaisi sen saman tekniikan käyttöön – ja sit se tosiaan ois sitä puolin ja toisin ei-ei:tä koko elämä. Ei kuulosta hyvältä.
nellisi
5.10.2015 at 20:49Ah, oma napero vasta täytti vuoden ja koen jo nyt suuria paska äiskä -fiiliksiä. Ja lisäksi olen päiväkodissa töissä. Apua, pilaan siis monen lapsen elämän! O.O
–
No joo, jos otetaan nyt ihan vakavasti. Kyllä, käytän paljon ei-sanaa. Ehkä liikaakin. Varsinkin siellä päiväkodissa pyrin aina perustelemaan miksi se ei-sana sieltä taas livahti. Siellä on muutenkin niin hektistä, että sanojen valitseminen on välillä haastavaa. Olen kuitenkin tietoisesti pystynyt siirtymään enemmän ”älä mene siihen” -tyyppisestä tavasta ”tule tälle puolelle” -tyyppiseen ratkaisuun ja pidän sitä ehdottoman hyvänä ja tavoteltavana asiana kaikille.
–
Sitten, kun kerrot, että sanot ei ehkä sen neljännen kerran ja tajuat, että nyt on tullut sanottua jo liian monta kertaa. Siinä vaiheessa huono omatunto nosti mulla päätään. Koska sullahan tilanne on ihan huippu ja sun mittapuulla monta kertaa, on mun mittapuulla vähän. ;) Kotonakin tulee sanottua ei aika monta kertaa, mutta tolle naperolle yritän aina kertoa miksi. Toisaalta, kun tuo ”miljoonannen” kerran tekee jotain kiellettyä, niin muksu vain nostetaan tilanteesta pois ja sanotaan tiukasti se EI. Silloin tulee itku ja huuto ja hetken aikaa saakin huutaa sydämensä kyllyydestä. Sitten mennään lohduttamaan ja sanotaan jälleen kerran miksi niin ei tehdä ja kerrotaan, että harmittaa saa. Sanottakoon tosin, että tuota tunteiden sanottamista tulee tehtyä liian harvoin, vaikka sen tärkeys ihan jo ammatinkin puolesta on tiedossa.
–
Eli mihin mää tässä nyt tähtään? Hyvä kirjoitus! Pisti ihmiset ajattelemaan ja samalla haastaa vähän sitä jokaisen omaa käytöstä. Pistää miettimään. Ehkä tällaiset paska äiskä -fiilikset kuuluukin tähän. Joten oma pointti on se, että mulle tuli huono fiilis tätä postausta ja sen kommentteja lukiessa, mutta ehkäpä niin pitikin? Ehkä se sitä kautta johtaakin johonkin. Toisaalta, jos tätä lukee joku, joka on jo kovin pohjalla jaksamisen kanssa, ei hyötyä varmasti synny. Vaikkakin täällä on todettu, että jaksamisen loppuvaiheilla sinnittelevät ovat eri asia. Ehkäpä sitä on itsekin jollakin tasolla vähän loppu ja monta stressitekijää nyt elämässä just tällä hetkellä…
–
Apua, nyt eksyin jo aaaaivan liikaa! Suljen sanaisen arkkuni vikkelästi. ;)
krista
6.10.2015 at 12:23Apua, kommentoinkohan mä nyt tuohon yhteen kohtaan, joka sai mun sydämen muljahtamaan…? No, kyllä mä kommentoin! Sä oot niin ”tuttu”, että varmasti uskot kun mä näin alkuun sanon, että tosi hyvä kommentti! Mutta tuo yks juttu jäi mietityttämään ihan yöunille asti ja ajattelin kysyä…
–
Kirjoitat, että ”hetken saa huutaakin sydämensä kyllyydestä”. Osaatko sanoa, miksi teillä töissä tehdään näin? Mua (kun nyt Silva on aloittanut hoidossa) alkoi nimittäin ahdistaa… Onko se tavallinen tapa päivähoidossa, mitä luulet? Eli miksi ei mennä tukemaan heti, kun lapsi harmistuu? Tuollainen pieni kun ei osaa säädellä tunteitaan vaan tarvitsee aikuisen ”heijastuspinnan” siihen; miksi antaa harmistuksen yltyä ja jättää lapsen (edes hetkeksi) yksin? Eikö olisi parempi mennä heti, niin lapsi saa tunteensa hallintaan? Me käytiin muuten myös tutustumassa yhteen toiseen päivähoitopaikkaan; siellä pieni lapsi itki (kirkui) yksin aitaa vasten; oli vasta sillä viikolla aloittanut hoitopaikassa. Moni hoitaja kävi siinä vieressä seisoaihmettelemässä, mutta ei ottanut tilannetta ”haltuun” ja se lapsi kirkui yksin TOSI (mun subjektiivinen arvio) pitkään. Mä meinasin sisäisesti räjähtää ahdistuksesta, kun tilanne tuntui lapsen kannalta niin pahalta, ja teki mieli itse mennä nostamaan se lapsi sieltä syliin (vaikka olisi rimpuillutkin) ja ottamaan tilanteen… no: aikuisen haltuun. Nyt tätä kirjoittaessa jopa harmittaa, että en mennyt – en halunnut astua hoitajien varpaille. Sanomattakin varmasti selvää, että Silva ei mennyt siihen hoitopaikkaan.
–
Paljon kysymyksiä tuosta yhteestä lauseenpuolikkaasta – anteeksi – mutta tosiaan varmasti tunnet mut niin hyvin, että tiedät, että meidän omasta tilanteesta johtuen (että Silva just aloitti hoidon) mua alkoi tuo kohta ahdistamaan. Ja siksi uskallan esittää nää huolestuneet kysymykset. En millään tavalla kyseenalaista sun ammattitaitoa siis! Oon kyllä aiemmista kommenteistasi huomannut, että olet varmasti hyvä siinä, mitä teet :)
A
6.10.2015 at 14:31Minä en ole päiväkodissa töissä, mutta temperamentikkaan 3,5v. äiti…ja sen tiedän, että silloin kun lapsi saa kunnon raivarin, niin hänen on saatava purkaa se tunne ilman väliinmenemistä. Siis tokihan se tuntuu pahalta, kun toisella on paha mieli ja kiukku ja iso huuto, mutta tiedän hyvin kokemuksesta, että jos menen siihen väliin lohduttamaan / sanoittamaan tunteita tms. mitä _mun_tekisi mieli, niin pienen kriisi vain jatkuu ja jatkuu. Sen sijaan jos hän saa päästää ulos sen kiukun ja pahan olon mitä mielessä on, niin syli kelpaa selvästi alle minuutissa. Eli mun nähdäkseni tilaakin on sille kiukulle annettava, ja pidettävä syli auki lapselle kunhan hän on siihen valmis (ja sitten käydään läpi asiat puhellen). Niin mä näkisin tuon ylläolevan kommentin juuri tällaisena tapahtumana, en sellaisena että lapsi saa huutaa ja kukaan ei lohduta.
krista
6.10.2015 at 18:47Apua, tuo tosiaan tuntuu riipivältä ajatukselta – johtunee siitä, että oma lapsi toimii eri tavalla eli purkaa olonsa sylissä; toki joskus rimpuilee, mutta kuitenkin lopulta rauhoittuu. Mutta varmasti tosiaan oma vanhempi tietää lapsensa parhaiten! Aloin vaan jännittää, että mitenköhän päiväkodissa – että mistä tietävät, kuka lapsi tarvitsee sen tilansa ja kuka sylin heti…? Ehkä puhumalla vanhempien kanssa?
–
Noihin kauhuajatuksiin päästyäni tajusin, että onneksi meidän tirppa kiukuttelee ainoastaan omille vanhemmilleen :) Itse asiassa ihan hurjan vaikea edes kuvitella, että missään tilanteessa raivostuisi vaikka hoidossa. Että ehkä mun ei tarvitse tästä (toisia) yöunia menettää :)
rajallinen
6.10.2015 at 19:44Itsekin näiden asioiden kanssa työskentelevänä, kyllä mä oon tästä ehdottomasti samaa mieltä Kristan kanssa, että yksin ei lasta saa jättää kiukun kanssa. Toki jollekin voi riittää ja olla parastakin se, että aikuinen sanoo, että mä oon ihan tässä vieressä ja että saa itkettää jne, mutta antaa lapsen olla ”rauhassa” hetken. Ja tosiaan joku hyötyy eniten heti syliin ottamisesta/kiinni pitämisestäkin tarvittaessa. Heti tilanteesta puhuminen taitaa olla liikaa useimmille, mutta kyllä sitä voi kiukun ja harmin ensin sylissäkin purkaa ja keskustelun aika on sitten myöhemmin. Päiväkodin osalta uskoisin, että siellä aikuiset osaavat sekä vanhempien kanssa juttelemalla että lapseen muuten tutustumalla nähdä, miten ketäkin lohduttaa, ja Silvan kohdalla sun kertomusten perusteella olisi helppo kuvitella, että hän osaisi aikuisen lohdutuksen vieraaltakin aikuiselta jopa itse hakea.
a
7.10.2015 at 07:50Musta on jännä, että mun kuvailusta tulkitaan että lapsi jätetään yksin kiukun kanssa. Herranjestas. Ihan siinä vieressä ollaan ja syli on aina auki ja se todellakin kelpaa sitten kun se pahin höyry on puhallettu ulos. Niin ja olen todellakin kokeillut tätä otetaan lapsi syliin ja pidetään vaikka rimpuilee, siitä ei todellakaan tule hyvä mieli kenellekään. No, lapsia on erilaisia ja kun kotona on oman temperamentin aika tarkka kopio, niin osaa ehkä ymmärtää mistä puhaltaa.
Mie vaan
7.10.2015 at 20:07Toivottavasti Silva pian kokisi päiväkodinkin ja sen aikuiset niin turvallisena, että uskaltaa pistää vastaan ja vaikka raivotakin. Sitähän se kiukkuaminen on, luottamuksen osoitus, että tuo aikuinen tuossa pysyy, kestää ja pitää musta huolen vaikka käyttäytyisin miten. Toivoisin, että jokaisella lapsella jokaisessa päiväkodissa olisi olo, että voi pistää ihan ranttaliksi 😀
krista
7.10.2015 at 20:15Mä en mi-ten-kään usko, että on kyse siitä :) En missään tapauksessa, ja tän sanon oman lapsen parhaana tuntijana :) Ei Silva rettelöi esim. mummilassakaan, vaikka paikka on TODELLAKIN tuttu ja turvallinen paikka.
Mie vaan
8.10.2015 at 15:25Joo, ei Silva varmaan ole tosiaan kovin rettelöijä tyyppiä, mutta ehkä samaa mekaniikkaa, että kokee vahvasti, että te olette Joelin kanssa ne pääaikuiset (kuten kuuluukin), jotka ottavat vastaan sen kaiken negatiivisen mitä on tarvetta? Mun mielestä vaan ois tärkeää, kun hoidossa kuitenkin sattuu ja tapahtuu, että ois joku kelle voi ikäviä tunteita purkaa. Silvan kohdalla kyllä varmaan kyky sanoittaa on se, joka niissä tilanteissa purkaa isoimmat pois.
Meillä kanssa herkkä, verbaalinen lapsi ja oikeastaan vasta se, kun itse menin töihin ja mummi hoiti työpäivien ajan tekivät sen, että saattoi mummillekin vähän kiukuta, vaikka isovanhemmat olivat alusta asti olleet tosi tosi läheisiä. Päiväkodissa ei tuollaista suhdetta kerennyt muodostua, kun se ura oli niin lyhyt ennen eskaria. Itse toiselta puolelta katsoneena olisin vähän toivonut, että sielläkin olisi löytynyt joku niin luottoaikuinen, mutta se ehkä olikin liikaa toivottu, kun sellaisen suhteen luominen vie aikaa.
Papyli
7.10.2015 at 00:20Meillä on myös samoin, että välillä se syli ei auta. Jos poika sattuu samaan jostain kauheat raivartit (esim. lego palikka ei mene haluamalla tavalla paikoille) ei mun syli tunnu auttavan. Enemmänkin aiheuttaa enemmän mielipahaa kun yritän mennä lähelle. Siksi annankin hetken hänelle tilaa ja odottelen lähellä. Yleensä hän jatkaa hetken päästä taas leikkejään tai sitten haluaa myöhemmin siihen syliin ja lohdutan.
nellisi
6.10.2015 at 20:22Voi apua Krista! Toivottavasti en nyt ihan totaalisesti pilannut sun yöuniasi. Minä en henkilökohtaisesti _töissä_ anna lapsen huutaa sydämensä kyllyydestä yksin. Selitin ehkä itseäni huonosti. Joissakin tapauksissa saattaa kyllä olla, kuten yllä kommentoitiinkin, että lapsi ei tosiaan hyväksy syliä sillä sekunnilla, vaan rimpuilee itsensä irti. Joka tapauksessa kun olen töissä, pyrin aina selittämään sille lapselle mistä jokin asia johtuu ja sanoittamaan niitä tunteita siinä heti. Tässäkin olen kehittynyt. Alkuun niitä tilanteita tuli itselle ja annoin sen lapsen huutaa, mutta kasvamista on tapahtunut ehdottomasti parempaan suuntaan. Ja sen verran kuitenkin pilaan yöuniasi, että kyllä sitä huudattamista tapahtuu.
–
Juuri tänään oli tilanne töissä, että lapsi useista kehotuksista huolimatta pelleili ruokapöydässä ja hänet lopulta nostettiin sieltä pois (oli kuitenkin syönyt jo ruuan melkein kokonaan). Siinä lapsi sitten jätettiin yksin siihen seisomaan ja huutamaan. Pienen hetken (puhutaan sekunneista) siinä odottelin, jos tilanteen aloittanut aikuinen hoitaa sen loppuun, mutta koska niin ei käynyt, menin itse lapsen luokse ja selitin hänelle miksi näin kävi. Lisäksi todettiin, että varmasti se harmittaa ja saakin harmittaa. Mutta päiväkotienkin henkilökuntaa on todella laidasta laitaan ja erilaisilla näkemyksillä. Joskus on niin, että ajatus on hieno, mutta käytäntö ei menekään saman kaavan mukaan.
–
Mutta palatakseni omaan lapseeni! Sen annan välillä huutaa. Tuo on juuri sellainen, että lähtee karkuun, rimpuilee sylissä ja huutaa kahta kauheammin. Se saa hetken siinä huutaa (puhutaan siis ehkä alle puolesta minuutista) ja sen jälkeen tilanteen haltuunottaminen onnistuu ja lapsi on purkanut pahimman kiukkunsa. Varsinkin tosiaan tilanteessa, jossa on miljoona kertaa selitetty ja kielletty ja ohjattu parempiin puuhiin, tätä tulee itse käytettyä. Oma hermo ei vain kestä ja tämä antaa vähän kiukun tasautua meillä molemmilla. Ei sitten tule hermostuttua itsekään yhtään enempää.
–
Ja koska tekstini nyt tuntuu poukkoilevan, niin palaan vielä päiväkotiin. Täytyy myöntää, että minun pitäisi enemmän ottaa timini kanssa puheeksi yhteinen linja! Minä huomaan olevani nyt uuteen paikkaan mentyäni vähän eri mieltä monesta asiasta. On kuitenkin tosi hankala mennä sanomaan ihmisille, jotka ovat olleet talossa kauan, että ”voidaanko hei hoitaa nää asiat vähän eri tavalla” (kärjistetysti, en mää nyt ehkä asiaa ihan noin ilmaisisi). Juuri taloon tulleena koen olevani vähän vaikeassa asemassa, vaikka kukapa muukaan heille antaisi erilaista näkemystä, jos en minä sitten. Huh vaikeeta! Tämän kaiken lisäksi koen töissä muutenkin suurta ahdistusta, koska ajatukset ovat omassa lapsessa ja siinä miten hänen päivänsä omassa päiväkodissaan menee. Olen miettinyt myös onko tämä kuitenkaan sitä työtä mitä haluan loppuelämäni tehdä ja koen suurta päänsisäistä taistelua. En haluaisi olla töissä päiväkodissa, jos en pysty tekemään työtä koko sydämelläni. Ne lapset kuitenkin ansaitsevat sen, että aikuinen on satasella mukana! Uaaah, nyt tää meni hei ihan itsetutkiskelun puolelle ja eksyin aiheesta. Kunhan tässä raskaan päivän päätteeksi yritin saada sulle jotain järkevää vastattua. ;)
Mie vaan
5.10.2015 at 21:24Opettaja-lehdessä mielenkiintoinen haastattelu asiaa sivuten. Itse en lähtisi rakentamaan mitään vastakkainasettelua ei:n ja selittämisen välille. Ei on sana siinä missä muutkin ja tärkeä myös lapsen itsensä oppia käyttämään sitä esim. kohdatessaan kiusaamista tai väkivaltaa.
http://www.opettaja.fi/cs/opettaja/jutut&juttuID=1408912459080
krista
5.10.2015 at 21:33Apua olin niin perustavanlaatuisesti eri mieltä, että puolivälin jälkeen (eikä siinä edes puhuttu ei-sanasta) en kyennyt edes lukemaan loppuun :D Että joo ei, en ole samaa mieltä ton häiskän kanssa :D
–
…mutta SUN kanssa olen samaa mieltä, että eitä myös tarvitaan. Ja tshihihi näin ekan kokemuksella kyllä se 3-vuotias on sen hyvin (liian) tehokkaasti oppinut, vaikka sitä ei olla sille hoettukaan :D
krista
5.10.2015 at 21:42Kappas, sama tyyppi, joka puhui pyssyleikkien puolesta. Ilmankos olen eri mieltä (tästäkin) hänen kanssaan :D
viv
6.10.2015 at 21:13Ooh, pyssyleikit! :) Tässäkin ois aihe josta ois hauska vängätä jonkun blogin keskustelussa! (Muinoin niitä negailin, enää en. )
Minna Kankaanpää
5.10.2015 at 21:53Nyt on kyllä pakko sanoa että olen puolivahingossa ruvennut ”eittömäksi äidiksi”. Huomaan käyttäväni usein ja paljon samantapaisia ein korvaajia kuten tuossa yllä annoit esimerkiksi. Uhmaikäisen (jep, minäkin uskon että uhmaikä on oikeasti olemassa) kanssa sana EI on varma katastrofin aiheuttaja. On helpompi sanoa kiukuttelevalle ja yliväsyneelle lapselle ”otetaan namia sitten kun mummo tulee kylään ja kahville, otettaisko nyt vaikka tätä herkkuleipää jälkkäriksi?” Ennen kuin lapsi ehtii edes ajatella koko namia, ajatukset harhailevat jo mummossa, leivässä ja kahvissa. Heitän heti perään ”hei katsos, täällä olis kurkkuakin, leikataanko?” Ja niin napero odottaa onnellisena leipä kätösissään kurkkua. Huijaamaan en tietenkään ala, mutta esimerkiksi mummon kyläily on helppo kertoa juuri tuollaisessa tilanteessa ;)
krista
6.10.2015 at 17:41Hyvältä kuulostaa, että ikään kuin näppituntuma on ohjannut toimimaan näin! Vähän samantyyppinen puolivahinko tämä oli aikoinaan minullekin, kun Silva alkoi olla ”toimeliaassa” iässä. En ollut mitenkään etukäteen päättänyt/selvittänyt teorioita vaan se tuntui sekä omalta tuntumalta (”miksi ihmeessä alkaisin KIELTÄMÄÄN? lapsihan haluaa OPPIA ja minun tehtäväni on OHJATA häntä oppimaan toimintatavat”) ja ihan lähipiiristä nähtyjen ja omien kokemuksienkin pohjalta.
–
Heh tuo muuten täytyy sanoa, että ainakin meillä lapsilla on yllättävä muisti. Vaikka kuinka luulisi, että ”ei se sitä enää muista, kun mummi sitten tulee”, niin KYLLÄ MUUTEN MUISTAA :D
Cpop
5.10.2015 at 21:56Samaaaaaaaa mieltä.
Oppisimpa itsekkin enemmän kasvattaa rakentavasti, sen väsyneen ja kireän eieieieieieieieiei virren sijaan. Hyvinä päivinä siinä onnistuu, mutta huonoina päivinä (joita on harmittavan paljon) menee kyllä ihan plörinäksi.. Joko tulee sanottua liikaa ja liian jyrkästi EI tai sitten liian vähän tai hövelisti.. Pfff… Sitten kun on vielä sellainen harkitsija ja ”jumittaja” niin ei ns. ehdi siihen tilanteeseen selityksen kanssa.
krista
6.10.2015 at 17:42Kyllä – mutta onneksi meidän vanhempien ei tarvitse olla täydellisiä! Koska ei me olla; en mä ainakaan :)
riistahurjastelijamamma
5.10.2015 at 22:45Meinaan vaan, että minkälaiseen maailmaan niitä lapsia kasvatetaan. Ainakin me eletään aikuisina sellaisessa maailmassa, missä tosi monet asiat on vaan ei. On tärkeintä kaikista, että lapselle selitetään tilanteita ja asioita ja odotuksia, mieluiten etukäteen lempeästi ennakoiden, jotta lapsi ehtii valmistautua ja asennoitua ja oppii ymmärtämään miten maailma toimii ja miksi aikuiset tekevät kuten tekevät. Todellisuudessa tämä toteutuu parhaimmillaan toisinaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kasvattajina meidän tehtävä on opettaa lasta pärjäämään tässä yhteiskunnassa (koulussa, työpaikalla, kavereiden kesken jne) ja siksi en halua omista lapsistani kasvattaa niitä, jotka ovat tottuneet maailman menevän siten kuin he haluaisivat, edes näennäisesti. Mitä pahaa on siinä jos lapselle sanoo Ei silloin kun joku on kiellettyä? Mun mielestä se on vähintäänkin rehellistä. Kokisin karseaa epäonnistumista vanhempana, jos lapseni kohtaisi ensimmäisen pettymyksensä vasta siperian opettamana kodin ulkopuolella.
hannah
6.10.2015 at 10:11Aivan samaa mieltä. Ja paljon alakoulun opettajien kanssa keskustelleena (löytyy lukuisia niin sukulaisista kuin kavereista), tällaisia lapsia todella on koulussa nykyään runsaasti (kuten tuossa ylempänä linkatussa artikkelissakin todettiin). Kaikesta pitäisi saada vängätä ja keskustella, mitään sääntöjä ei oteta vastaan ylhäältä annettuina, vaikka niinhän yhteiskunta toimii, että tietyt säännöt on eikä niistä jatkuvasti neuvotella.
NiinaS
6.10.2015 at 14:17Olen ihan samaa mieltä. Tietyt asiat tässä maailmassa ovat yksiselitteisesti kiellettyjä, ja lapsen pitää pystyä luottamaan siihen, että aikuinen tietää paremmin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joistakin asioista voisi neuvotella, mutta alle kouluikäisen lapsen päätösvallassa ovat lähinnä sellaiset asiat, laitetaanko tänään päälle sininen vai punainen paita tai syödäänkö lihapullien kanssa kokonaisia perunoita vai muusia.
Ei koulussa tai päiväkodissakaan ole aikaa tai resursseja ottaa huomioon jokaisen mielipidettä tai kuunnella loppumatonta kyseenalaistamista ja vastaan vänkäämistä. On lapsellekin rankkaa, jos ensimmäinen ehdoton ei tulee vastaan vasta kouluiässä. Koulussa on tietyt säännöt ja niitä noudatetaan. Jos vanhemmat ovat sitä mieltä, että säännöissä on korjattavaa, siitä neuvotellaan opettajan kanssa kahden, mutta lapsen suuntaan pidetään yhtenäinen linja.
krista
6.10.2015 at 17:50Tää menee hassuun suuntaan tässä; johtuneeko alkuperäisen tekstin eritavointulkinnasta vai onko tämä tässä ihan vaan rönsy muuten vaan. Mutta jos alkuperäisen bloggaajan elämästä puhuu, niin meillä on monikin asia yksiselitteisen kiellettyä – miniesimerkkinä vaikka ihan triviaali juttu, sohvalla pomppiminen. Tai kengät aina jätetään eteiseen. Aika paljonkin meillä on ”turhia” omia sääntöjä. Niitä ei ole kuitenkaan koskaan käsketty/kielletty, vaan ohjattu toimimaan oikein.
–
Eli jos nämä ”loputtomat vänkäykset” kohdistuvat ajatukseen, että meidän toimintatapa johtaisi siihen, täytyy näin yksiselitteisesti todeta, että se ei pidä paikkansa.
krista
6.10.2015 at 17:46No hitsi – ”tottumaan maailman menevän siten kuin haluaisvat” – en tarkkaan tiedä, viittaatko minuun, mutta EN MINÄKÄÄN halua kasvattaa lapsiani sellaiseen. Kyse ei missään nimessä ole siitä, etteikö rajoituksia olisi. Tuossa mun bloggauksen viimeisen kuvan päällä olevassa kappaleessa on se mun mielestä tärkein pointti: että onko lapsella oma sisäsyntyinen motivaatio toimia jollain tavalla, vai toimiiko lapsi käskystä. Tämä on se iso ero.
–
Mä haluan kasvattaa tähän maailmaan itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, joila on sisäinen motivaatio toimia oikein.
senni r
7.10.2015 at 14:54Riistahurjastelijamamma, hyvin osasit pukea sanoiksi minunkin ajatukseni.
Anna
6.10.2015 at 07:56Minusta tässä demonisoidaan tuota ei-sanaa ihan liikaa. Tuntuu hassulta (kolmen lapsen äitinä), että keskustelu painottuu yhden sanan käyttöön.
Luin Huono äiti -tekstin ja ajattelin, että huh, en ainakaan itse haluaisi toimia noin. Mutta en silti ole sitä mieltä, että se ei sana pitäisi aina kierrellä ja kaarella. Minulla Huono äiti -tekstissä vaivasi se, että esimerkeissä olevat esim. rangaistukset eivät liittyneet mitenkään itse ongelmaan. Ja sävy niissä oli mielestäni tyly.
Olen Krista sinun kanssa samaa mieltä siitä, että asiat täytyy selittää, vaikka useampaan kertaan. Mutta en ymmärrä (selitä mulle, olen valmis muuttamaan mielipidettäni!), miksi ei voisi sanoa lempeällä, mutta päättäväisillä äänellä esim. ” hei, tätä ei kannata tehdä noin. Katsos, kun, jos teet näin, voi tapahtua xxxx. Kokeilisitko tällaista xxxxx tapaa?” Miksi, se ei-sana on niin paha?
Muuten olen täysin samaa mieltä ajatuksistasi, mutta minusta se ei-sana ei ole ratkaiseva vaan se asenne/sävy ja perustelut asialle. Tiukka kovalla äänellä sanottu EI säästetään tositilanteisiin, mutta tavallisella äänensävyllä sanottu ei, jos lauseeseen kuuluu selitystä/keskustelua tms, on minusta sana siinä missä muutkin.
krista
6.10.2015 at 10:12Tarkoitus ei ole missään nimessä demonisoida vaan kirjoittaa vastine kirjoitukselle, jossa hoetaan sitä sanaa kolmisenkymmentä kertaa :D
–
Syitä on tullut kattavasti mutta vähän tietysti tipotellen täällä keskustelussa, mutta hitsi ehkä mä yritän tässä vielä tiivistää, kun tuo ”selitä mulle, olen valmis ymmärtämään” on niin hyvä tapa keskustella :) Tää seuraava on tietysti vaan pienenpieni tiivistelmä kaikesta mahdollisesta, mitä ajattelen :) Osasta näistä (ehkä kaikistakin) oot varmaan samaa mieltä, eli tämä ei suoraan sulle vaan ikään kuin yleisinä perusteina ajatuksilleni.
–
Eli ensinnäkin, esimerkin voi ajatella omallekin kohdalle. Esität mielestäsi loistoidean esimiehellesi, ja hän vastaa:
”Ei! Puhutaan tästä seuraavassa tiimipalaverissa.”
tai:
”Hyvä idea! Puhutaan tästä seuraavassa tiimipalaverissa.”
Sisältö on periaatteessa sama, mutta kumman vastauksen saatuasi jatkat motivoituneena päivän hommiin?
–
Toiseksi: ”ei” harvoin toimii. ”Ei” ei sisällä muuta informaatiota kuin kiellon, kun taas ”tee näin” kertoo suoraan, mitä lapsen halutaan tekevän. Joskus kielto voi olla jopa harhaanjohtava, kuten ”älä mene”, jos lapsen ymmärrys kuulee vain tuon ”mene”. Silloin ”pysähdy” olisi sisällöltään sama, mutta se heti kertoo toimintaohjeen. Moni vanhempi kertoo jankkaavansa päivän mittaan kymmeniä kertoja ”ei”:tä. Voisiko silloin kuvitella, että se ”ei” ei vaan toimi? Miksi jatkata jankkaamista, kun voi kokeilla muita keinoja, jotka saattaisivat jopa toimia. ”Ei” on vanhemmalle helppo ja nopea; vaihtoehdon keksiminen vaikeampaa. Mutta ”ei” on vain kieltämistä, ohjaaminen on kasvattamista.
Moni sanoo: ”ei – tee mieluummin näin.” Miksi se negatiivinen ”ei” on siinä, kun ilmankin pärjää? Antamassasi esimerkikssä lapsi haluaa varmasti oppia, miten asia tehdään. Miksi ihmeessä lähteä liikkeelle siitä, miten sitä asiaa EI tehdä…?
–
Kolmanneksi: jatkuva ”ei” kokee helposti inflaation. Mistä lapsi erottaa enää sävyasteet – huudon volyymistä? Ei:tä olisi mun mielestä hyvä säästellä tilanteisiin, joissa kyse on OIKEASTI jostain ei-eistä.
–
Neljänneksi: psykologian (?) ihan perustason käsitteinä puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta: tehdäänkö joku asia, koska itse haluaa tehdä, vai tehdäänkö se rangaistuksen/palkinnon takia. Sisäinen motivaatio on vahvempi. Jos lapsen haluaa oppivan itse haluamaan käyttäytyä ”oikein”, kannattaa ohjata lasta HALUAMAAN tehdä niin. Kiellon/käskyn kautta lapsi saattaa totella, mutta vaikka valvonnan pettäessä silti tehdä niin. vaikkapa sitten kieltoa uhmatakseen. Kielloilla voi saada kasvatettua lapsen, joka tottelee/uhmaa. Keskustelemalla puolestaan lapsen, joka itse säätelee itsensä toimimaan oikein – ilman, että joku huutaa ”ei”:tä vieressä.
–
Tämä siis minitiivistelmä ja jotain saattoi tietysti unohtuakin. Luultavasti unohtuikin, en ole saanut aamukahvia vielä :) Mutta ”ei”:tä ei siis ole tarkoitus demonisoida vaan osoittaa, että muitakin tapoja ON, ja ne saattavat jopa toimia aika paljon paremminkin :)
–
Temperamentti/voimavara/sun muut disclaimerit tietysti tähän; kukaan meistä ei ole täydellinen ja minä itse en TOSIAANKAAN :)
Mie vaan
6.10.2015 at 13:17Mä en miellä eitä mitenkään super negatiiviseksi. Ihan yhtä neutraali vastaus kuin jookin. ”Saanko äiti keksin?” ”Et, kun kohta on ruoka” Miksi verhota hyväksi ideaksi kun ei se kerran sitä ole? Ruuan jälkeen voidaan kysyä, että vieläkö haluat keksin tai sit asia unohtuu kun kaikilla on vatsat täynnä. Kyllä meilläkin kielletään positiivisen kautta, mutta ei erikseen vältellä ei sanaa. ”Otapa kengät pois, ne jalassa ei saa mennä sisälle”, ”Istupa alas, syöttötuolissa ei saa seistä, voit pudota ja tulee pipi” . Eikä meillä todellakaan huudeta päivät pitkät eitä, vaan tehdään juuri tuota samaa perustelua ja kehoittamista kuin teilläkin, mutta ilman ein välttelyä.
krista
6.10.2015 at 17:56Varmaan loppujen lopuksi aika samaa :) Kaksi viimeistä esimerkkiä voisi olla meilläkin (= ei ensimmäisenä kieltosanaa, mutta se ei livahtaa sinne kuitenkin – vaikka voisi jättää livahtamattakin, tyyliin: ”otapa kengät pois, kengät jätetään aina eteiseen” ja ”istupa alas tai voit vahingossa pudota”) Ekaan ehkä konreettisemmin sanoisin eri tavalla eli en aloittaisi kieltosanalla (paitsi silloin, kun olen liian väsynyt ja kireä – eli sanotaan, että TEORIASSA en aloittaisi kieltosanalla) vaan sanoisin tyyliin: ”nyt meillä on ruoka-aika, keksiä syödään… …koska-sitä-nyt syödäänkin, kun meillä ei koskaan.. no: mummilassa” :D
–
Mutta tuo on tuollaista minihienosäätöä enkä usko itsekään sen olevan mitenkään olennaista. Antamissani esimerkeissä muutenkin yritän sanoa sen teoreettisen (omasta mielestä) suht ideaalin tavan; en sitä, mikä käytännössä sitten tulee suusta ulos :D
Mie vaan
6.10.2015 at 19:33Meillä kieltosanalla aloittaminen ei liity väsymykseen tai tiukkuuteen. Einkin voi sanoa ihan nätisti, ilman että se on tyly 😊 Tärkeintä on mun mielestä, että homma toimii sopuisasti ja kaikille tulee ymmärretty ja hyväksytty olo.
Tohon aiemmin linkkaamaani artikkeliin voisin kommentoida, että oli siinä varsinkin koulun vinkkelistä ihan asiaakin, mutta sävyltään toiminta-ajatukset oli mun mielestä liian kovia ja tylyjä.
krista
6.10.2015 at 20:00Mie vaan, heh joo mun täytyy joskus oikeassa mielentilassa palata tuohon artikkeliin ja yrittää suodattaa sieltä jotain ensireaktion takaa :)
Anna
7.10.2015 at 10:55Kiitos tiivistelmästä! :) olen aika samoilla linjoilla kanssasi.
Sai mut jäsentämään ajatuksiani lisää. Esimies-esimerkki oli hyvä ja oon samaa mieltä sun kans siitä, että ei sitä eitä siihen. :D
Positiivisen kautta lapsi oppii/kuuntelee/ymmärtää/motivoituu pääasiassa paremmin. Minusta se ei on paha, jos kehotus alkaa kieltosanolla tai negatiivisesti. Se lannistaa heti. Mutta jos se ei on siellä positiivisen selityksen keskellä neutraalisti sanottuna, se ei mielestäni ole sen kummempi kuin, jos sitä ei olisi. Esim. ”Ohhoh, karkkiako muka ruoaksi? Olisko vähän hassua! Pelkästään karkkia ei kannata syödä ruoaksi, kun silloin ei jaksa loppupäivää ja voi tulla maha kipeäksi.” tai ”Ohhoh, karkkiako muka ruoaksi? Olisko vähän hassua! Jos syö vain karkkia ruoaksi, voi tulla maha kipeäksi eikä jaksa loppupäivää!”
Ei ne lapsetkaan tyhmiä ole, ne aistii kyllä sen sanoman sieltä, oli sitä ei-sanaa siellä tai ei.
No joo, vähän pilkunviilaukseksi meni ja hyvä ”väitellä”, kun olen lähes kaikesta samaa mieltä. :D mutta ehkä haluan tuoda sen ajatuksen vain esiin, että mielestäni sellaisella tiukalla ”meidän lapselle ei koskaan sanota ei-sanaa/kieltomuotoa” -asenteella (joka teillä ei kuitenkaan ilmeisesti ole, mutta tiedän perheitä, joissa on) ei välttämättä pääse sen pidemmälle, kuin sen kieltosanan ASIALLISELLA ja JÄRKEVÄLLÄ käytöllä.
krista
7.10.2015 at 13:48Niin kuin tiesit; noin tiukkaa ei-linjaa meillä ei siis to-si-aan-kaan ole, kyllä se sana puheessa saa olla mukana ja usein onkin :)
–
Karkkiesimerkki tosiaan minulta hieman kömpelö; johtunee ihan siitäkin pitkälti varmaan, että se ei ole meidän elämästä peräisin oleva esimerkki. Nuohan eivät siis edes tiedä, mitä on karkki :D Siksi siihen oli vähän vaikea ajatella vastausta, mutta yritin laittaa, miten itse sanoisin – luultavasti pyrkisin ohittamaan (vaikka se ei perusteiden antamisen kannalta se paras tapa olekaan) sen johonkin tapaan, että en päätyisi keskusteluun, että mitä se karkki oikein on ja miksi sitä ei syödä jne. Helpompi karkittomuuden kannalta :) Niin pitkään siis, kun se tässä enää mahdollista on. Mutta jos karkki olisi elämässä mukana, vastauskin olisi varmasti jotenkin… …järkevämpi. Toivottavasti :D
Elina
6.10.2015 at 12:22Hyvä teksti. Meni jakoon! :)
krista
6.10.2015 at 17:51Kiitos! <3
Hanna
6.10.2015 at 14:28Mä olen ollut aiemmin aika allerginen tälle ei-vastaisuudelle sen keinotekoisuuden vuoksi. Siis että ihan kuin jonkun suomenkielen sanan välttäminen nyt olisi niin kauhean tähdellistä, varsinkin jos sisältö on oikeanlainen.
MUTTA. Sain sellaisen lapsen, jonka kanssa tiukka ei ei vain toimi. Ei, vaikka olisin kuinka johdonmukainen ja oikeassa. Hänen temperamenttinsa on toisaalta hyvin herkkä, toisaalta taas hyvin kiivas. Ristiriitatilanteissa minun vaatimukseni saavat aikaan sen, että hän menee täysin pois tolaltaan ja hermoromahdukset kestävät ikuisuuden. Hän on nyt runsaat 1,5 vuotta, ei siis uhmaiässä todellakaan.
Olen siis todellakin joutunut pohtimaan sitä, miten tilanteet ratkeavat niin, että langat ovat minun käsissäni mutta että lapseni tunnetila ja temperamentti tulevat huomioiduksi. Ja nuo kuvaamasi esimerkit ovat juuri niitä, jotka olen huomannut toimivan. Koen, että kaikilla lapsilla on oikeus empaattiseen ja rakastavaan ohjaukseen. Se on minusta edelleen hiukan toisarvoista sisältävätkö ne lauseet ”ei”:n, tärkeämpää on se tapa ja sävy. Se, että lapsen reaktiolle annetaan oikeutus ja hänen äänensä tulee kuuluviin.
Minusta näiden kahden kirjoituksen sävyero oli juurikin siinä, että ensimmäisen tavoitteena on tottelevainen lapsi, toisessa taas tuetaan lapsen kykyä myös itse ajatella. Kummassakin esimerkissä langat ovat aikuisen käsissä. Ei:ttömässä versiossa tavallaan vaaditaan myös lapselta enemmän, koska hän joutuu reflektoimaan omaa käytöstään. Itsehillintä kehittyy vuorovaikutuksessa ja MYÖNTEISESSÄ sellaisessa. Ei-sanan välttämisen sijaan minä puhuisin myönteisestä ja lasta kunnioittavasta vuorovaikutuksesta myös konfliktitilanteissa. Tuetaan lapsen itsehillintätaitojen kehittymistä hänen temperamenttiaan kunnioittaen. Aikuinen ohjaa ja auttaa lasta, ei vain kiellä. Johdonmukaisuus ja jämäkkyys ei tarkoita että pitäisi olla ankara.
Myönteinen vuorovaikutus on helppo vääristää rajattomuudeksi ja lässyttämiseksi, lapsen tien turhaksi tasoittelemiseksi. Että sitten sillä on vaikeata kun ne OIKEAT pettymykset sitten tulevat. Siitähän ei ole kysymys. Tavoite on sama, kasvattaa lasta jotakin kohti, mutta tapa päästä sinne on erilainen. Lapsi kestää kyllä pettymyksiä, varsinkin kun hänellä on siihen apuna ympärillä aikuisia.
Kiitos sinulle hyvästä kirjoituksesta!
krista
6.10.2015 at 17:59Oh, tätä oli ihana lukea – tuli olo, että olet tulkinnut juuri niin kuin tarkoitin, kiitos kun jätit kommenttisi! <3
-
Ja kyllä, "ei-sanan kieltäminen" -määrittelynä itse asiassa ON huono ja selvästikin saa aikaan vastareaktiota. Sen olen huomannut aiemminkin (mutta taas tein niin, ehe hehe), mutta tällä kertaa ikään kuin tekstin vastinemuoto vei siihen. Mutta kyllä, kyllä: kyse juuri ja nimenomaan tästä, kopsaan sun tekstin koska se on niin osuvasti määritelty:
-
"...myönteisestä ja lasta kunnioittavasta vuorovaikutuksesta myös konfliktitilanteissa. Tuetaan lapsen itsehillintätaitojen kehittymistä hänen temperamenttiaan kunnioittaen. Aikuinen ohjaa ja auttaa lasta, ei vain kiellä. Johdonmukaisuus ja jämäkkyys ei tarkoita että pitäisi olla ankara."
-
Kiitos, fiksusti sanottu!
Sole
6.10.2015 at 16:07Hyvä kirjoitus! Olen myös miettinyt ”ei haittaa” -toteamusta, kun/jos lapsi vaikka kaatuu ja ei satuta tms. mutta pelästyy ja alkaa itkemään. Vanhemman reaktio tilanteeseen on tärkeä. Kun lapsihan rekisteröi usein ei-sanan ja hätkähtää sitä ja itkee lisää. Eli olen yrittänyt lapselleni sanoa vaikka ”oho” tai välillä jopa ”hieno pyllähdys” tms….
Toki myös ei- sana on hyvä välttää,mutta usein se pääsee suusta lipsahtamaan ja mielestäni se on välillä myös hyvä/toimivin sana ;)
krista
6.10.2015 at 17:23Tätä mäkin oon miettinyt eikä mulla ole ratkaisua – ehkä hyvä bloggausaihe jossain vaiheessa! Tähän liittyen oon nimittäin lukenut, että aikuisten usein toistama ”ei sattunut!” -reaktio voi olla huono, koska lasta on voinut sattua ja silloin aikuinen ikään kuin mitätöi lapsen tuntemusta kysymättä häneltä mielipidettä. Oon kuitenkin huomannut, että multa itseltäkin on vaarassa lipsahtaa tuo; oon nyt edes yrittänyt kesyttää sitä ”ei haittaa” -muotoon, joka on varmasti jo parempi. Nykyään pyrin sanomaan vaikka ”hupsis!” tai muuta sellaista, niin kuin sinäkin siis :)
Ilargia
6.10.2015 at 18:49Pakko kysyä parista kohdasta, vaikkei aihe omassa elämässä kovin ajankohtainen olekaan:)
”Eli ensinnäkin, esimerkin voi ajatella omallekin kohdalle. Esität mielestäsi loistoidean esimiehellesi, ja hän vastaa:
”Ei! Puhutaan tästä seuraavassa tiimipalaverissa.”
tai:
”Hyvä idea! Puhutaan tästä seuraavassa tiimipalaverissa.”
Sisältö on periaatteessa sama, mutta kumman vastauksen saatuasi jatkat motivoituneena päivän hommiin?”
Miten sisältö on noissa kahdessa lauseessa sama? Mun nähdäkseni ensimmäisessä esimies kertoo töksähtävästi, että ei pidä ideaa hyvänä/mahdollisena/toteutuskelpoisena tms., mutta jostain syystä silti haluaa puhua asiasta palverissa. Toisessa hän taas väittää ideaa hyväksi ja ehdottaa sen jatkokäsittelyä, jolloin vaikuttaa siltä, että asia on oikeasti menossa eteenpäin ja idea voisi toteutua.
Musta joko näissä ei ole sama sisältö tai sitten esimies valehtelee jälkimmäisessä.
Olen tosin huomannut, että välillä oikeastikin tehdään niin, että väitetään jotain ideaa hyväksi ja sitten kuitenkin kiertoteitse pyritään tekemään selväksi, että jostain syystä niin ei voida/haluta tehdä. Musta se ei ole ollenkaan kannustavaa, vaan loukkaavaa ja rasittavaa (siis sitten, kun asian todellinen laita käy ilmi).
”Ai sitäkö sulla tekisi mieli aamupalaksi? No oho! Ootpa sä hassu, eihän xxxx ole mikään aamupalaruoka! Katsos, kun mä laitoin sulle jo tän sun tavallisen herkkuaamupalan valmiiksi tähän! Sovitaanko vaikka niin, sitten kun on yyyy, niin sitten syödään xxx.”
Ainakin tämän ja karkkiesimerkin osalta mulle jäi täysin epäselväksi, että missä tässä perustellaan lapselle, että minkä takia hänen ideansa ei käy ja on huvittava. Tai siis, mun mielestä sekä tässä että ”karkkia eturuuaksi” esimerkissä sanotaan vaan, että ei käy, koska minä sanon, että xxxx ei ole aamupalaa ja meillä ei ole tapana syödä karkkia eturuuaksi. ”Ei käy, koska minä sanon” on vaan nätimmässä paketissa kuin Huonolla äidillä, ja se sitten varmaan on lapsi/tilannekohtaista, että kannattaako se tarjoilla kivasti kuorrutettuna vai rautalangasta väännettynä.
Noin yleisesti olen sitä mieltä, että rajojen asettaminen lasta kunnioittaen on tärkeää ja on yhdentekevää käytetäänkö siinä jotain yhtä tiettyä sanaa vai ei. Luin Huonon äidin tekstin sillä ajatuksella, että ”ei” toimi tyylikeinona symboloiden kieltämistä yleensä, ja oikeastaan ideana oli se, että välillä lasta on kiellettävä (tavalla tai toisella) vaikka se ei kivaa olekaan. Ja vaikka olisi helpompaa ja mukavampaa sanoa, että ota vaan karkkia, jos kerran mielesi tekee.
Mutta myönnän, että ei ole omia lapsia ja kokemukset muidenkin lapsista on aika vähäisiä. :)
krista
6.10.2015 at 19:02Eka esimerkki: molempien sisältö on ”puhutaan asiasta tiimipalaverissa”. Freudilainen kysymys: miksi muuten ajattelet, että esimies valehtelee JÄLKIMMÄISESSÄ? :)
–
Toka esimerkki: koska lapsi kyllä tietää, että karkkia ei syödä alkupalaksi (meillä ei ikinä; lapsi ei ole sitä ikinä edes maistanut), siksi se on hassua (meillä tuo ehdotus olisi lähinnä lapsen esittämä vitsi).
–
Ja ”ei käy, koska minä sanon” on aika lailla mahdollisimman huono peruste – siitä varmaan moni aika yhtä mieltä, uskoisin :D
Laura
6.10.2015 at 19:13Oih jotenkin ahdistava kirjoitus – tästä tuli sellainen olo, että tiedät kaiken kasvatuksesta ja kaikki muut variaatiot ovat väärin ja toisella tavalla toimivat vanhemmat jotenkin tyhmiä/asioihin perhetymättömiä tms. Ehkä luin väsyneenä tämän ”vinoon”. Toivon niin. Jotenkin toivoisin siis kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviin keskusteluihin vähemmän ”oikeassa olemista” (josta tulee helposti tuomitsevaa) ja enemmän ymmärrystä siitä, että lapset, vanhemmat ja tilanteet ovat hyvin erilaisia.
krista
6.10.2015 at 19:48Kirjoitus oli vastine (ja siksi tämä sävy) Huonon äidin kirjoitukseen, jossa tuomittiin sellaiset lapset, joilta ei-sana jää oppimatta jos-sun-vaikka-mihin. Tämä oli tarkoituksellinen mielipidekirjoitus vastakkaisesta näkemyksestä, ja lopussa yritin vielä erikseen sanoa, että tämä teksti oli kärjistys :)
–
Tsemppaava henki (tuohon sun viestiin alla) on tän blogin ydinhenkeä ja myös sitä, mitä ajattelen ja mitä pidän tärkeänä. Vaikka joskus satunnaisesti tyylilaji olisikin jotain muuta niin kuin tässä vastinetekstissä oli. Mielipidekirjoitus ei olisi mielipidekirjoitus, jos siinä ei ilmaisisi mielipiteitä. Kasvatuskeskuteluita täällä on käyty ennenkin, ja tämäkin keskustelu on edennyt tosi rakentavasti ja hyvässä hengessä! Kiitos kaikille keskustelijoille siitä!
Laura
6.10.2015 at 19:33Niin ja vielä lisäys: Ymmärryksen ja lempeyden lisäksi toivoisin keskusteluun myös sellaista tsemppaamista: Että kyllä sinä pystyt ja jaksat! Vanhemmuus on välillä haastavaa ja raskasta, mutta niin se on kaikilla! Ja kyllä se helpottaa!
Olen itse mielenterveysalan ammattilainen. Kehityksellisesti 2-vuotias on väkivaltaisimmillaan :). Siitä sitten vähitellen ponnistellaan kohti sivistynyttä olemista.
krista
6.10.2015 at 20:31Kaksplussan Instassa oli muuten juuri yksi kasvatuslausahdus (Ben Furmanilta), joka jotenkin tuntuis sopivan tän keskustelun loppukaneetiksi – tai siis vaikka väliloppukaneetiksi, saa tää keskustelu vielä tietty jatkuakin! :D
–
https://instagram.com/p/8gBC42I1G9/?taken-by=kaksplus
Riika V.
6.10.2015 at 20:39Mun tulee usein sanottua ei. Tulee usein kyllä kiellettyä! Mutta AINA perustelen miksi ei ja miksi jokin on kiellettyä. Mä en näe, että ei-sanassa perusteluiden kanssa on mitään pahaa, mutta jos ei perustella niin eihän lapsi voi ymmärtää MIKSI ei. Silloin siitä ei:stä tulee mun mielestä sellainen kapinoinnin aihe. Se on musta se pääasia, että päästään yhteisymmärrykseen asiasta. Onhan se yhtä pään seinään hakkaamista ja saman asian selittämistä uudelleen ja uudelleen, mutta pikkuhiljaa meillä pienempikin alkaa ymmärtää, että uuniin EI saa koskea, koska se voi olla kuuma ja siitä voi tulla pipi yms.
Riika V.
6.10.2015 at 20:53Ja siis lisättäköön vielä, että mun mielestä Huonon Äidin postauksen esimerkeissä ei ole perusteltu, että miksi ei!
krista
6.10.2015 at 21:02Joo, useassakaan ei ollut – oli vähän tätä ”koska minä sanon niin” -henkeä monessa kohdassa… Perustelu on tärkeää; siitähän se lapsi oppii, miksi sääntöjä on ja miksi niitä on tärkeä noudattaa!
Liv
6.10.2015 at 23:35Hyvää pohdintaa. Rajojen asettamisen tärkeys oli mielestäni huonon äidin pointti – ja myös Krista sinun. Ja ihailen kasvatusideologiaasi ja sitä että pystyt sitä johdonmukaisesti toteuttamaan. Lasten kanssa työskentelevänä olen tehnyt samoja havaintoja kuin muutama aiempi kommentoija, monet lapset näyttävät tarvitsevan selkeämpiä rajoja. Rajoja voi asettaa tai olla asettamatta sanomalla ei, tärkeintä että aikuinen oikeasti valvoo ei:n täyteenpanon, tyhjä ei:n toistelu ei auta. Sama toimii myös perustelemisen kanssa. Vaikka kuinka perustelee miksi sitä tai tätä, tekniikka ei toimi jollei aikuinen toimi johdonmukaisesti. Joku afrikkalainen (?) sananparsikin asiasta oli: katso mitä mies tekee, ei mitä mies sanoo, pätee varmaan tähänkin.
Itse sekä perustelen, sanoitan ja kiellän, tiukastikin jos tarvii. Vaihtelevalla menestyksellä. Omat lapset tuntuvat voivan paremmin selkeiden raamien kanssa, mutta huomaan heidän myös tarvitsevan perustelun sillä mielivalta ei mene läpi missään muodossa. Esikoisen kanssa oli kaikenlaista 2-vuotiaana, puremista ym ja siihen lopulta auttoi vain tiukka ei ilman selittelyä, jäähy ja jälkeenpäin lohdutus. Olen myös huomannut esikoisen pari kertaa menevän ihan pois tolaltaan saadessaan esim. naapurissa tiukan kiellon (meillä saa hyppiä sohvalla, mutta naapurin äiti saattaa kieltää). Vaikka sinun tekstiisi verratuna tunnun omasta mielestäni tosi autoritäärimutsilta, näissä tapauksissa on käynyt mielessä, että lapseni ei ehkä sittenkään ole tottunut suoraan kieltämiseen. Koska kieltoja ei voi elämässä välttää olen sitä mieltä että ei on ihan hyödyllinen sana, niinkuin monet muutkin sanat.
krista
7.10.2015 at 09:00Apua alkuun täytyy sanoa, että en läheskään aina pysty! Yritän, mutta olen kaukana siitä, mitä pitäisin ideaalina :)
–
Joo, minun juttuni pointti oli tosiaan siinä, että Huono äiti sekoittaa tekstissään ei:n ja rajat – ne kun tosiaan (niin kuin sinäkin sanot) eivät ole yhtään sama asia! Vähän kuin joskus joku luulee, että auktoriteetti saadaan volyyminäppäimellä. Mutta eihän se niin mene.
–
Täysin samaa mieltä; johdonmukainen täyteenpano on hurjan tärkeää! About pahinta, mitä olen nähnyt, on sellainen, että ensin lapsi saa häiriökäyttäytyä ihan vapaasti ilman, että vanhempi mukamas huomaakaan (kännykän selailua tms.). Sitten jossain vaiheessa seuraa aivan random-hetken (varmaan kun vanhemmalla sopiva sauma kännykältä) EI-räjähdys, jossa lapsi saa kaikki kiellot ja huudot ja uhkaukset kerralla – ja sellaiset uhkaukset, mitä ei aiotakaan totetuttaa. Ja sitten taas seuraavalla hetkellä lapsi saa jatkaa sitä häiriökäyttäytymistään ja vanhempi vajoaa takaisin välinpitämättömyyden tilaan. Eli täysin sisällöttömät kiellot ja uhkaukset, ja kaikesta on nähnyt, että kontrolli on jo ajat sitten lähtenyt lapasesta… :( Siinä on sivustaseuraajallakin (minulla) ollut vähän vaikeaa; että sanooko jotain vai ei. Toisen kasvattamiseen on niin vaikea puuttua… Olen sitten vain päätynyt puuttumaan niihin tilanteisiin, kun lapsen häiriökäyttäytyminen kohdistuu suoraan muihin lapsiin (joko omiini tai muiden lapsiin). Mutta aika surullista :(