Eskaristressi – mitä se on?

Luin tuossa reilu kuukausi sitten Lapsen maailma -lehden nettijutun, joka oli aivan järisyttävän hyvä. Se oli juuri sellainen juttu, joka sai ensin sanomaan ääneen VAU ja sitten hakemaan puolisonkin lukemaan. Kulunutta sanontaa jos käyttää, niin osui ja upposi.

Jo silloin ajattelin, että tämän ajatuksen haluan jakaa – mutta sitten tapahtui taas kaikenlaista elämää, ja olenkin kirjoittanut näköjään tämän aiheen sijaan kaikenmaailman muumidiskoista ja rullaluistimista.

Ja unohtanut ihan kokonaan tämän mahtavan aiheen ja ajatuksen – ja termin nimeltään eskaristressi.

Erään eskarilaisen kaunistautumisvälineitä.

Nyt se kuitenkin pompsahti yllättäen mieleen tällaisena aamuna – juuri, kun eskaristressiä ei meidän perheessä ollut mailla halmeilla. Kun perheen yhteinen herätyskello soi, eskarilainen harjaili jo hampaitaan kylpyhuoneessa. Vaatteet oli jo siellä itsekseen valittu, ja kun minä vielä koomasin peiton alla, eskarilainen lähti jo itsekseen alakertaan kirjastosta lainattua Puluboi & Ponin äänikirjaa kuuntelemaan.

Eipä ollut eskarstressiä, ei!

Mutta ilmiö kuitenkin on olemassa eikä se (tietenkään!) ole tuntematon meidänkään perheessä.

Eskaristressi? Mikä ihme se nyt sitten on? Jotain uutta hömppää taas? No, se on varmaan tutumpi sanalla eskariuhma.

Mutta se tuossa Raisa Cacciatoren (taas kerran! ai että hänellä on hyvä ajatuksia!) haastattelussa onkin niin mindblown.

Että se eskarilainen ei olekaan vain känkkäränkäksi muuttunut ex-enkeli, johon on jokin sisäinen riiviö salaa pesiytynyt. Ja että se olisi vaan käskyillä ja säännöillä pois kitkettävää huonoa käytöstä.

Hän ei uhmaa, vaan hän kärsii stressistä.

Ja käsite stressi on näin aikuisena paljon helpompi käsitellä. Jos itsekin näin aikuisena kärsii stressistä, haluaako siihen päälle kieltoja, käskyjä, huutoja tai torumisia? Vai tarvitseeko mieluummin esimerkiksi empatiaa, ymmärrystä tai sitten (ihmisestä riippuen) ihan omaa tilaa rauhoittua ja keskittyä kivoihin asioihin…?

Vastustin taaperoaikana aikoinaan sanaa uhma (sieltä mm. täällä), mutta tuon vastarintaliikkeeni olen tietysti tässä lasten kasvaessa jo moneen kertaan unohtanut, heh niin kuin monen muunkin asian. Ja varmasti olen käyttänyt sanaa itsekin ja käytän jatkossakin; vaikka saatan korjata, että ”siis eiku tahto”.

Mutta samaan tapaan halusin jutun luettuani poistaa mielestäni ajatuksen myös eskariuhmasta (jotkut puhuvat jopa pienestä esimurrosiästä) ja ajatella samaa ilmiötä lapsen stressinä tästä tärkeästä itsenäistymisvaiheen ajasta.

Kun on yhtä aikaa pieni ja iso jo.

Jos ette silloin maaliskuussa bonganneet tuota juttua, niin lukekaa! Siellä on myös vinkkejä, miten auttaa lasta. Miten pysyä tyynenä ja lempeänä kasvattajana silloinkin, jos kuusivuotias lapsi taantuu ja kiljuu palosireninä kuin kolmivuotias.

Näin sanoina paperilla ja järjellä ajateltuna se on taas mallia ”okei totta kai niin pitää toimia”. Mutta toteutapa sitten joka ikinen päivä käytännössä, haha. Vähän hankalampi juttu. Mutta itsensä etukäteen valmistaminen ja psyykkaaminen voi auttaa!

Tämä oli mulle vaan niin ihana ajatus:

Se ei ole uhmaa vaan se on stressiä. Että jos lapsi ihan tarkoituksella ärsyttää ja ilmeestä näkee, että se tekee sen tarkoituksella ja aikoo jatkaa niin kauan kuin aikuinen suuttuu (”ai miiii-ten niin, tapahtuuko jollain muka näin…?”), se ei olekaan huonoa käytöstä.

Se on eskaristressiä, ja sen käsittelyssä lasta voi auttaa ja tukea.

Vielä sitten siihen käytännön toteutukseen (kröhöm) tarvitaan tietysti monia askelia (välillä harhaankin) tällä vanhempana toimimisen loputtomalla (ja myös palkitsevalla ja ahaa-elämyksiä tuottavalla!) oppimispolulla.

Tulipa kliseinen loppu, ha!

Mutta lukekaa ja kertokaa, oliko teillekin yhtä mindblown kuin mulle!

16