Erkaantuvat todellisuudet

En ole oikeastaan hetkeksikään unohtanut, miten luksusta meillä on ollut, kun on ollut kaksi aikuista käsiparia käytössä taaperon parin ensimmäisen elinvuoden ajan. Ihan jatkuvasti on saanut huokailla, että miten helppoa ja rattoisaa elo on verrattuna vaikkapa siihen, kun olin kahden pienen kanssa kotosalla ja puoliso pitkät päivät töissä. Eli tälle meidän kahden viime vuoden aikana saadulle luksukselle ei ole ollut mitenkään sokeutuneena.

Mutta silti jonkin ahaa-elämys – vai pikemminkin muistiin palannut muisto – tässä neljän ensimmäisen ”uuden arjen” päivän aikana on tapahtunut. Uusi arki tarkoittaa siis sitä, että Joel aloitti pitkästä aikaa läsnätyössä, aiempien vuosien etätyön sijaan.

Se ahaa-elämys tapahtui oikeastaan kolmantena päivänä. Koska totta kai mentiin heti syvään päätyyn niin, että yksi lapsista on kovasti kipeänä, ja minun ”kotiinjääneen” päivät ovat olleet niin hektisiä, että tavallaan ihmettelen, miten olen lehmänhermoisena hymistellyt vaan läpi kaikista haasteista vaipumatta epätoivoon.

Jossain vaiheessa yritin vaihtaa viestiä sairastamisen käänteistä (mitä lääkäri sanoi, miten labrat meni, miten on ehditty syödä jne) ja tajusin, että toinen on palaverissa. Palaverissa. Sellaisessa aikuisten jutussa. Sellaisessa, missä ihan oikeasti ollaan housut jalassa.

Minä kotikaaoksessa kipeästä huolehtimassa, kainalot hieltä haisten, taaperon päikkärit kaksi tuntia myöhässä koska olosuhteet.. Ja lopulta lähes itku kurkussa googlaamassa pelkän aamupalan voimin klo 16, että kuinka kauan oikeasti ne täytetyt kesäkurpitsat pitää olla uunissa, kun ei sellaista voi kysyä kesken toisen palaverin.

Tai ahhahaha voi, mutta se toinen ei vastaa.

Välihuomautus: ruoan tasoa täytynee hieman laskea tässä ajan myötä. Hyvästi, täytetyt kesäkurpitsat.

Niin juuri siinä vaiheessa lävähti ajatuksiin se sanapari: erkaantuneet todellisuudet.

Näinhän tämä menee, vääjäämättä!

Vaikka me molemmat ihan oikeasti haluamme (ja aiomme!) perheen arjen tasa-arvoisesti jakaa, niin onhan se vaan niin, että toinen on housut jalassa aikuisten maailmassa, toinen tyhjentää kotona pottaa. Ja vaikka kuinka haluaa (ja aikoo!) jakaa, niin silti ne todellisuudet ovat ihan eri maailmoissa.

Se meidän isi on totta kai ihan yhtä meidän isi, mutta hän ei pelkästään ole päivää poissa meidän luota, vaan myöskin on päivän toisessa maailmassa tekemässä jotain muuta. Ja oman päivän jälkeen ihan jättiväsymysraatona, kun härdelli on paisunut päivän mittaan ihan absurdeihin mittasuhteisiin (koska tosiaan meillä sairastetaan), toinen tulee kotiin ja haluaisi kuulla kotikuulumiset. Mieluiten minuutti minuutilta ja jokainen tunnesäie ja taaperon hauska juttu, jotta mitään ei jää kokematta. Ja itsellä on sellainen olo, että pliiiiis älä laita mua vielä puhumaan tän päivän päälle – hiljaa oleminen ja kertomatta jättäminen on hei ihan aliarvostettua! Ole sä siellä töissä nyt vaan, niin mä hoidan tän toisen puolen.

Vaikka toinen haluaisi tietää ja olla osallisena niin kuin ennenkin.

Se oli jotenkin sellainen mindblown. Tai muisto, joka yhtäkkiä muuttui taas tämänhetkiseksi todellisuudeksi.

Sielu?

Ja siis totta kai tämähän se on se yleisin todellisuus, jos toinen on töissä ja toinen kotona. Ne todellisuudet vaan on erillään, erilaisia. Yhtä erkaantunet kuin mun vatsalihakset kolmannen synnytyksen jälkeen. Ne voi pitää rinnakkain (en nyt puhu vatsalihaksista) ja niitä voi jakaa toiselle (jos jaksaa), mutta silti ne ovat kaksi erilaista ulottuvuutta.

Mutta täytyy tässä jotenkin huolellinen olla. Että ei ala katsomaan sitä toisen todellisuutta (se voi tapahtua kumpaan vaan suuntaan), että ”toi sai paremman osan ja mulla on vaan tällaista”. Koska sitä niin ymmärtää, että noin voisi helposti käydä. Niinpä täytyy vaan silleen kristallinkirkkaana pitää mielessä, että me ollaan silti yhdessä tiiminä tässä perheessä, vaikka perhearjen käytännön hommien ositus jakautuukin nyt aivan eri tavalla kuin viimeisen (luksus)kahden vuoden aikana.

Olen ihan varma, että kohta kaikki loksahtaa ja varmaan on jo loksahtanutkin, ja myös tämä sairastaminen vei heti syvään päähän. Kohta ollaan rutinoituneita arjenläpivetäjiä.

Mutta haha onhan se eri, kun täytyy taas ihan uudella (tai oikeastaan vanhalla) tavalla miettiä vaikkapa oman vessassa käymisen logistiikka.

Yhtä aikaa taaperon kanssa vessaan, salamannopea yritys suoritua ja lopulta housut kintuissa perään, kun taapero lähtee omalta potaltaan säntäämään. Tuntuupa jotenkin… tutulta, ha.

50