Elämäni yökkijänä

Oletko koskaan kuullut julkisesta vessasta tukahdutettua, yskäksi naamioitua yökkimistä? Kopista poistuu henkilö, jonka silmät vuotavat, naama on punainen ja joka ”tyhjäoksentelee” ilmaan holtittomasti. Yrittää siinä ehkä hymyillä anteeksipyytävästi.

Se olen minä.

Sarjassamme outoja kiusallisia vaivoja: minulla on yliherkkä oksennusrefleksi, joka reagoi erityisesti erilaisiin… …inhimillisiin tuoksahduksiin.

Julkiset vessat ovat aina olleet minulle tuskaa. Festarielämäaikaan ex-poikaystävä kuittaili aina, että tietää, missä bajamajassa Krista on. Sieltä kuuluu YÖK! YÖK! HUUTOYÖKKKK! Yleensä (aina kun vaan pystyi) kävin mieluummin puskassa kuin bajamajassa. Ulkohuusseihin en edes yritä.

Vaiva ei missään nimessä ole sataprosenttinen: välillä supersiistissä vessassa pärjäilen ihan kohtuullisen hyvin. Aina kuitenkin julkiseen vessaan – ja moneen muuhunkin potentiaalisesti haiskahtavaan paikkaan, vaikkapa metrotunneliin tai hissiin, saatikka METROTUNNELIN HISSIIN, uijuijui apua – meneminen vaatii minulta etukäteen sellaista näkymätöntä henkistä psyykkausta ja syväänhengittelyä. Voin päällisin puolin näyttää normaalilta, mutta pääni sisällä prosessoin sellaista ”sä pystyt siihen! nyt tsempillä vaan! hyvä hyvä!” -mantraa.

Väsyneenä vaiva oikein korostuu. Uhhh muistan eräänkin Tallinnan-ristelyn muutama vuosi sitten, kun olin nukkunut huonosti ennen aikaista lähtöä. Yritin yritin yritin pidättää, mutta lopulta totesin, että ei voi mitään: pakko mennä laivan vessaan. Yritin aina psyykata itseäni ja lähestyä vessajonoa – vain sännätäkseni juosten ja yökkien vessajonosta pois. Ihmiset tietysti tuijottivat ihmeissään, ja ystävä odotteli kahvilassa, että mihin se hävisi… Lopulta kiersin koko laivan, kerros kerrokselta, ja yritin vessa toisensa jälkeen psyykata ja lähestyä.

Lopulta varmaan viidennellä jonotusyrittämällä löytyi vessa, johon pystyin psyykkaamaan itseni menemään sisään. Ja sielläkin toki yökin, mutta sentään pystyin menemään.

Hei. Olen Krista ja olen Yökkäilijä.
(kuva vuoden takaa, nyt syksy ei vielä noin pitkällä)

Tämä varmasti kuulostaa kummalliselta ja sitä onkin – ja ennen kaikkea se on mulle noloa.

Olen oikeasti muutamia kertoja joutunut leikkipuistossakin käymään huhuilemassa, että ”hei onkohan joltain teistä unohtunut tyhjentää lapsen potta käytön jälkeen”. Koska mä yksinkertaisesti en ole voinut mennä vessaan, jossa on tyhjentämätön potta seisseenä. Oma lapsi huutaa pissahätää vieressä, apua auttakaa! Ja siis ihan typerää: luulisi, että näin äiti-ihmisenä pissapotta olisi ihan maailman luonnollisin asia. Ja niinhän se onkin, mutta… …se on vaan se haju (tai jopa vaan ajatus hajusta) ja sen aiheuttama hallitsematon refleksi.

Eikä se siis ole välttämättä edes vain sitä, että mä yökkäilen. Mä välillä ihan oksennan. Se vaan tulee. YÖÖÖÖRGH. Tosi kivaa. Pokkana julkiseen vessaan, hallitsematon YÖÖÖÖRGH vessanpönttöön (yleensä se sentään osuu pönttöön tai lavuaariin) ja sitten pissalle. Voin vaan kuvitella, mitä viereisissä veskikopeissa kuvitellaan.

Tosi-tosi väsyneenä yökkäilen aamuisin kotonakin. Hampaiden pesulla usein, ja muutenkin.

Jepjep. That’s my life.

Julkiset vessat ovat tosiaan pahimpia, mutta tosiaan lähes samalle tasolle yltävät esimerkiksi metrotunnelit ja hissit. Voikohan tätä ääneen myöntääkään: joskus saman refleksin saavat aikaan myös märkä/kakkavaippaiset taaperot tai puklanneet imeväiset. Ihan kamalaa yökätä jonkun ihanalle ja suloiselle lapselle. Se tuntuu itsestänikin niin pahalle! Mutta minkäs teet.

Toinen lapsista on selvästi perinyt minulta tämän herkän hajuaistin. Joel puolestaan ei haista yhtään mitään.

Onnekas, sanoisin.

42