Ero

Kyllä, se on totta. Yksi vuosien suhde lähenee juuri loppuaan.

Sydän pamppailee, kun kirjoitan tämän.

”It’s not you, it’s me”, meinaan tähän väkiksinkin kirjoittaa. Mutta eihän se niin ole. Erossa on aina (tai ainakin yleensä) kaksi osapuolta. On minä. Ja sinä. Ja ne olosuhteet. On myös se aita, jonka toisella puolellakin on nurmikkoa. Ja het-ki-nen – ei kai se vaan ole vihreämpää…? Tekee mieli mennä ihan vähän kurkistamaan.

Miten siinä Muumilaakson marraskuussa nyt sanottiinkaan… ”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Yhdessä on koettu paljon ihania hetkiä – kaksi lastakin on syntynyt suhteemme aikana. Se on tietysti ilmiselvää: eroamme ystävinä. Vielä selvempää on, että tulemme kaipaamaan toinen toisiamme. Kovasti. Rakkauttakin on vielä jäljellä. Mutta silti on aika siirtyä eteenpäin.

Päätös on yksipuolisesti minun. Toinen osapuoli olisi halunnut vielä jatkaa. Mutta minussa asui sisällä jo pitkään levottomuus. Lähtökuopat syvenivät, sydän alkoi sykkiä vapaudelle. Pyöritin asiaa mielessäni – jos sanon että vuoden, niin en edes liioittele. Rehellisesti sanottuna: tiesin aina, että tämä hetki tulee joskus eteen. Että joskus edessä on aika, jolloin olen itsenäinen. Ihan alusta alkaen. Vähitellen se ”joskus”-hetki tuli lähemmäksi ja lähemmäksi.

Kunnes tuli eteen tämä hetki. Jolloin se ”joskus” on niin kouriintuntuvasti tässä, että se ui ihan luihin ja ytimiin. Että nyt – kuulkaas NYT. Että lähteminen tuntuu jo keveämmältä ajatukselta kuin jääminen.

Jo heti päätöksen jälkeen – joskus alkukesästä – askel keveni. Näin sen pitikin mennä. Ilo, hei ilo! Moikka! Kiva tavata taas! VYÖRKS! Kuulitko tuon äänen? Se oli se kivi, joka tipahti harteilta, kun pitkään pähkäilty päätös oli tehty. Uusi aika on alkamassa. VYÖRKS! Hei sama ääni uudestaan – mikä hemmetti toi nyt sitten oli? Se oli tämä toinen kivi, joka pyörähtää nyt, kun kerron tämän uutisen teille kaikille.

Jea! Laulavat linnut! Paistava aurinko!

Uusi koti on jo katsottu – itse asiassa viime viikot olen jo kuumeisesti sisustanut sitä! Siitä tulee juuri minunnäköiseni. Oma, alusta alkaen. Vautsi, miten odotan, että pääsen sitä teille esittelemään! Mutta vielä ei ole valmista – paljon työtäkin vielä edessä.

Vaikka totta kai jännittää. Tietysti! Mitä jos jään ihan yksin? Jos päädyn tuijottamaan uuden kotini seiniä täydessä hiljaisuudessa. Mitä jos ystävät eivät tulekaan enää kylään?

Toisaalta. Tosiystävät tunnistaa. Ja jos joku eksyy matkasta, ehkä hän ei sitten niin läheinen ollutkaan. Se voi olla hyväkin juttu. Kun tulee kylään ihan minun omaan kotiini, niin ehkä se kyläilijäkin paremmin hoksaa ottaa kengät pois jalasta heti eteisessä. Ja jos ei tykkää tarjoiluista (herkullista pikakahvia ja hyvällä tsägällä jotain valmisruokaa suoraan paketista), niin ehkä se sitten menee parempien pullien perässä kylään jonnekin muualle eikä jää keskelle olohuonetta huutamaan.

Mutta kaikki teidät ihanat ihmiset – sekä lilyläiset että rekisteröimättömät lukijat – aion kyllä kutsua kylään joka ikinen päivä! Tai no ööö melkein joka päivä. Tervetuloa! Tervetuloa! TERVETULOA!!!

Jea! Laulavat linnut! Paistava aurinko!

Kyllä, ero on totta: Puutalobaby lähtee siis pian ensimmäisestä, rakkaasta blogikodistaan Lilystä.

Syyskuun alusta alkaen olen itsenäinen bloggaaja osoitteessa:
www.puutalobaby.fi

Paljon sydämiä, hyvästejä ja halauksia on vielä tulossa tulevina päivinä, bloggaan täällä siis normaalisti ”muuttoon” eli tämän kuukauden loppuun saakka. Järjetön ikävä tulee kyllä tätä koko Lilyä, mutta uusi itsenäinen elämä jo kuumeisesti odottaa!

Rakas Lily, olet ollut minulle hyvä, mutta nyt minun matkani jatkuu eteenpäin! Tämä on sinulle: sydän sydän sydän sydän sydän sydän sydän!

PS. Tämä on rautalanka: ero koskee ainoastaan blogiasioita. Joel tuossa nauraa, että ei hemmetti, vaimo, taisit laittaa liikkeelle erohuhun, joka jää varmaan ikuisesti voimaan :D Sori! :D

PS nro2: Vaikka päällisin puolin olen tyyni, selvästi alitajunnassa jännittää. Valvoin viime yönä pitkään, kaivauduin Joelin kainaloon. Olo tuntui… …ontolta. Nyt, kun painan ”julkaise”-nappia, jännittää. Hassua – ihan kädetkin hikoavat. Pliis sanokaa jotain kivaa!