Kissamainen etäystävä

Tämä ajatus nousi mieleeni jo viime syksynä. Auton ratissa illan pimeydessä, vähän ennen tänne Espanjaan lähtöä.

Tajusin, että näiden Espanjaan lähtöjen alla olen varmaankin sanonut tai kirjoittanut, että ”kaikkia ihania ihmisiä tulee tietysti ikävä”. Mutta tiedättekö? Se ei välttämättä ole ihan totta.

Kuvittelen olevani ihan silleen ystävällinen ihminen. Juttelen muiden kanssa, tutustun helposti uusiin ihmisiin ja mun kanssa on varmasti ihan kiva olla samassa huoneessa. Olen tosi tyytyväinen sellaiseen hyväntuuliseen yhdessä olemiseen ihmisten kanssa.

Sitten on niitä, joiden kanssa on ensikohtaamisesta asti helppo olla. Syntyy automaattisesti sellainen luonnollinen yhteys ja sitä ihmistä alkaa pitää ystävänään. Se kliseinen sama aaltopituus.

Mutta.

Tajusin silloin syksyllä, että kun ikävöin, niin ikävöin enimmäkseen paikkoja.

Suomessa Espanjaa, Espanjassa Suomea, ja päälle monia niitä muita paikkoja (Suomessa ja ulkomailla), joissa olen käynyt. Ikävöin rantakalliota, riippumattoa tai katukiviä. Ja kun menen johonkin paikkaan, jossa olen ollut jonkun ihmisen kanssa, ikävöin jotain ihmistä siinä paikassa. Että ”voi kun se-ja-sekin olisi taas täällä niin kuin viimeksi”.

Mutta harvoin ikävöin (kun olen jossain toisessa paikassa) ”yleisellä tasolla” ketään muita kuin ihan tätä omaa perhettäni ja omaa äitiäni.

Ajattelin silloin syksyllä, että olenkohan jotenkin kissa. Sellainen siis, joka kiintyy enemmän paikkoihin kuin ihmisiin.

Kuulostaa ehkä paljon karummalta kuin miltä se tuntuu.

Mutta jatkan. Ja seuraavaan sitten kehykset ympärille ja alleviivaukset alle, ettei joku tuntematon tulkitsija ymmärrä väärin. Varmaan silti ymmärtää.

Vaikka en suoranaisesti ikävöi, minulle on tärkeää, että nämä ihmiset ovat olemassa. Ne ihmiset ovat minulle tärkeitä, vaikka en olisikaan jokapäiväisissä jokaviikkoisissa jokavuotisissa tekemisissä heidän kanssaan, vaan sosialisoin niiden ihmisten kanssa, jotka juuri sillä hetkellä ovat elämänpiirissä lähimpänä. Minulle ikään kuin riittää hyvin pitkälle se (kuvittelemani?) henkinen yhteys, mikä minulla näihin syvempiin ystäviin on.

Se, että tiedän hänen olevan olemassa. Pelkästään jo se tieto, että se-ja-se-ihminen on siellä-ja-siellä ikään kuin antaa minulle se on ystävyyden tunteen. Aika tai viestintäyhteyden hiljaisuus ei himmennä sitä tipppakaan.

Omalta osaltani.

Erään ystävän kanssa syksyllä whatsappissa ihmeteltiin, kun olin lukenut kolumneja ja mielipiteitä siitä, miltä tuntuu kun näkee, että vastapuoli on nähnyt viestin, mutta ei vastaa heti. Okei… …TÄH. No joo: ymmärrän, mutta omasta elämästäni ajatus on noin valovuoden päässä. Meidän viestittelyssä viesteihin vastataan seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla tai seuraavassa elämässä ja joskus unohtuu vastata kokonaan. Ja viestin lähettäjä ei muista viestiä lähettäneensä, ja vastaaja ei muista, onko vastannut vai ei, tai onko koko viestiä saanutkaan vai oliko se unta tai täh apua kuka mä oikein olen. Ja kertaakaan ei ole tullut edes mieleen, että siinä olisi jotain kummallista tai epäkohteliasta.

Eipä vain ehtinyt tai muistanut vastata aiemmin, mutta kyllä se ystävä silti ihan yhtä tärkeä on. Viesti on vain viesti. Väline. Kirjaimia, jotka kuvaavat ajatuksia. Ystävä on ihan jotain muuta.

Ajatukset ovat tärkeämpiä kuin ne kirjaimet, joilla niitä kuvataan.

Sitten kun taas tapaan livenä jonkun näistä tärkeimmistä, olen tosi iloinen ja onnellinen siitä, että tapaan. Se tuntuu hyvältä ja kivalta ja oikealta. Tapaan ystävää silloin, kun pystyn – mutta jos en tapaa (tai juuri kuulekaan mitään) vuoteen, niin sekin on mulle ihan ok.

Kissaystävä kävi täällä ja jätti jälkensä; ei tiedä, koska tulee takaisin.

Nyt kun ajattelen, minulla ei ole tainnut teinivuosien jälkeen koskaan olla sellaista tv-sarjojen ”soitetaan toisillemme joka ilta ja kerrotaan kaikki kuulumiset” -bestisystävää. Olen ollut ystävä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa päivittäiset polut kohtaavat. Ja tosiaan usealta tällaiselta polulta on elämääni tullut myös joku ihan erityinen ystävä, jonka kanssa on erityisen luonteva ja hyvä olla. Heitä kuitenkin tapaan hyvin harvoin, jos elämäntilanteet ovat vieneet eri kaupunkeihin ja elämänvaiheisiin.

Jotenkin ajattelen, että minulle ystävyys on jotain syvempää ja pysyvämpää. Se ei kaadu viesteihinvastaamisnopeuksiin tai etäisyyksiin. Se on ohi sen, että lähetetäänkö ystävänpäiväkortti (ei) tai muistetaanko säännöllisesti kysyä toistemme kuulumiset (ei). Että kun me sitten näiden tärkeimpien kanssa vuoden (tai viiden tai kymmenen) jälkeen taas tavataan, se tunne ystävyydestä on edelleen siinä.

Tähän asti en ole erehtynyt. Tietääkseni, heh.

Tietysti en voi millään sanoa, että se on varmasti molemminpuoleista. Voi olla, että mä olenkin oikesti surkea ystävätön surkimus, joka vain kuvittelee ystävikseen joitakuita, jotka puolestaan pitävät minua vain hyvänpäiväntuttuna tai kauan sitten unohtuneena ex-ystävänä. Aika säälittävää :D

Kissamainen etäystävä. Se minä ehkä olen. Läsnä silloin kun on läsnä, mutta enimmäkseen poissa. Ei ehkä ystävissä ihan sitä parasta luokkaa, mutta… …no täällä mä oon ja teistä tykkään.

Olipa harvinaisen sekava kirjoitus.

Hyvää ystävänpäivää kaikille! <3

53