Täytin viime lauantaina 37 vuotta. Kolmekymmentäseitsemän. Aika älytöntä.
Luulisi, että viimeistään tässä vaiheessa pukkaisi ihan megalomaaniset ikäkriisit päälle. Mutta ei. Ihan rehellisesti sanottuna: ei mitään.
Tuntuu ihan samalta kuin aina. Olen ihan sama Krista kuin aina olen ollut – tietysti persoona on jatkuvasti vähän muuttunut ja kehittynyt, mutta ainakin omassa tapauksessani kyllä ihan positiiviseen suuntaan. No okei nyt väsyttää enemmän kuin joskus ennen. Sattuneista syistä.
Itse asiassa huomasin ajattelevani koko asian jotenkin ihan nurinkurisesti – verrattuna siis siihen, miten tavallisesti vanhenemisesta puhutaan. En osaa ajatella yhtään niin, että kuluneet vuodet tarkoittaisivat sitä, että on jotain elämästä pois. Eli kun että ”oooh nuorena sitä on elämä edessä”. Ja sitten kriiseillään, kun vuodet kuluvat ja ihan kuin jotain olisi sitten koko ajan vähemmän jäljellä.
Mutta mun päässä asia menee jotenkin hassusti niin, että joka vuodesta sitä saa elämään lisää. Tämän ikäisenä mulla on ihan älyttömän paljon enemmän kokemuksia ja mahtavia tapahtumia kuin parikymppisenä. Minulla on enemmän. Elämässä on vuosi vuodelta enemmän. Sisältöä. Tai jotain. Ja siksi jokainen kulunut vuosi on hyvä asia.
Ääääh vaikea selittää.
Mutta katsotaan sitä ikäkriisiä vaikka sitten, kun tuntuu, että vanhenemisen huomaa omasta kunnosta tai terveydestä. Tai jos olo alkaa tuntua jotenkin… raskaalta. Vanhalta.
Nyt ei tunnu vanhalta. Tuntuu ihan hyvältä. Niin kuin ennenkin. Paitsi väsyttää.
Sattuneista syistä.
Synttäreitteni kunniaksi kävin nuorikkopuolisoni (heh – Joelhan on siis vasta 30) kanssa lauantaina elokuvissa – katsottiin Wes Andersonin mainio The Grand Budapest Hotel, suosittelen.
Kun elokuvan jälkeen astuttiin ulos Tennispalatsista auringonpaisteeseen, tuntui ihan hassulta. Ihan niin kuin ennen. Aivan hyvin olisimme voineet kävellä pari korttelia Joelin luo Kamppiin. Alepan kautta – mulle pari siideriä ja molemmille Ötkerin pitsat. Eipä, vaan tietysti Ruoholahden Kotipizzaan – hei vakkari! Minulle Perfetta fetalla, jalapenolla, rucolalla ja punasipulilla. Joelille jauhelihapizza, johon lisätäytteeksi mozzarella ja pepperonimakkara. Molemmille kuitupohja.
Ja sitten lauantai-iltaa viettämään Joelin kaksioon. Maattaisiin olohuoneen läpi viritetyssä kahdenmaattavassa riippumatossa ja katsottaisiin möhköpainia. Tai ehkä jotain leffaa. Baariin tuskin jaksettaisiin lähteä.
Lattialla olisi postit – niiden päältä vaan käveltiin. Eteinen pimeänä, koska siihen ei koskaan saatu lamppua ripustettua. Pienen keittiön pöytätasoilla ei hemmetti vie taaskaan olisi yhtään laskutilaa; minä ehkä vähän salaa kiroaisin. Nukuttaisiin päikkärit ja välipäikkärit.
Tutut tuoksut. Petaamaton sänky. Makkarin bambuverhon läpi raidallisena siivilöityvä valo. Tatamit lattialla. Sokeritoukat kylppärissä. Hoitoaine taas loppu.
Ihan niin kuin ennen.
Entinen elämä tuntui olevan siinä hetkessä niii-iiiin lähellä. Niin lähellä, että tuntui ihan absurdilla, että meillä on nyt kaksi lasta siellä Ämmin hoitamana odottamassa. Eikö vaan haettaisi ne siiderit ja mentäisi sinne Kampin-kaksioon?
Vain kolme vuotta sitten.
– Mulla oli silloin ihan samat vaatteetkin kuin nyt, Joel nauroi.
– Niin mullakin! Paitsi öö ei mulla näitä äitiyshousuja ollut. Eikä tuota laukkua. Eikä näitä kymmentä kiloa. Eikä tuota juurikasvua.
– Ja sä kipittäisit korkkareilla, Joel lisäsi.
Vain kolme vuotta sitten.
– Mutta ei siihen edelliseen haluaisi palata. Se olisi ikään kuin taaksepäin. Ei sitä taaksepäin halua enää mennä, Joel mietti.
– Mä kaipaan joskus sitä yksin oloa… tai en edes sitä. Nukkumista. Kun sai nukkua niin paljon kuin halusi. Ajattele, että joskus sitä silloin mukamas luuli olevansa väsynyt. Joo f*k you, entinen minä, sä et väsymyksestä tiedä mitään!
– Miksi me ei vaan nukuttu koko aikaa?
– Aattele, että sitä joskus valvoi vapaaehtoisesti. Kolmen aikaan yöllä – hei mitäs jos parit fisut jois vielä. Ja sitten mukamas oli seuraavana päivänä väsynyt. Oisit nukkunut, ääliö! KOLMEN AIKAAN YÖLLÄ. Huh huh. Kolmen aikaan yöllä mä en kävele enää kuin vessaan, jos jaksan. Tai jos en jaksa, niin pidätän.
– Meidän ois pitänyt kaikki vapaa-aika vaan nukkua!
– Joo! Pelkkää nukkumista vaan! Ja ehkä joskus seksiä.
Hetken hiljaisuus.
Yhteinen naurunpurskahdus.
– Ei. Ei edes sitä. Nukkumista vaan.
SaaraT (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 16:34Oottepa huippuihania! <3
Hosuli
5.5.2014 at 16:40Ihan mahtava ajatus vanhenemisesta, otan heti käyttöön! Olen nimittäin huomannut tuntevani silloin tällöin ahdistusta/pakokauhua siitä, että hetket, viikot, kuukaudet ja vuodet valuvat jonnekin. Mutta jos ajattelenkin niin, että olen saanut koko ajan enemmän kaikkea (viisautta? ymmärrystä? kokemusta?) hyödyllistä, mikä tarkoittaa aina vain parempia vuosia, niin eipä enää harmitakaan. :)
Kiva tietää, että The Grand Budapest Hotel toimi! Se on to-see-listallani tällä viikolla.
FFFifi
5.5.2014 at 19:12Se oli niin hyvä että teki mieli taputtaa lopuksi!!!
Sissi Mai
5.5.2014 at 17:13Ihana kirjoitus, ja jotenkin tiivistit mun ajatukset! Että yrittää ajatella että koko ajan menee kohti jotain parempaa ja ihanampaa, saa asioita. (No okei välillä vähän ahdistaa ne tekemättömät asiat mut miks niitä ei sit voi tehdä ens vuonna tai kymmenen vuoden päästä tai jotain.) Mutta näin 27-vuotiaanakin on aika onnellinen kun tajuaa että ei enää tarvi vaikka murehtia koko ajan sitä mitä muut musta ajattelee. Tai että vihdoin ehkä melkein tietää mitä haluaa tehdä elämällään (ja on hireän onnellinen siitä 22-vuotiaasta minästä joka tajusi lähteä opiskeleen vissiin sitä ihan oikeeta alaa, vaikka ei ollutkaan varma).
Muistan joskus kakskymppisenä kun olin yhdessä koulussa töissä, miten ne n. 40-50-vuotiaat opettajat kadehti mua kun oon nuori ja kaikki edessä. Ja mä vaan mietin että hitsi vieköön, te sentään tiedätte että te saitte kaikki ne asiat mistä mä haaveilen (lapset, puolison, ihanan työn jne.). Mun täytyy vielä jännätä että loksahtaako kaikki kohdalleen.
Mutta siis. Tänä vuonna oikeasti tajusin, että tykkään vanhenemisesta. Tykkään siitä kuka nykyään oon ja miltä näytän. Oon ihan fiiliksissä mun naururypyistä! Tykkään siitä kun katson mun vanhempia ja mietin että viiskymppisenäkin kaikkia ihania asioita on edelleen edessä. Hmm. Ehkä tää meni nyt vaan siihen että elämä on aika ihanaa :)
Nii ja onnea syntymäpäivän johdosta näin jälkikäteen!
Neene
5.5.2014 at 17:37Tajusin just, et tasan kolme vuotta sitten oli se päivä, kun oma klierpluuni sanoi gravid ja koko elämä pyörähti kerrasta ympäri. Jännä miten yks purkkiin pissaus voikin muuttaa kaiken. Vain kolme vuotta sitten.
karo- (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 17:52Onnittelut!
Ja kiitos kirjoituksesta. Sai mut luottamaan tulevaan, vaikka juuri nyt onkin pirun rankkaa. Jäin yksin kahden lapsen kanssa, kun miehen puolikkaalla iski jokin ikääkriisi. Kyllä mä tästä vielä nousen, kiitos kirjoituksestasi se paransi päivää huimasti!
Kristaliina
5.5.2014 at 22:31Voi ihana kuulla, että kirjoitus toi hyvää mieltä! Varmasti nouset – ihan varmasti! <3
PilviN
5.5.2014 at 18:24Ihanat te! :)
Minäkin joskus haikailen niiden lapsettomien vuosien vapaan menon ja itsekkään rauhassa olemisen perään. Vaikka vuosia äitinä tulee tänä vuonna jo yhdeksän!? niin silti sitä välillä miettii sitä kun oli aiemmin ahdollisuus vain olla. Sai istua sohvalle jos huvitti, syödä jäätelöä milloin vain, atsoa vaikka koko illan telkkaria, lähteä ulos vain pukemalla itselle, käydä vessassa yksin, miettiä ilman keskeytyksiä, jäädä töiden jälkeen kaupungille, ylipäätään lähteä kun siltä tuntuu, lukea, lukea sohvalla muulloinkin kuin keskellä yötä, NUKKUA :)
Eikä sillä, en vaihtaisi, äitiys on mahtavaa, lapset on mahtavia, joku hullu minä haaveilee muka neljännestä lapsesta! Mutta silti, se olemisen vapaus. Palatapa ajassa taaksepäin sanoakseen entiselle minälle, että nauti niistä hetkistä :)
Niin ja kehtaankohan edes tunnustaa, reilu kolmekymppinen minäni kehitti jonkun turhamaisimman ikäkriisin ajatuksesta että kolmekymppisenä joku ehkä vielä kiinnittää huomiota, mutta kun alkaa olla jo yli neljänkympin, onkin ihan vanha huomioitavaksi.. Äh. Vajoan.
Niin ja ihana tuo sinun asenne ikäänsuhtautumisen kanssa!
Parempia öitä ja pirteämpiä päiviä sen myötä!
Odetskaja (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 18:37Mä olen vakaasti sitä mieltä, että nuori mies pitää nuorena. Samoten vanha mies vanhentaa.
Itse kehitin 27 vuotiaana ensimmäisen ikäkriisini. Olis pitänyt olla omistusasunto, lapsi ja opiskellakin olisi vielä pitänyt. Nyt kuusi vuotta myöhemmin naurattaa nuo ajatukset, kyllä tässä ehtii.
Riimi-Ruu (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 23:20Siis mitä?! Väitätkö, että parhaillaan kokemani 27-vuotiaan ikäkriisi siitä, että haluaisin lapsen, omistusasunnon ja vaihtaa alaa, on vielä ihan ennenaikainen?!?!
Hyvä tietää! :D Niin, noinhan nuo ovat koettaneet sanoa, että aikaa on. Vaikea sitä on kriisin keskellä nähdä. Mutta onhan sitä, koko elämä edessä. Kiitos, loit uskoa huomiseen!
Tindeka
6.5.2014 at 04:18Aikaa todellakin on ;). Itse 27-29 vuotiaana harmittelin kun ei ollut löytynyt SITÄ miestä. Sitten löytyi mies ja näin 33-vuotiaana plussasin ja ostettiin se omistusasuntokin. Niin ja viimeistelen parhaillaan sitä toista tutkintoakin. Että kyllä sitä hyvin ehtii kun ottaa asiakseen ;D.
Emma L.
6.5.2014 at 14:24Kiitos kaikille edellisille kommentoijille lohduttavista sanoista! Mulla on joku maailman ennenaikaisin, TURHA ikäkriisi, kun kypsässä 23:n vuoden iässä tunnun välillä masistelevan sitä, että kulutin lukion jälkeen ”parhaat vuoteni” (…) täysin mulle väärän alan opintojen suorittamiseen. Olen valmistunut, ollut työelämässä kiinni kohta 1,5 vuotta ja täysin hukassa. Ikäiseni ystävät opiskelevat edelleen useita vuosia, minua vanhemmat opiskelukaverit sen sijaan perustavat perhettä ja ostavat asuntoja. Haluaisin samanaikaisesti jatkaa alkanutta aikuiselämäliukumaa asunto- ja perhehaaveilla ja taas samanaikaisesti lyödä jarrut pohjaan ja tehdä täyskäännöksen takaisin koulunpenkille ja haalaribileisiin. Käännän toki vielä puukkoa haavassa miettimällä sitä, että jos olisin ymmärtänyt olla ottamatta vastaan saamaani koulupaikkaa ja olisin tehnyt sen sijaan vuoden ajan kovasti töitä uuden opiskelupaikan eteen, olisin tällä hetkellä mahdollisesti vuoden-parin päässä unelma-ammattiin valmistumisesta. Nyt unelma-ammatti ja sen mahdollisesti tuoma työ ja säännölliset, nykyistä paremmat tulot ja niiden mahdollistamat haaveeni toteutuvat vasta ties kuinka raivostuttavan monen vuoden päästä. Ahdistusta toki lisää vielä viisi vuotta vanhempi avomies, joka on valmistunut monta vuotta sitten, on vakitöissä eikä omaa pienintäkään aietta vaihtaa alaa. Niin ja haaveilee ensiasunnon ostosta. Suomeksi: jos yhteiselämämme jatkuu, toinen tulee olemaan pian oman elämänsä Kroisos Pennonen, kun taas minä olen hänen suunnitelmiaan jarrutteleva, persaukinen opiskelija, jota joutuu jossain vaiheessa melkein elättämään kuin mitäkin siipeilijää. Mihin miehelläni ei ole periaatteessa mitään velvoitettakaan.
Summa summarum: KIITOS kaikille ketjuun kommentoineille. Kertomuksenne pakottavat suhteuttamaan omia kriisejäni ja auttavat ymmärtämään, että jos mitään pahaa ei tapahdu, elämässä ON aikaa. Ja jos tapahtuukin, asialle ei voi kerta kaikkiaan mitään. Hetkessä eläminen, miksi sen täytyykin olla nin vaikeaa?
Kristaliina
6.5.2014 at 16:03Mulla itse asiassa oli 26-vuotiaana kans jonkinlainen ikä(tai elämänvaihe)kriisi. Se meni kyllä vähän toisin päin, eli että silloin halusin riuhtaista itseni vielä kerran irti siitä työ/vakisuhde/tv:n katselu/omistusasunto -putkesta. Silloin lopetin silloisessa ns. uraputkityössäni (tai en ottanut vastaan mulle tarjottua seuraavaa määräaikaispätkää) ja lähdin vapaaehtoistyöhön sinne Intiaan…
Sittemmin olen tajunnut, että noita irtiottoja voi ottaa elämässä koska tahansa, ei niiden tarvitse liittyä nuoruuteen. Monesti maailmalla näkee 40-50 vuotiaita vuodenkin maailmanympärimatkoilla; usein myös alle kouluikäisten lasten kanssa…
Joo, aikaa on! Sekä tuolle perheenperustamispuolelle että näille irtiotoille. Elämä ei lopu johonkin ikävuoteen. Tai ihminen ei muutu jollain ikävuodella tylsäksi ikälopuksi, jos ei itse halua muuttua :)
Jenspa (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 18:39Kiitos tästä! Keräilen itseni palasia tällä hetkellä, kun tuli vappuaattona ero pitkästä suhteesta, luulin että olemme ikuisesti ja aina. Tämä piristi mieltä, ehkä vielä joskus olen onnellinen ja uskallan taas rakastua.
Kristaliina
5.5.2014 at 19:10Voimia itsesi keräilyyn! Ja varmasti tulee taas onnellisia aikoja – vaikka siihen keräilyyn käyttäisi aikaakin, niin sitä aikaahan elämässä on. En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta mähän esim. tapasin Joelin vasta, kun olin 31 vee. Takana silloin kaksi katkennutta avoliittoa ja enedesuskallalaskeakuinkamonta katkennutta seurustelusuhdetta…
Pupulandian Instagramissa oli vasta ihan mahtava ”huoneentaulu”: One day someone will walk into your life and make you see why it never worked out with anyone else. Tämä oli mun kohdalta niiii-iiiiin totta. Toivottavasti sinullakin! <3
Juudit
5.5.2014 at 18:42Oisko se ollu intiaaneilta, tai joltain muulta alkuperäiskansalta se käsitys ajasta, että aika ei kulu, vaan aikaa tulee koko ajan lisää. Ehkä sen vois yhdistää tuohon kokemusten karttumiseen, että aika ei ole torni joka vajoaa alta pois vaan tuki, joka kasvaa tai levenee, mitä milloinkin, ehkä paksuuntuu, parkkiintuu tai joustavoituu.
Kirjoittaa 23-vuotias ihminen, joka harmittelee sitä, ettei tytön ja naisen välissä ole mitään sanaa. Neiti? Ihminen on tosin kyllä ihan hyvä.
Kristaliina
5.5.2014 at 19:04Ooo, mahtava ajatus!
…ja pakko myöntää silläkin uhalla, että jonkun mielestä tämä kuulostaa varmasti ihan karsealta: mä kutsun kyllä itseäni ennemmin tytöksi kuin naiseksi. (poislukien työelämässä) Nainen kuulostaa jotenkin liian… …joltain, en tiedä :) Ihminen on kyllä aika hyvä :)
Uuden elämän arvoitus
5.5.2014 at 19:11Oon monesti miettinyt, että miksi hitossa en nukkunut 24/7 silloin kun se vielä oli mahdollista?! :D Ihan kuin siitä hyötyä olisi ollut, mutta ehkä ei harmittaisi näin paljon (niin varmaan) :)
P (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 19:23HAhaaa, ihanat te! <3
Onnea näin jälkikäteen. Jospa ne unet paranis jossain vaiheessa. Hmmm, aina saa toivoa, omallekin kohdalle. Kesävauva tulossa, onneksi on valoisat yöt. Ehkä jaksaa taas valvoa. :)
Life in order - Iina (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 19:50Voi, mä niin tykkään tästä sun blogista! Elämänmakuista menoa huumoria unohtamatta. Itselläni on juuri tänään 37 v synttärit ja samoja ajatuksia olen usein kelaillut. Miten sitä ei ennen lapsia osannut arvostaa omaa aikaa ja rauhaa ja sitä unta. Tosin päivääkään en vaihtaisi pois tästä nykyisestäkään. Kaksi poikaa pitää kiireisenä, tuntuu ettei välillä ehdi edes ajattelemaan kun arki menee sitä normaalia rutiinirallia…
sarp (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 20:16Ihanasti kirjoitettu vanhenemisesta, sulla on sit sana hallussa :) Itse olen vasta 23-vee, mutta en ole vielä päässyt opiskelemaan haluamaani alaa, mikä toi tässä mieleeni oman ikään liittyvän tarinan. Elikkä olin tuossa pääsykoevalmennuskurssilla, siellä suurin osa varmaankin 18-19-vuotiaita. Tutustuin siellä sit toiseen ”vähän vanhempaan” tyttöön, joka oli 24v. No jokatapauksessa olen itsekin kokenut aiemmin painetta siitä, että ”pitäis jo olla opiskelemassa” ”oon tätä menoa vanha mummo sit kun valmistun” jne. Mitä se kertoo tästä maailmasta?? Onneksi osaan nyt ottaa vähän rennommin tämän asian suhteen ja muistanut elää sitä elämää tässä kamalien hukkavuosieni aikana(voi luoja).. No kurssilla tää mun uus kaveri sit tokas kun tuli iästä puhetta, että ”hyvähän noiden ylioppilaaks tulevien on olla kun on vielä koko elämä edessä!!” – ai meillä kuitenkin alle kaksvitosilla ei oo enää? :D Samaten hieman sai kulmia kohomaan kun jo tiedekunnassa opiskeleva tyttö toi jatkuvasti esille että on ”sammaloitunut kivi” kun on 25-v ja toisella vuosikurssilla..? Huhhuh sanon minä ! Kyllä itse ainakin odotan innolla jokaista elämänvaihetta, ihan jo sen takia, että mun vanhemmilla on mielestäni ollut ihana ja onnellinen elämä ja nytkin kun katsoo heitä niin miettii vaan, että ei oo kyllä yhtään hullumpaa :) siihen mäkin tähtään!
kiaS (Ei varmistettu)
6.5.2014 at 09:17Apua, järkyttävää. Itsekin olen tämän kokenut! Ai kamala, miten paljon sitä on saanutkin selitellä, miksi aloitin opiskelut 23-vuotiaana. Noh, kaikki ei vaan mene niin kuin strömsössä. Ensin en päässyt opiskelemaan, sitten en halunnutkaan sitä opiskella, sitten en keksinyt mitä haluan, sitten kun keksin, en taaskaan päässyt. Vihdoin keksin ja pääsin. Ja joku kehtaa kysyä:”Ai dokasitsä ne sun neljä välivuotta?” Joo tottahan toki. Olin kuitenkin nuo neljä vuotta vakituisessa virassa, koska ammattitutkinto löytyy jo. Haha sori tää off topic avautuminen. Tulevaisuudessa sitten kriiseilen siitä, että valmistun 26-vuotiaana ja kiire tulee kun pitää häät järjestää, asunto ostaa ja lapset tehdä, tietty ennen kun täyttää 30v. VITSI (pienen totuuden siemenen kanssa). :D
Kristaliina
6.5.2014 at 16:11Ai hitsi, mulle tuli tästä mieleen, että joskus aikoinaan kävin Step upin tanssitunneilla ja maksoin koko vuoden kertamaksuja, koska en halunnut ostaa (paljon halvempaa) kausikorttia, koska siinä ois pitänyt ilmoittaa syntymävuosi. Niin hävetti, että olin niin ikäloppu. Olin silloin 23-vuotias!
Mä oon kans vahvasti sitä mieltä, että jokainen elämänvaihe voi olla ihana ja onnellinen! Oi, sellainen onnellinen vanhuuskin on varmasti tosi ihanaa ja toivottavasti seesteistä aikaa <3
Vierailija (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 20:47Ihana tää blogi. Mie kiitän jokaisena syntymäpäivänä, että oon saanu taas elää vuoden ja vanheta. Vanhenenimenenhan on etuoikeus, eikä mikään itsestäänselvyys. Sen kun jokahinen muistais ni oltais kaikki ihan pikkasen onnellisempia jokaikinen päivä.
Huitu
5.5.2014 at 20:53Ihanaa, ihanaa ja ihanaa. Ja ihanaa toi lause One day someone will walk into your life and make you see why it never worked out with anyone else. Just noin tuntuu mulle tapahtuneen reilu 10 kk sit :)
Kuten joku jo kommentoi, mäkin tunsin jossain vaiheessa painetta, et pitäis olla jo tai ainakin kohta mies ja työ ja omakotitalo ja koira ja puuaita ja ja ja. Aika tuntu loppuvan kesken ja olin sillon ehkä ööö jotain 26-27… Mut se meni sit ohi ja unohtu ja viime kesänä täysin puskista vastaan käveli elämäni mies, joka myös totes, et mä oon sen elämän nainen, jota se on odotellu kohta 35 vuotta. Miehellä ei siis hirveesti oo suhteita takana, ku kuulemma ei halunnu tyytyä kakkosvaihtoehtoon ja oli jo aikalailla luovuttanu ja todennu, et varmaan elää yksinään loppuelämänsä.
Mut sit tulin mä, salamarakastuttiin, muutettiin käytännössä puolentoista kk seurustelun jälkeen yhteen ja ällöttävän makeaa onnea on jatkunut kohta vuosi :) Ja nyt oon siis kohta 29 ja yllättäen mulla onkin työ ja mies, jolla on kiva rivitalokämppä takapihoineen. Eikä mulla tunnu olevan enää kiire minnekään.
Tulipas pitkä höpinä, mut jotenkin tuli mieleen teidän onnesta oma onni, lähestyvä syntymäpäivä ja aiempi ikäkriiseily.
SJ/ myttyrällä (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 21:02Ihana keskustelu. Aivan kun olisin käynyt vastaavanlaisen itsekin!! Mietin juuri tänään millaista elämä olisi jos olisin saman ihmisen kanssa kuin 20 vuotiaana, mitä tekisimme? Missä olisimme? Tai mitä jos ei olisikaan lapsia? Olisinko opiskellut lisää? Mitä ihmettä sitä puuhaisi juuri nyt.
Nyt kuitenkin on hetki omalle ajalle, kun lapset nukkuu ja kirjoittelen täällä…
Vierailija (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 21:07Olen Krista sun kanssa samanvuotinen ja sain se ikäkriisin tässä keväällä, kun tajusin puolison täyttävän 40 tänä vuonna. Me ollaan jo keski-ikäisiä! Vaikka mä olen vieläkin pätkätöissä. Esikoinen tuntuu eilen syntyneeltä, vaikka se on jo koulussa. 10 vuoden päästä se on autokoulussa ja siihen on vain silmänräpäys. Onko meillä yhteistä aikaa edes 40 vuotta enää? Puolivälissäkö elämä jo on? Vaikka on me paljon ehdittykin, ei sillä. Oltu yhdessäkin yli 15 vuotta. Rakastettu paljon. Niin paljon, että ei haluaisi tästä luopua koskaan.
Kristaliina
6.5.2014 at 15:32Hih mä en vaan osaa ajatella itseäni keski-ikäisenä; tässä sitä nuoruutta vaan elellään edelleen :) Ja jos me eletään 100-vuotiaiksi (niin kuin suunnittelen), niin se keskivälihän on vasta viiskymppisenä. Ehkä silloin mä myönnän olevani keski-iässä… Ehkä :)
Ihana kuitenkin tuo ajatus, että on elämässä niin paljon rakkautta, että siitä ei haluaisi luopua koskaan. Sen ajatuksen kyllä allekirjoitan ihan sataprosenttisesti <3
littleB (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 22:22Ihana! <3
Mä täytin alkuvuodesta 35 ja täällä pukkaa ikäkriisiä. Jotenkin siis pelottaa, että nyt viimestään pitäisi alkaa olla varma, että tää yksin ja perheettömänä eläminen on oikea ratkaisu. Muutaman vuoden päästä se kelkan kääntäminen voi olla jo myöhäistä. Tällä hetkellä tää tuntuu oikealta, mutta entäs jos joudunkin myöhemmin katumaan? Isoja kysymyksiä…
Ja hei, myöhästyneet onnet! <3
LauraEm.
5.5.2014 at 22:23Ensin mua itketti miten viisaita ajatuksia kirjotit ikääntymisestä – se ei totta tosiaan oo menettämistä vaan saamista. Sitten mua itketti, miten aidolta ja tutulta tuntuu pohtimiset siitä, että vaan pari vuotta sitten me oltiin tuolla, täällä, tehtiin näin, oli tällasta… ja nyt me ollaan tässä ja just sillä pienellä tavalla kaikki on toisin.
Ja sitten mua nauratti, kun yöllä tosiaan ei aina jaksa(nut) nousta edes vessaan vaan nukahti ennen kun ehti miettiäkään asiaa, ja aamulla heräs niin tuplahätään että hyvä kun ehti sinne vessaan.
Ja nyt mua vähän sekä itkettää että naurattaa tää ELÄMÄ.
Beanielie (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 22:57en ois ikinä uskonut et oot 37! aattelin et oot just kolmenkympin yläpuolelta, vaikka onko tuolla iällä nyt niin väliä? oot ihanan nuorekas, mutta silleen varttuneella (?) tavalla, todella kaunis ihminen :) oon aika uusi lukija täällä blogissassi ja meillä on ihan erilaiset elämät (oon 23vee ja opiskelen ulkomailla, elän just sitä ’juodaan vielä yks lasi viiniä aamuyöllä’ vaihetta ja matkustelen milloin vaan on rahaa), mutta oon ihan koukussa sun blogiin. Tykkään paljon kirjoitustavastasi ja tyylistäsi, kiitos kun jaksat kirjotella! :) xx