Espanjan opetus

Se oli eräs keskiviikkoaamupäivä rannalla, Espanjan-talvemme loppupuolella.

Lapset leikkivät hiekkaleikkejä; Fuengirolan leikkipuistoissa ei hiekkalaatikkoja ole, ja miksi olisi, kun koko ranta on kilometrien pituinen hiekkaleikkialue. Lasten valmistaessa meille hiekkamuffinsseja minä ja Joel saimme jopa vähän kirjojamme luettua. Välillä laitoin kirjan alas käsistäni, katson ympärilleni ja huokailin vaan onnesta kaiken näkemäni ja tuntemani johdosta.

”Muistetaan aina tämä”, Joel totesi.

Muistetaan tämä.

Joel tämän ajatuksen muotoili lauseiksi – katsotaan, osaanko toistaa.

Joskus ihmiselle voi käydä niin, että hän ikään kuin nääntyy arjen alla. Kadottaa itsensä, minuutensa, kulkee vain ”pakollista” tietään ja vähän niin kuin vahingossa jossain vaiheessa havahtuu ajattelemaan, että hei – en ole onnellinen.

Ehkä se ihminen katselee ympärilleen ja näkee (aina jotain ”vaihetta” läpikäyvät) lapset ja yhtä nääntyneen puolison. Nousee ajatuksia. Että tätäkö minä oikeasti haluan. Yhtäkkiä se aiemmin rakkaudella rakennettu perhe alkaa tuntua ansalta. Se on rajoittava, aina jotain vaativa – ja pahimmillaan ihminen voi alkaa nähdä sen (mikä ennen aiheutti suurta onnea!) esteenä omalle onnelleen ja hyvinvoinnilleen. Keskusteluyhteys ja läheisyys puolisoon ovat kärsineet kaikesta arjen painosta. Se, jonka kanssa siitä kaikesta joskus haaveiltiin, tuntuu vieraalta tai muuttuneelta.

Ja joskus jollekin tässä tilanteessa olevalle voi alkaa näyttää siltä, että ainoa pääsy takaisin hyvinvointiin on se, että murtautuu ulos tästä kaikesta. Pakko päästä pois.

Tulos voi olla jopa hajoava perhe.

Espanja (tai oikeastaan sieltä paluu) toi meidän arkeemme muutoksia ja päätöksiä, mutta se toi myös… …sanoisin valaistumisen, mutta se kuulostaa liian mahtipontiselta. Sanon: oppitunnin.

Viime talven täydellinen onnistuminen antoi meille voimaa ja vahvuutta jatkossakin kuunnella itseämme ja unelmiamme. Ymmärryksen siitä, että tällä tavalla me voimme jo ennakoivasti välttää tuon kipupisteen, mihin liian moni hektistä elämää viettävä lapsiperhe kompastuu. Meillä on mahtava voima. Me muistetaan aina Espanja.

Me muistetaan ne onnen hetket rannalla, ja lasten päiväuniaikaan peiton alla maatessa ikkunasta avautuvan jylhän kalliomaiseman katselu. Ja siinä kainalossa elämästä juttelu. Läheisen leipomon tuoreen leivän tuoksu ja pilvetön taivas parin sadepäivän jälkeen. Se, miten joulukuussa ripustin pyykkiä parvekkeelle iltayhdeksältä lyhythihaisessa paidassa. Jouluvalot tuikkivat ikkunoissa, ja mereltä puhalsi lämmin tuuli. Palmut kahisivat ja piirsivät hassuja varjoja uima-allasalueelle. Ja kun ajattelin, että näin pitää olla.

Meillä on aina Espanja.

Se, että me saatiin ajatus ja viikon päästä oltiin jo täydessä vauhdissa sen toteuttamisesta.

Tajusimme, että jos arki (Suomessa tai missä tahansa) alkaa tuntua jostain perheenjäsenestä liian raskaalta ja näännyttävältä, me voimme aina yhdessä etsiä asioihin ajoissa ratkaisun. Jos jokin valitsemamme tie alkaa tuntua väärältä, me voimme valita uuden polun. Eikä meidän tarvitse noudattaa valmiiksi tallattuja kulkureittejä, jos emme halua. Jos puoliso saa vankkumattoman varmuuden, että haluaa perustaa hostellin Indonesiaan tai jäädä vuodeksi kotiin sarjakuvaa piirtämään, me järjestämme asian. Yhdessä.

Etsimme ratkaisuja, jotta emme koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa oma elämä tuntuu vankilalta.

Emme sano, että ”ei se onnistu, koska x-ja-y”. Vaan sanomme, että ”okei – ymmärrän sua”. Ja mietimme yhdessä, minkälaisessa muodossa ja minkälaisella aikataululla voisimme unelmamme toteuttaa. Miten kaikki unelmat ja toiveet (ja arki) nivoutuvat yhteen ja miten voimme aina tarvittaessa ottaa uuden suunnan. Tehdä uudet suunnitelmat.

Ja sen yhden unelman jälkeen voi tulla toinen ja kolmas ja kahdeksas. Ei tarvitse päättää vain yhtä omaa unelmaa, vaan se voi vaihtua ja elää ajan myötä. Kaikki ei toki toteudu ja jostain tullaan maitojunalla takaisin, mutta unelmoinnin ei silti tarvitse loppua. Ja joku unelma voi olla täysin paska, mutta se ei haittaa. Välillä kaikki on niin hyvin, että ei halua edes unelmoida, vaan elää vaan. Ja se on hyvä.

Kun on koko elämä aikaa.

Meillä on aina yhteinen voima ja halu voida hyvin yhdessä, perheenä; ja rohkeus lähteä seuraamaan sitä, mitä oikeaksi ja hyväksi koemme. Lähteä talveksi Espanjaan tai olla lähtemättä.

Siksi me emme näänny arkeen.

Se oli Espanjan oppitunti.