Elämä plus kaksi tuntia

Vauva on nyt (jo!!!) kolme viikkoa ja muutaman päivän vanha, ja laitokselta paluun jälkeen olemme olleet juuri nyt tasan kolme viikkoa kotona.

Ahhaha. Paitsi että emme ole olleet. Siitäkin ajasta oltiin jo reilu viikko Sotkamossa. Elämänsä ensimmäisten kolmen viikon aikana vauva on ollut jo Helsingissä ja Sotkamossa, parilla biitsillä, jätskikiskalla, vaunuissa ja turvaistuimessa.

Ja kaikki nämä seikkailunsa hän on tehnyt enimmäkseen syvässä unessa.

Meidän alkuviikkojen liikkuvaisuus ei johdu siitä, että olisimme jotenkin superreippaita ja vauvagurutaitavia sankarivanhempia, jotka saavat vauvansa viihtymään paikassa kuin paikassa. Vaan ihan siitä, että tämän vauvan kanssa on nyt alkuviikkoina ollut vaan tosi helppo olla.

Aiempien kokemusten rinnalla (olin keskisuuresti traumatisoitunut aikoinaan elosta kahden vaippaikäisen kanssa) tämä tuntuu ihan ihmeelliseltä. Että me saatiinkin vielä tällainenkin vauva!

Disclaimer: olen hyvin tietoinen siitä, että tilanne voi muuttua hetkellä minä hyvänsä. Vaiheet, vaiheet.

Viime viikkojen menohuumamme johtuu osin myös siitä, että isommilla lapsilla on kesäloma – mulla oli alkukesästä päällä pieni huoli, että tuleeko tästä heille mälsyyskesä, kun mitään ei päästä tekemään. Mutta eipä tullut! Tuonikäisille kun kavereiden kanssa juokseminen on sitä parastaikinämitään, ja perheen kanssa tekemistoiveet ovat onneksi näitä helposti toteutettavia biitsi- ja jätskikiskareissuja.

Joten isommatkin lapset ovat päässeet vauvasisaruksen maailmaantulosta huolimatta viettämään sellaista täysipainoista koululaisen kesälomaa, ihanaa!

Käytännössä olen todennut, että vauvan tuleminen kuvioon tarkoittaa ”plus kaksi tuntia” ihan kaikkeen. Jos ennen ollaan oltu klo 11 leikkitreffeillä, nykyisin ollaan valmiita klo 13. Jos neuvola-aika on puolilta päivin, kymmeneltä pitää alkaa tehdä lähtöä. Jos ennen Sotkamoon ajettiin 8 tuntia, nyt siihen menee 10 tuntia.

Elämä plus kaksi tuntia siis.

Tämä(kin!) vauva viihtyy siis tosi hyvin vaunuissa, mikä helpottaa… kaikkea. Moneen juttuun ollaan kuljettu esimerkiksi niin, että Joel menee kävellen edellä vaunukärrytellen vauvan kanssa, ja minä ja isot lapset tullaan autolla perässä – koska minä puolestani en sektion jäljiltä vielä kävele kovin pitkiä matkoja.

Ja toinen tätä helpottanut plus-puoli on se, että vaikka rintaruokinta nyt jo osittain onnistuukin (jesh!), tämä vauva saa kuitenkin  isoimman osan äidinmaitoaan pumpattuna pullon kautta. Eli Joel voi hyvin rennosti liikkua vauvan kanssa, kunhan on maitopullo mukana.

JA öiden osalta tämä puolestaan on kai osittain johtanut siihen, että mä nukun suhteellisesti ajateltuna aika hyvin. Mun yösäätämiset eletään siis rintapumpun kanssa (nousen pumppaamaan kahdesti yössä – lue: VAIN kahdesti yössä) kun taas Joel hoitaa vauvan yösyötöt pullolla. Haha, eli mä pumppaan pulloon ja Joel ruokkii pullosta – kuulostaa ihan järjettömältä, mutta tällä tavalla kaikki ovat saaneet mahdollisimman hyvät yöunet.

Muutenkin moni juttu näinä alkuaikoina ei ole mennyt niin kuin oli ennakkoon aiempien lasten kokemusten pohjalta ajateltu – ei siis optimaalisesti – mutta tämä ”epäoptimaalisuus” onkin puolestaan aiheuttanut vauvaelämään yllättäen jotain hyvää. Mutta enpä menekään tähän sen syvemmälle, tästä on jo toinen postaus mietintämyssyssä muhimassa.

Ensimmäisen kolmen viikon perustella uusi vauvamme on siis hyvinkin easygoing. Jos tässä ei olisi tasainen klassinen äitipää päällä, keksisin tuolle varmaan jonkun sanan suomeksikin.

Hän kelpuuttaa molempien vanhempien sylit ja lohdun, nukkuu hyvin ja viihtyy siellä, missä kulloinkin ollaan. Vatsavaivoja on, mutta niitä hän ilmaisee epämukavuuseleillä (kipristelyt, vääntelyt, ilmeet ja eleet) ja huudahteluilla – toistaiseksi sellaista pidempää koliikkihenkistä itkua ei ole ollut ollenkaan.

Mutta siis edelleen vaiheet, vaiheet, vaiheet. Joten paino sanalla toistaiseksi.

Ainoa miinus ehkä tähän vauvankuplaiseen elämänvaiheeseen on mun krooninen vauvavaje, haha. Hän kun kasvaa ihan valtavaa vauhtia ja tuntuu, että mä en ehdi olla hänen kanssaan riittävästi! Tekisi mieli vaan halitella vauvaa koko ajan, mutta todellisuudessa istun rintapumpulla ja säädän muita asioita koko ajan niin, että jatkuvasti on sellainen ”ääk en ehdi halitella riittävästi” -olo päällä. Ehkä se kuuluu asiaan.

Noooh. Eiköhän sekin olo siitä sitten tasaannu, kun Joel aloittaa syksyllä taas kokopäivätöissä, hah.

74