Arkikotipäivän ihanuudesta

Olen oikeastaan aina oman alan palkkatöitä tehdessäni (vuodesta 2003 alkaen) tehnyt sentyyppistä työtä, jossa etätyöpäivät olisivat teoriassa olleet mahdollisia. Elämäni ensimmäisen etätyöpäivän olen kuitenkin muistaakseni tehnyt vasta joskus vuoden 2009 tai 2010 tienoilla.

Se mahdollisuus oli kyllä ikään kuin pitkään ilmoilla ja puheissa; vaikkapa työhaastattelussa saatettiin todeta, että ”tässä työssä on etätyömahdollisuus”, mutta koskaan se ei konkretisoitunut. Ehkä se ei ollut vielä niin tavallista silloin. Ehkäpä myös omassa mielessä kyti joku kummallinen jännitys siitä, että muut työpaikalla katsoisivat etätyöt pinnaamiseksi tai laiskotteluksi. ”Huomenna mä en tulekaan töihin vaan teen töitä kotoa käsin” -lause ei vaan putkahtanut suusta ulos.

Syksyllä 2010 kannoin liikaa työstressiä ja vatsanikin oireili valtavasti, ajattelin sitä stressiperäisenä. Jouduin kolme kertaa sairaalaan voimakkaiden kipujen takia – no, myöhemmin kävi ilmi, että se mahdollisesti olikin ollut pitkään oireillut umppari. Joka tapauksessa kolmannen sairaalakeikan ja lyhyen sairausloman jälkeen päätin, että nyt tähän täytyy saada jokin muutos. Ehdotin esimiehelleni, että sen talven ajan alan systemaattisesti tehdä kaksi päivää kotoa käsin: tiistait ja torstait.

Esimiehellä ei ollut mitään sitä vastaan.

Ja se oli ihanaa.

Alun perin valitsin kotityöpäivikseni tiistain ja torstain siksi, ettei vaaaaaaaaan kukaan luulisi, että siellä sitä vaan pitkiä viikonloppuja vietetään. Tiedän, hölmöä. Mutta tuntui hyvältä olla ikään kuin ”todistettavasti paikalla” ne maanantait (stereotyyppinen krapulapäivä) ja perjantait (stereotyyppinen luvaton-pidennetty-viikonloppu -pinnauspäivä). Mutta sitten joka toinen päivä tavallisella arkiviikollakin sai kuitenkin ihan vaan jäädä kotiin. Joka toinen päivä ei tarvinnut lähteä aamuhämärässä kylmään myöhästeleviä paikallisjunia bongaamaan, vaan sai nukkua ainakin tuntia pidempään ja käynnistellä pyjama päällä työpäivää samalla, kun laittaa kahvia kiehumaan.

”Joka toinen päivä kotona” -rytmi toimi oman työnteon kannalta myös aivan mainiosti. Järjestin kalenterini niin, että etäpäiviin sijoitin keskittymistä ja kirjoittamista vaativat jutut, ja ”läsnäpäiviin” palaverit ja tapaamiset. Aurinkoisina etäpäivinä saatoin kesken päivän käydä tunnin reippailukävelyllä – luksusta, kun muuten pimeimpään vuodenaikaan aurinkoa tuskin edes näki kuin pieninä pilkahduksina toimiston ikkunasta. Kun meni työpaikalle, oli pimeää ja kun lähti töiden jälkeen kotiin, oli taas pimeää. Etäpäivinä saatoin istua puiston penkillä syysaurinkoa siemailemassa päiväsaikaan ja tehdä töitä illalla, kun ulkona oli pimeää. (oi lapsettoman elämän vapautta)

Säännölliset etäpäivät ihan konkreettisesti nostivat silloin mun elämänlaatua ja myös työintoa, kun sai tuntea, että työn sai järjestää omalla tavallaan. Stressin tunne väheni, mutta samalla sain kuitenkin varmasti enemmän aikaan työviikon aikana. Stressi kun ei ole tehokkuuden synonyymi. Rentoon päähän syntyy ideoita ja innostumista.

Ihan parasta.

Niin hassua ajatella, että periaateessa olisin voinut luultavasti ottaa tuollaisen etätyötavan jo paljon sitä ennenkin. Kukaan ei varmaan olisi sitä vastustellut; toisaalta kukaan sitä mahdollisuutta ei suorilta kantanut tarjottimella eteenkään ennen kuin olin itse aktiivinen ja aika päättäväinenkin. Yksi hyvä esimerkki siitä, miten omalla määrätietoisuudella voi saada asioita, jos vaan avaa suunsa ja ehdottaa.

Jos siis sinulla on teoreettinen etätyömahdollisuus, jota et kuitenkaan käytä, niin suosittelen rohkeasti ottamaan asia puheeksi työpaikalla. Se todella voi tehdä ihmiselle hyvää!

Tämä kaikki tuli mieleen muutama päivä sitten, kun luin Talouselämän juttua etätyöstä – siinä nimittäin kuvattiin esimerkkiä, jossa yrityksessä on maanantaisin ja perjantaisin ”busy office” -toimistopäivä. Vähän niin kuin mulla silloin aikoinaan henkilökohtaisesti!

Ja vähän niin kuin meidän lapsillakin; heilläkin on maanantaisin ja perjantaisin ”busy kindergarten day”, haha.

Sain nimittäin jo heti alkuun hoitopäivistä sopiessa mieleeni tämän ajatuksen, että keskellä viikkoa oleva kotipäivä voisi olla myös lapsille hyvä juttu. Kun siis kerran 4-päiväisessä hoidossa ovat. Olen ymmärtänyt, että tosi monella lapsella (ja lyhennettyä työaikaa tekevällä aikuisella) se ”ylimääräinen” vapaa on perjantai. Mutta miksi aina juuri perjantai? Se toki ihanasti pidentää viikonloppua, mutta mitä jos sitä rentoa mieltä jakaisikin tasaisemmin pitkin arkiviikkoa…?

Vinkkinä siis myös lapsen hoitoviikkoa miettiville: suosittelen miettimään myös sellaista vaihtoehtoa (jos valinnanvaraa on), että mitä jos se osa-aikahoitoon/työhön liittyvä vapaapäivä ei olisikaan se perinteinen perjantai vaan joku muu…?

Itse me ollaan koettu nämä ”keskellä viikkoa -vapaapäivät” aivan hurjan ihaniksi. Jos vaikka arkiaamuna väsyttää kellon soidessa, voi ajatella heti, että no huomenna sitten nukutaan pidempään. Ei tarvitse juuri koskaan tuskailla, että aaargh viisi päivää putkeen näitä aikaisia kellonpiipitysnousuja, vaan aina on ikään kuin breikki odottamassa ihan siinä parin päivän päässä.

Tuntuu myös, että lapset jaksavat arkiviikon paremmin, kun viikon keskellä on vähän rauhallisempi kotipäivä. Välillä me ollaan toki kotipäivinä hyvin aktiivisia (hoploppia, lasten kaupunkia ja leikkitreffiä), mutta etenkin nyt viime aikoina me ollaan nautittu ihan sellaisista rennoista kalsaripäivistäkin keskellä viikkoa. Päivähoitopäivät ja harrastusillat ovat lapsille (ja aikuisillekin) kuitenkin sellaista härdelliä, että rauhoittuminen välillä tekee ihan hyvää.

Lisäksi olen kokenut, että perjantait ovat usein hoidossa tosi kivoja. Rauhallisia. Hih, ja tämä nyt varmasti johtuu siitä, että niin moni lapsi on juuri silloin sillä kotipäivällä. Ainakin siltä jotenkin näin näppituntumalta tuntuu, että ”nelipäiväläisten” vapaapäivät eivät osu tasaisesti pitkin viikkoa (voisiko muuten se olla jopa hoitopaikan kannalta parempi? en tunne kaupungin järjestelyitä niin hyvin, että osaisin tuohon sanoa) vaan pakkautuvat juuri siihen perjantaihin.

Meidän tapauksessa toki miinusta tähän arkiyhtälöön aiheuttaa se, että meillä aikuisilla ei varsinaista vapaata päivää olekaan. Heh. Siitäpä sitten. Mutta olemme jo aika harjaantuneita ”läpsystä vaihto” -toimijoita eli vuorottelemme lasten kanssa oloa (onneksi on se etätyömahdollisuus) ja teemme töitä sitten myös iltaisinkin, kun vaikka toinen vanhempi on viemässä lapsia harrastuksiin.

Parasta tietysti olisi, jos itselläkin työmäärä olisi neljään päivään sopiva. Tasapainon löytäminen optimaalisen työmäärän(kin) suhteen on kuitenkin hankalaa. Itselleni se on sellainen tällä hetkellä tavoittelemani (mutta ei vielä saavutettu) asia.

Mutta vahva ääni täältä kuitenkin ”keskellä viikkoa” -kotipäiville, olivat ne sitten etätyöpäiviä tai arkivapaapäiviä!

Perjantait ja maanantait voivat olla myös mun tapauksessa ”busy home office day” :)

PS. Kyllä. Tiedän, että niputin tässä ihan vääristäen yhteen etäpäivän (=työtä) ja vapaapäivän (=vapaata). Etäpäivä ei ole vapaapäivä, sitä haluan tietty vielä tässä erikseen painottaa. Tässä ajatuksenvirrassani nämä kuitenkin liittyivät yhteen vaikkapa sitten teemalla ”keskellä viikkoa päivä, jolloin voin olla halutessani kalsareissa kotona koko päivän”. Joko sitten töitä tehden tai lasten kanssa lehtikasoissa hyppien.

Kunhan on kalsarit.