Huono äiti kirjoitti eilen (täällä), kuinka ei on lapsuuden tärkein sana.
Olen lähes kaikesta sataprosenttisen eri mieltä.
Huono äiti antaa esimerkkejä siitä, miten ”ei” pitää hänen mielestään sanoa (ja kuinka hän parhaina päivinä kuulemma sanoo) sata kertaa päivässä. Minä annan tässä samat esimerkit siitä, miten ei jätetään sanomatta sen sata kertaa päivässä.
Ei.
Ai, noiko olisi sun mielestä kivat vaatteet tänään päiväkotiin? No hitsi, onpa ne kyllä kivat! Onko ne sun lempparivaatteet? Kuule, sulla on jo nämä toiset vaatteet päällä ja nyt meidän pitää jo lähteä, että ehditään. Siellä varmaan jo sun kaverit odottaa! Jätetään nää sun lempparivaatteet tähän odottamaan ja laitetaan ne päälle jonain toisena päivänä!
Ei.
Ai sitäkö sulla tekisi mieli aamupalaksi? No oho! Ootpa sä hassu, eihän xxxx ole mikään aamupalaruoka! Katsos, kun mä laitoin sulle jo tän sun tavallisen herkkuaamupalan valmiiksi tähän! Sovitaanko vaikka niin, sitten kun on yyyy, niin sitten syödään xxx.
Ei.
Hyvä idea, oispa kyllä kiva, jos kaveri tulisi meille leikkimään! Hitsi harmi, kun tänä iltana meillä on muuta tekemistä, mutta kysytäänkö häneltä, kävisikö huomenna…?
Ei.
Nyt on Xxxx:n syntymäpäivä – ja muistathan sä, että se, kenellä on syntymäpäivä, saa aina lahjan! Muistatko, mitä sä sait syntymäpäivälahjaksi? Oi sä tulit kyllä tosi iloiseksi! Mitäköhän kivaa me ostettaisiin Xxxx:lle, että sekin tulisi yhtä iloiseksi…? Hei ostetaanko vaikka se samanlainen peli, mikä sullakin on…?
Ei.
Hei muistatko, miten ostettiin nämä tavarat Ä,Ö ja W…? Nyt on kyllä ostettu niiii-iiiiin paljon kaikkia kivoja juttuja sulle, että leikitään nyt ensin niillä kaikki mahdolliset kivat leikit!
Ei.
Hassu! Ai karkkia eturuoaksi? No hei kuule arvaapa, onko meillä sellainen tapa…? (naurua) No niinpä! Oletkos oikea vitsiniekka! Mitäs meillä siis tänään onkaan oikeaksi ruoaksi, arvaatko?
Ei.
Hei aina kutsutaan toisia ihmisiä kivoilla nimillä, eikö niin…? Oliks toi nimitys sun mielestä kiva? No niinpä. Pitäiskö nyt pyytää anteeksi, mitä luulet?
Ei.
Vautsi, miten hienosti Xxxx oli nopein/paras/taitavin – hei katso, miten hieno! Tule ihastelemaan yhdessä, Xxx:llä tulee varmasti tosi kiva mieli siitä. Säkin teit kyllä tosi hienosti, mutta Xxxx oli tällä kertaa parempi. Tosi hyvin kyllä tehty teiltä molemmilta, hyvä kullat!
Ei.
No voi kurjuus, nyt sua harmittaa. Mä ymmärrän – tule tänne, niin mä lohdutan. Tiedätkö; tällaisia ikäviä tilanteita vaan joskus tulee, mutta äiti ja isi sua aina lohduttaa. Myös sitten silloin, kun sä olet ihan iso lapsi tai vaikka jo ihan aikuinen. Sä voit luottaa siihen, että äiti ja isi aina lohduttaa sinua. Me rakastetaan sua aina niin älyttömän paljon; tule tänne syliin.
Esimerkit oli itse asiassa näin kirjallisesti tosi helppo keksiä. Paljon helpompi kuin elävän elämän tilanteissa, joissa tilanne lävähtää päälle just silloin, kun itseä väsyttää ja aamukahvi on loppu ja kiirekin on. Esimerkit oli myös paljon helpompi toteuttaa yhden rauhallisen lapsen kanssa kuin kahden lapsen kanssa silloin, kun ”sen rauhallisen” rauhallisuus on muisto vaan ja tahdonilmaisun kausi huipussaan – ja se toinen on tulisielu heti ensimmäisestä Kätilöopiston parkaisustaan.
Eli minäkin sanon ei. En pysty omassa arjessani näihin esimerkkeihin läheskään sataprosenttisesti. Hyvä jos viiskyt. Ärähtäessäni päivän kolmannen ”ei”:n tiedän silti koko ajan, että voisin toimia toisin. Paremmin. Jos pystyisin ja jaksaisin. Voin huokaista ja ajatella, että nyt neljännellä kerralla mä yritän toimia paremmin. Silti en tee sitä virhettä, että koska itselläni ei riitä voimavarat johonkin, keksisin perusteet sille, miksi itse asiassa tämä oma tapa onkin paljon parempi kuin mikään muu. Meillä ihmisillä kun on tähän aika voimakas taipumus.
Pakko sanoa, että kuulostaa kyllä mun korvaan vähän erikoiselta, että joku kertoo sanovansa jonkun sanan sata kertaa päivässä ja silti pitää sitä edelleen oikeana… Jos se olisi oikea tapa, niin hmm eikö ehkä vähemmätkin ”ei”:t riittäisi…?
Huono äiti sekoittaa kirjoituksessaan käsittämättömän sujuvasti (vai tarkoituksellisesti?) ei:n sanomattajättämisen siihen, että lapsi saisi tehdä mitä vain. Ja väittää, että koska ein sanominen lapsille on ikävää, se jätetään sanomatta. Ha! Ei:n sanominen ei ole ikävää – itse asiassa se on/olisi ihan hemmetin helppoa! Kaksi kirjainta, näin se lähtee: EI! Paljon-paljon vaikeampaa on haastavassakin tilanteessa keksiä lapsen kehitystasoa (ja tunnetilaa) vastaava rauhallinen selostus siitä, että miksi näin tehdään. Ja kestää rauhallisena myös lapsen reaktio siihen.
”Ei” ei ole kasvattamista. Se on kieltämistä. Sillä opitaan kuuntelemaan auktoriteettia – ja uhmaamaan sitä.
Kasvattamista puolestaan on se, että lapselle annetaan välineet omaan sisäiseen motivaatioon toimia erilaisissa tilanteissa oikeaksi katsotulla tavalla – ja turvallinen tukitausta käsitellä omia tunteitaan ja pettymyksiään. Hyvä toiminnan pohja-ajatus on mielestäni se, minkä joskus kuulin (lähde unohtunut): alun perin, pohjimmiltaan joka ikinen pieni lapsi haluaa oppia toimimaan oikein. Kunhan aikuinen siihen kykenee ohjaamaan, lapsen temperamenttiin soveltuvilla yksilöllisillä keinoilla.
Huono äiti kirjoittaa, että niistä lapsista, joilta jäi ei-sana oppimatta, tulee aikuisia, joita elämä opettaa ja joskus kovalla kädellä. Jaahas. Mä voisin vastakärjistää – mitenkäs ois tällainen vastakkainen näppituntuma: ne lapset, joiden vanhempien suusta se jatkuva ”EI” raikaa, ovat leikkipuistoissa niitä kaikkein kurittomimpia ja huonoimmin käyttäytyviä.
Kumpikaan näistä ei tietenkään pidä paikkansa. Ihminen ei ole kone, johon työnnetään x-vuotiaana sisään sirukortti nimeltään x, ja sen ansiosta saadaan siitä y-vuotiaana ulos tulos y.
PS. Tämä teksti oli kärjistys niin kuin luultavasti myös Huonolla äidillä.
PSS. Ehkä Huonon äidin olikin vaan tarkoitus kirjoittaa huonon äidin näkemys asiaan. Siinä tapauksessa hän onnistui ja mä en vaan tajunnut ironiaa.
Papyli
6.10.2015 at 23:47On ollut mielenkiintoista seurata ihmisen kommentteja.. Jotenkin vaan tuntuu että osa ihmisistä nyt sekoittaa, EI:n sanomatta välttämisen rajojen puutteeseen. Se kun ei mielestäni ole sama asia. Vaikka Ei sanaa ei käyttäisikään voi ne samat rajat asettaa muutenkin
Meillä yritetään mahdollisemman paljon selittää, mutta nyt kohta 3v:n pojan pahan uhmaiän kanssa on tullut sitä Ei:tä huudettua myös ihan liikaa. Olen myös huomannut ettei se äänen korottaminen ja Ei:n sanominen vain auta. Meillä alkoi esimerkiksi nukkumaan meno taistelut olemaan jo sitä luokkaa, että koko perhe oli ihan hermoloman tarpeessa. Päiväkodista meille neuvottiin tarrapalkitsemisesta ja nyt ollaan käytetty sitä viimeiset neljä iltaa. Se on toiminut meillä todella hyvin! Poika on ollut saamistaan kalatarroista ihan innoissaan ja illan nukkumaan meno tappelut ovat jo loppuneet. Ei se nukahtaminen suju vieläkään ihan ”moitteettomasti” (mitä se sitten tarkoittaakin..) Mutta ainakaan illat eivät ole yhtä tappelua ja kaikki nukahtavat hyvin mielen. Ja vielä kivempi on herätä aamulla kun poika on aivan täpinöissään taas uudesta kalatarrastaan, jota ihastellaan sitten koko perheen voimin :D
Emmakko
7.10.2015 at 09:38En mä usko, että suurin osa ihmisistä sekoittaa ein ja rajat, vaan kyse on siitä, että ei-sanalla väkisinkin asetetaan rajoja. Toisin sanoen ’ei’ on aina raja, mutta raja ei ole aina ’ei’ ;) Ei-sanan kanssa olennaisinta on varmasti, että se tulee perustelun kera. Ei siis kielletä asiaa, jota ei osata perustella. Miten lapsen syy- ja seuraussuhteiden taju voi kehittyä, jos asioita ei perustella? Toki siinä vaiheessa, kun uhmis tekee kymmenettä kertaa saman kielletyn asian, voi vedota aiemmin kerrottuun tai vastuuttaa lasta (”tiedät kyllä, miksi noin ei voi/saa tehdä”).
Täällä on aika monella uhmiksia kotona. Meillä joskus toimi myös asioiden karnevalisointi: jos lapsi halusi tehdä jotain kiellettyä ja hölmöä, saatoin heittää vielä hullumman ajatuksen: ”joo, ja mä ainakin heitän tämän pöydän vessanpönttöönja kakkaan päälle”, ”mä puen päälleni töihin vain vaaleanpunaisen mekon ja kultaiset korkokengät” tai ”mä syön sitten norsunkokoisen täytekakun aamupalaksi joka päivä!”. Useimmiten lapsi hölmistyy ja joko pysähtyy miettimään, onko vanhempi seonnut, tai sitten alkaa tahtomattaan nauraa. Toimii kuitenkin parhaiten omien lasten kanssa – muut saattavat säikähtää :D
Niina
7.10.2015 at 14:37Hmm, mulla nyt on vähän ristiriitainen olo tän tekstin jälkeen. Tai siis, mun mielestä näiden kahden bloggauksen sisältö on lähestulkoon ihan sama. :D Kun olihan tuossa Huonon Äidin postauksessakin selitetty miksi jotain ei tehdä. Esim. ”Saanko karkkia aamupalaksi?” ”Et, kun ei karkki ole aamupala vaan herkku”/”Hahahahhahaha ootpas hauska, eihän se ole aamupala” – näissä kahdessa en vaan näe mitään eroa. Kielletäänhän se karkki joka tapauksessa. Ja ei mulla ainakaan tuollaisessa tilanteessa ”ei” tule millään hullulla natsiteloitusäänensävyllä, vaan ihan vaan tavallisella puheäänellä todettuna. Sitten taas kuitenkin oon joo samaa mieltä, että on tärkeää selittää miksi jotain ei tehdä eikä vaan sanoa että ei ja päättää keskustelua siihen.
Mutta joo, lapsestahan nämä on kiinni. Nyt 4-vuotiaalle voi jo oikeasti kunnolla selittää miksi jotain ei tehdä ja se saattaa jopa mennä jakeluun, mutta esim. vielä puoli vuotta sitten se ei vaan toiminut. Eikä toimi aina vieläkään, vaan johtaa monesti jankkaamiseen. ”Äiti, haluan laittaa kangaskengät.” ”Me mennään mettään, kangaskengissä kastuu varpaat ja tulee kylmä, pitää panna kumpparit.” ”Mutta haluan.” ”No mutta ei ole kivaa jos varpaat kastuu, ja kumppareilla voi sitäpaitsi mennä lätäkköönkin ja sinähän tykkäät lätäköistä.” ”Mutta nämä on hienommat, haluan.” ”Joo, niin on tosi hienot, mutta onhan nämä kumpparitkin hienot!” ”Minä haluan kangaskengät. Ne on hienommat.” ”Kangaskengät kastuu, eikä niillä voi kävellä mettässä. On kivempi poimia mustikoita kun ei ole kylmät varpaat.” ”Sitten en poimi mustikoita. Istun autossa.” ”Mutta me mennään iskän kanssa paljon kauemmaksi autosta ja tulistelemaan ja kaikkea, eihän sulla olisi siellä kivaa yksin.” ”Onpas. Haluan kangaskengät.” Ja niin edelleen ja niin edelleen… vrt. ”Haluan kangaskengät.” ”Ei, kun nyt pannaan kumpparit kun mennään mettään, tästä ei voi nyt neuvotella.” Ja tilanne on sillä ohi.
Ja ihan sivuhuomautuksena, tavallaan ymmärrän kyllä miksi et halua kirjoittaa Seelan temperamentista tai Silvan uhmasta, mutta toisaalta, vaikka oon sun blogia lukenutkin hurjan pitkään, niin edelleen mulla on sellainen mielikuva että tytöt on kovin ”helppoja” lapsia. Siis sillä tavalla helppoja (anteeksi en keksinyt parempaakaan sanaa), että juuri tällaiset pehmeät neuvottelukeinot toimii ja niillä saadaan uhmatilanteet purettua. Mun mielestä on vähän hassua sitten sanoa, että ”kyl mä tiedän kun mulla on temperamenttinen tytär”, kun ei se teksteistä juuri näy. Tai sitten sulla on hyvin eri käsitys ”temperamenttisesta” – mulle se luo mielikuvan lapsesta, joka hyvin, hyvin voimakkaasti protestoi kaikkia rajoja ja sääntöjä vastaan ja sellainen ”ootpas hassu, eihän karkki ole aamupala”-keskustelu saa aikaan vain hillittömät raivarit tai just johtaa siihen hirveään jankkaamiseen. Että kun minusta on ja lallallaa. Täydellisessä maailmassa toki olisi äärettömästi aikaa käytettävissä niihin neuvotteluihin, mutta tavallisessa arjessa se ”ei karkki ole aamupala” on vain se tehokkain tapa hoitaa asia.
Tai kuten tuolla aiemmin oli kommenteissa puhetta kiukusta/itkukohtauksesta ja syliinottamisesta; sekin on niin lapsesta kiinni. Mun oma eikä myöskään kaikki työlapset oikeasti vain rauhoitu sillä että ottaa syliin ja silittelee ja juttelee vähän, vaan he tarvitsevat sen kunnon raivarin iskiessä selkeästi oman tilan. Ulkopuolisen silmään se saattaa näyttää siltä, että aikuinen vain istuu kauempana eikä puutu tilanteeseen ja lapsi on kiukkunsa kanssa yksin, vaikka todellisuudessa aikuinen käy välillä kysymässä joko lapsi haluaa syliin ja tarkkailee tilannetta ihan koko ajan, vaikkakin sivummalla. Ja esim. kotona mun oma tyttö hakeutuu itse omaan huoneeseen rauhoittumaan ja tulee hetken itkun jälkeen sieltä ja sitten haluaa vielä syliin. Jos sinne huoneen ovelle edes menee kurkkaamaan niin raivari alkaa tavallaan alusta, mutta jos antaa lapsen itkeä ja huutaa ja purkaa sen kiukkunsa heti tuoreeltaan pois, tilanne menee nopeasti ohi. Kokemusta on myös töistä sellaisista lapsista, jotka oikeasti saattavat aamulla vanhemman lähdön jälkeen itkeä kaksikin tuntia. Silloin ei auta kuin olla siinä saatavilla ja odottaa, että lapsi on valmis tulemaan syliin ja rauhoittumaan – kun ne on ne muutkin lapset siinä eikä kaikkea huomiota vain voi antaa tasan yhdelle, vaikka kuinka ideaalimaailmassa yksi aikuinen päivystäisikin siinä metrin päässä ihan koko ajan. Ja ei, lasta ei heti kättelyssä jätetä yksin raivoamaan ja huutamaan vanhemman perään, vaan aluksi siinä vieressä ollaan ja yritetään rauhoittaa. Aina se ei vaan onnistu ja viimeistään, sanotaanko vartin päästä, on vain pakko mennä antamaan muille puuroa vaikka yksi vielä itkisikin. Silloin lapselle kerrotaan että menen keittiöön, olen ihan tuossa koko ajan, tule sinne jos tahdot. Jos lapsi jää eteiseen huutamaan niin silloin jää ja sille ei vain aina voi mitään. Onneksi nämä kyllä menee yleensä alun jälkeen ohi, harvakseltaan kukaan enää kuukautta kauempaa huutaa tunteja putkeen :)
Ja mitä vielä tulee tuohon sisäiseen motivaatioon niin ei, kaikille lapsille ei vain toimi se keskusteleminen siitä lattialle levitetystä kukkamullasta, vaan se toiminta on vain napakasti kiellettävä kerran toisensa jälkeen. Terkuin, kaikki konstit kokeiltu ja edelleen nelivuotias vetää toisinaan koiraa hännästä. :) On keskusteltu, on selitetty, on harjoiteltu pehmokoiralla nätisti leikkimistä, on kerrottu että koiraan sattuu, on kielletty napakasti ja on kuule kokeiltu ihan kaikki tässä neljän vuoden ainoa. Ainoa, mikä lopettaa toiminnan välittömästi on napakka kielto ja suora jäähy. Koirien kiusaaminen onkin meillä ainoa asia, josta se jäähy napsahtaa ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Ja siis jäähy tarkoittaa tässä tilanteessa omaan huoneeseen menemistä ja napakkaa maks. kahden lauseen ”tiedät ettet voi tehdä noin, koiraan sattuu, noin ei vain voi toimia, voit tulla sitten omasta huoneesta kun haluat pyytää koiralta anteeksi”-toteamusta. Joskus kävelee suoraan perässä pyytämään anteeksi, joskus istuu kymmenen minuuttia ja murjottaa, mutta tuo on ainoa joka johtaa siihen ainoaan mahdolliseen lopputulokseen eli toiminnan välittömään loppumiseen. Mikään muu ei vain ole mahdollista, koska koiria nyt vaan ei kiusata ja se on sillä selvä, ei siinä ole neuvotteluvaraa pätkääkään.
Mutta siis tämän maratonkommentin pointtina oli sanoa, että hyvä postaus, mutta asia ei ehkä ihan kuitenkaan niin mustavalkoinen kuin voisi olettaa :)
krista
7.10.2015 at 15:37Mun tekstin keskeinen pointti siis siinä, että jos rajojen asettaminen ei ole sama asia kuin EI-EI-EI. Eli että on virheellinen (ja mua ärsyttävä) alkuasetelma sanoa, että ”ilman ei:tä kasvaneista lapsista tulee sitä-ja-sitä-huonoa”. Olen eri mieltä. Ilman RAJOJA kasvaneesta kyllä, mutta rajoja voi olla myös ilman ei:tä. Se oli se, mitä halusin sanoa. Näin rautalangasta :)
–
Hei mähän muuten kirjoitinkin tuonne yhteen kohtaan tuosta jankkaamisesta. Meillähän ei mennä siihen. Jos lapsi meinaa alkaa jankuttaa, me rauhallisesti ilmoitetaan (sen jälkeen, kun asia on perusteltu), että nyt tämä asia on jo selitetty. Ja joskus kysytään, että haluaako lapsi vielä kerran kuulla perustelut. Tavallisesti ei halua :)
–
Hitsi, sulla on niin pitkä (mikä on tietty hyvä!) kommentti, että mulla tulee tällaista vähän sekavaa vastaushyppelehtimistä. Mutta omasta mielestä olen kirjoittanut lasten tahdoista ja temperamenteista paljonkin. Eli tuo ”tavallaan ymmärrän kyllä miksi et halua kirjoittaa Seelan temperamentista tai Silvan uhmasta”. Kyllä mä oon kirjoittanut :) Ja meillä on siis tulisieluinen kuopus ja harkitseva esikoinen, jolla alkoi voimakkaan tahtomisen ilmaisu tuossa kolmen vuoden tietämillä. Aikamoista taitelua on elämä välillä ja hiki on hatussa näitä tilanteita hanskatessa päivittäin, ja siitä oon tosiaan kirjoittanut. Voin kaivaa linkkiäkin, kun oon paremmin koneella :) Sitä ”sulla on vaan helppo lapsi” mä sain kuulla ekan jälkeen jatkuvasti – no varmaan niin, mutta toisaalta ei se ihan yksi yhteen mene, voihan myös ajatella, että MIKSI sen kanssa on niin helppoa – onkohan jossain tekniikoissa jotain perää vai onko se oikeasti-oikeasti vaan siitä lapsesta kiinni. Siksi mun on tehnyt nyt ihan rautalangasta mieli vääntää, että kuopus on temperamentiltaan esikoisen vastakohta (molemmat sataprosenttisen hurmaavia ja rakastettuja tyyppejä toki!), kun välillä ihan vähän nyppii se ”teillä on vaan niin helpot lapset” -hokema :)
–
Hahaa, mullakin meinaa tulla maratonvastaus. Mutta se piti sanoa tuohon loppuun, että täysin samaa mieltä: asia ei ole ollenkaan mustavalkoinen! Teksti siis EHDOTTOMASTI kärjistys ja vastine/mielipidekirjoitus tosiaan tuohon Huonon äidin alkuperäiseen, jonka lähtökohtaoletuksesta (tän viestin alussa) olin siis perin pohjin eri mieltä. Yritin mainita jutussa, että kärijistys on (sekä tämä että Huonolla äidilläkin varmaan) ja että käytännössä omatkaan ideaalit hädintuskin 50-prosenttisesti toteutuvat :) Uudemmasta postauksesta voi lukea lisää :D
kettu
8.10.2015 at 11:03Eikö tässä mee vähän puurot ja vellit sekaisin? Huonon äidin tekstissä käsittääkseni puolustettiin rajojen asettamista lapselle sen sijaan että ei uskalleta/jakseta ja annettaan aina periksi. Juuri ei-sanan käyttö ei ollu viestin ydin.
krista
8.10.2015 at 12:05Tuo olisikin ihan eri asia. Mutta mä pysyn mielipiteessäni (kunnes toisin todistetaan; kirjoittaja itse ei ole suostunut ottamaan asiaan kantaa), että keitokset ovat olleet sekaisin siellä Huonon äidin tekstissä :) Siinä käytettiin ei:tä synonyyminä rajoille eikä pienelläkään viitteellä annettu osoittaa, että kyseessä on kaksi aivan eri asiaa. Myös useat kirjoitukseen kommentoineet julistavat ei-sanan ilosanomaa eikä kirjoittaja korjaa asiaa, jos eri asiaa tarkoittikin.
–
Oma pointtini juuri tämä: rajat eivät ole sama asia kuin ei.
ellu g
8.10.2015 at 15:41Kettu, olen samaa mieltä kanssasi. Juuri näin.
Anu
22.10.2015 at 14:15Itse olen lapseton, mutta työskennellyt lasten parissa jo yli 5 vuotta, joista 3 vuotta päiväkodissa. Olen nähnyt aivan liikaa lapsia, joille ei ole opettettu rajoja. He eivät ymmärrä mitä ei-sana tarkoittaa. He eivät ymmärrä, miksi he eivät saa tehdä päätöksiä. Heillä ei ole minkäänlaista pettymyksensietokykyä (kilarit vedetään kun joutuu laittamaan ulos haalarin eikä saa mennä sisävaatteissa). Vanhempien hakiessa lapsi saa pakkasillakin riisua haalarin ja mennä pelkässä ohuessa takissa ja sukkahousuissa kotiin. Vanhemmat pelkäävät liikaa asettaa lapsille rajoja. Vapaa kasvatus on tosi kovassa nosteessa. Lapsen annetaan tehdä päätökset vanhempien sijaan. Lapsi saa päättää mitä laittaa ulos pakkasilla, lapsi päättää mitä kotona syödään. Realististien vaihtoehtojen antaminen on asia erikseen, sitä en tässä tarkoita. Lapsi ei pysty käsittelemään sellaista vastuuta. Ei lapsi halua sellaista vastuuta.
Ymmärrän molempien blogipostausten pointin oikein hyvin. Mielestäni sekä henkilökohtaisesti, että ammatillisesti ei on tärkeä sana. Mutta sanan liika viljely poistaa sen vahvuutta. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä tärkeämpää on myös perustelut. Jotkut lapset ymmärtävät jo pienestä pitäen perustelut, joillekin ne eivät mene perille kuin vasta myöhemmin. Ryhmässäni on tälläkin hetkellä lapsi joka on niin fiksu, että vuoden ikäisenä osasi jo vedättää aikuisia. Osasi käyttää hyväkseen omia sinisiä silmiään ja söpöä ulkonäköään. Pääsi näin pälkähästä monessakin asiassa. Sitten taas on lapsi, joka parivuotiaanakaan ei ollut kehityksessään niin pitkällä että ymmärtäisi. Lapsia on erilaisia. Ja kasvattajan tulisi myös hiukan muokkautua tämän mukaan.
Kaikesta ei mielestäni tarvitse lapsen kanssa keskustella. Lapsenkin pitää oppia tyytymään pelkkään ei-sanaan. Joskus vaan vanhemmat päättää ja sillä selvä. Toki sitten lapsen päätöksille on oma paikkansa ja aikansa.
Eräs erityisopettaja kertoi minulle oman teoriansa siihen, miksi erityislapsia on niin paljon nykyaikana. Syy on nimenomaan vapaassa kasvatuksessa. Lapsille ei opeteta tunne- eikä sosiaalisia taitoja. Sitten he ovat ongelmissa, kun kasvaessaan joutuvat tilanteisiin, joissa toisten lasten kanssa tulisi osata toimia. Ja kun asiat eivät menekään niin kuin he haluaisivat, ollaankin jumissa. Koska heille ei ole opetettu, kuinka selvitä sellaisista tilanteista.
Tiedostan oikein hyvin, että teillä ei toimita näin kärjistetysti kuin esimerkkejä kerroin. Mutta mielestäni on tärkeää puhua näistä asioista. Kun vanhemmat kuulevat, että ei-sanaa pitäisi välttää, ilman lisätietoa tilanne kehittyy nopeasti edellä kuvatuksi. Heille tulisi kertoa perustelujen tärkeydestä ja vanhemman vastuusta. Pelkkä sanan ei välttäminen ilman sitä korvaavaa toimintaa johtaa ongelmiin. Ja tästä vanhempia tulisi informoida enemmän.