Täytin viime lauantaina 37 vuotta. Kolmekymmentäseitsemän. Aika älytöntä.
Luulisi, että viimeistään tässä vaiheessa pukkaisi ihan megalomaaniset ikäkriisit päälle. Mutta ei. Ihan rehellisesti sanottuna: ei mitään.
Tuntuu ihan samalta kuin aina. Olen ihan sama Krista kuin aina olen ollut – tietysti persoona on jatkuvasti vähän muuttunut ja kehittynyt, mutta ainakin omassa tapauksessani kyllä ihan positiiviseen suuntaan. No okei nyt väsyttää enemmän kuin joskus ennen. Sattuneista syistä.
Itse asiassa huomasin ajattelevani koko asian jotenkin ihan nurinkurisesti – verrattuna siis siihen, miten tavallisesti vanhenemisesta puhutaan. En osaa ajatella yhtään niin, että kuluneet vuodet tarkoittaisivat sitä, että on jotain elämästä pois. Eli kun että ”oooh nuorena sitä on elämä edessä”. Ja sitten kriiseillään, kun vuodet kuluvat ja ihan kuin jotain olisi sitten koko ajan vähemmän jäljellä.
Mutta mun päässä asia menee jotenkin hassusti niin, että joka vuodesta sitä saa elämään lisää. Tämän ikäisenä mulla on ihan älyttömän paljon enemmän kokemuksia ja mahtavia tapahtumia kuin parikymppisenä. Minulla on enemmän. Elämässä on vuosi vuodelta enemmän. Sisältöä. Tai jotain. Ja siksi jokainen kulunut vuosi on hyvä asia.
Ääääh vaikea selittää.
Mutta katsotaan sitä ikäkriisiä vaikka sitten, kun tuntuu, että vanhenemisen huomaa omasta kunnosta tai terveydestä. Tai jos olo alkaa tuntua jotenkin… raskaalta. Vanhalta.
Nyt ei tunnu vanhalta. Tuntuu ihan hyvältä. Niin kuin ennenkin. Paitsi väsyttää.
Sattuneista syistä.
Synttäreitteni kunniaksi kävin nuorikkopuolisoni (heh – Joelhan on siis vasta 30) kanssa lauantaina elokuvissa – katsottiin Wes Andersonin mainio The Grand Budapest Hotel, suosittelen.
Kun elokuvan jälkeen astuttiin ulos Tennispalatsista auringonpaisteeseen, tuntui ihan hassulta. Ihan niin kuin ennen. Aivan hyvin olisimme voineet kävellä pari korttelia Joelin luo Kamppiin. Alepan kautta – mulle pari siideriä ja molemmille Ötkerin pitsat. Eipä, vaan tietysti Ruoholahden Kotipizzaan – hei vakkari! Minulle Perfetta fetalla, jalapenolla, rucolalla ja punasipulilla. Joelille jauhelihapizza, johon lisätäytteeksi mozzarella ja pepperonimakkara. Molemmille kuitupohja.
Ja sitten lauantai-iltaa viettämään Joelin kaksioon. Maattaisiin olohuoneen läpi viritetyssä kahdenmaattavassa riippumatossa ja katsottaisiin möhköpainia. Tai ehkä jotain leffaa. Baariin tuskin jaksettaisiin lähteä.
Lattialla olisi postit – niiden päältä vaan käveltiin. Eteinen pimeänä, koska siihen ei koskaan saatu lamppua ripustettua. Pienen keittiön pöytätasoilla ei hemmetti vie taaskaan olisi yhtään laskutilaa; minä ehkä vähän salaa kiroaisin. Nukuttaisiin päikkärit ja välipäikkärit.
Tutut tuoksut. Petaamaton sänky. Makkarin bambuverhon läpi raidallisena siivilöityvä valo. Tatamit lattialla. Sokeritoukat kylppärissä. Hoitoaine taas loppu.
Ihan niin kuin ennen.
Entinen elämä tuntui olevan siinä hetkessä niii-iiiin lähellä. Niin lähellä, että tuntui ihan absurdilla, että meillä on nyt kaksi lasta siellä Ämmin hoitamana odottamassa. Eikö vaan haettaisi ne siiderit ja mentäisi sinne Kampin-kaksioon?
Vain kolme vuotta sitten.
– Mulla oli silloin ihan samat vaatteetkin kuin nyt, Joel nauroi.
– Niin mullakin! Paitsi öö ei mulla näitä äitiyshousuja ollut. Eikä tuota laukkua. Eikä näitä kymmentä kiloa. Eikä tuota juurikasvua.
– Ja sä kipittäisit korkkareilla, Joel lisäsi.
Vain kolme vuotta sitten.
– Mutta ei siihen edelliseen haluaisi palata. Se olisi ikään kuin taaksepäin. Ei sitä taaksepäin halua enää mennä, Joel mietti.
– Mä kaipaan joskus sitä yksin oloa… tai en edes sitä. Nukkumista. Kun sai nukkua niin paljon kuin halusi. Ajattele, että joskus sitä silloin mukamas luuli olevansa väsynyt. Joo f*k you, entinen minä, sä et väsymyksestä tiedä mitään!
– Miksi me ei vaan nukuttu koko aikaa?
– Aattele, että sitä joskus valvoi vapaaehtoisesti. Kolmen aikaan yöllä – hei mitäs jos parit fisut jois vielä. Ja sitten mukamas oli seuraavana päivänä väsynyt. Oisit nukkunut, ääliö! KOLMEN AIKAAN YÖLLÄ. Huh huh. Kolmen aikaan yöllä mä en kävele enää kuin vessaan, jos jaksan. Tai jos en jaksa, niin pidätän.
– Meidän ois pitänyt kaikki vapaa-aika vaan nukkua!
– Joo! Pelkkää nukkumista vaan! Ja ehkä joskus seksiä.
Hetken hiljaisuus.
Yhteinen naurunpurskahdus.
– Ei. Ei edes sitä. Nukkumista vaan.
liisa:) (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 23:06Voi kun näistä sun kirjotuksista tulee aina hyvälle tuulelle!
Joskus mietin että miksi ihmeessä mua niin kiinnostaa lukea näitä sun juttuja, kun täytin ite vasta 19 ja lukiosta vasta pääsemässä. Kuitenkin ihan täysin eri elämäntilanteessa. Jotenkin sä vaan kirjotat niin hyvin ja nää sun jutut on sellasia aidontuntusia. Ja näistä saa hyviä vinkkejä ja ajattelemisen aiheita tulevaa elämää silmällä pitäen :D. Ikäkriisi ei mulla ehkä vielä ole ajankohtainen, mutta jos muistan ton sun näkökulman asiaan niin ehkä vältynkin sellaselta kokonaan :). Ja jotenkin helpottaa kun 37v sanoo että ”onhan tässä elämää aikaa”, kun itsellä tuntuu nyt siltä että kaikki tapahtuu justnytheti. Että olisi johonkin kauhea kiire. Oli/on kirjotukset ja korkeakouluhaut ja pääsykokeisiin lukeminen ja ylppärijuhlat ja mahdollinen kouluun pääseminen ja kotoa pois muutto… Mutta ehkä ei olekaan niin kamalaa jos en nyt heti vaikka pääsekään kouluun. Onhan tässä elämää aikaa :).
Kiitos siitä että jaksat kirjotella näitä juttujas ja ilahduttaa meitä lukijoita!
Puuraitti (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 23:12Kiitos tunteitaherättävästä kirjoituksesta.
Näin tänään nuorikkosi Keilarannassa. Tai en mä heti tajunnut, miksi raitapaita vaikutti niin ”tutulta”. :)
Emmi Nuorgam
5.5.2014 at 23:19Mietin ihan samaa kun sisko kertoi valvoneensa kolme päivää kun oli pelannut jotakin tietokonepeliä. Että helvetti vie, nukkuisit sinäkin etkä olis noin hölmö! :D meistä tulee vielä ankeita valittajia jossain vaiheessa…. ;)
Salallaa (Ei varmistettu)
5.5.2014 at 23:52Hih, käytiin katsomassa sama leffa miehen kanssa pääsiäis launtaina, matkalla pohdittiin josko kuitenkin varattaisiin vapaa-iltapäivän kunniaksi hotellihuone ja mentäisiin nukkumaan :) leffaan kuitenkin päädyimme, koska voihan sielläkin torkkua ;) emme kuitenkaan torkkuneet, mutta väsymyksen tunnistan nii-iiin hyvin.
Raissi
5.5.2014 at 23:55Pakko vähän purnata tämän kaiken vanheneminen on ihanaa-hehkutuksen keskellä. Ite täytin maaliskuussa 37 ja se oli ihan PERSEESTÄ! Minusta vanheneminen ulkoisesti on ihan paskaa: nahka venyy, tissit roikkuu, naama valuu alaspäin ja aamuisin joutuu ennen ylösnousua tunnustelemaan, että särkeekö ja kolottaako jostain, vai voiko ampaista reippaasti ylös. Myöskin sen tajuaminen, että kuolee joskus on aivan hirveää. Mitä niillä kertyneillä opeilla ja kokemuksella siellä haudassa tekee?! Se, että kaikki kiva, kuten hengittäminen, loppuu aikanaan on masentavaa. Täällä on liian kivaa olla ja ajatus sen loppumisesta (joskus) on todella ikävää ja ahdistavaa. Mulla tulee ikävä minun perhettä jo nyt kun ajattelen, että sitten en enää koskaan näe heitä. Niin, että minun mielestäni vanheneminen vaan on helkkarin syvältä kaikin puolin!
Kristaliina
6.5.2014 at 14:28Auts, toi nyt kuulostaa kyllä just siltä kriisiltä!
Mut hei – tällä nykylääketieteen kehityksellä ja terveillä elämäntavoilla me eletään todennäköisesti noin satavuotiaiksi. Poislukien tietty onnettomuudet, mutta niihin on isoimmat riskit parikymppisillä miehillä, ja mä en ainakaan ole parikymppinen mies :) Eli sellaiset 63 vuotta tässä aikaa vielä elellä. Mä en ainakaan halua ajatella kuolemaa vielä, vastahan tässä elämän vauhtiin on pääsemässä :)
Eikä ulkoisestikaan mulla vielä mikään roiku. Eikä kyllä sullakaan kuvista päätellen :) Kunhan vaan kriiseissäsi katsot suurennuslasilla itseäsi ihan liian kriittisesti!
Raissi
6.5.2014 at 16:15Tuo satavuotta ois kyllä mahtavaa jos vaan ois suht hyväkuntoinen, eikä ihan horisko. Rupsahtamisesta taas… Kyllä se aamunaama peilissä on aika armoton :D
neila
6.5.2014 at 21:37Ystäväni kuoli reilu vuosi sitten auto-onnettomuudessa 24-vuotiaana. Sen jälkeen on itselläni asenne muuttunut vanhenemista kohtaan aika paljon. On etuoikeus saada vanheta. Jokainen kuolee jossakin vaiheessa, se on väistämätöntä, mutta elettyjen vuosien määrä vaihtelee. Sä olet saanut elää jo aika monta vuotta kauemmin kuin mun ystäväni sai.
Raissi
6.5.2014 at 23:00Totta, elämä voi päättyä vaikka huomenna ja sekin on kamalaa. Olen kyllä kiitollinen jokaisesta eletystä päivästä, vaikka vanheneminen onkin ahdistavaa. Eniten ahdistaa nimenomaan kaiken loppuminen, se että ei ole olemassa enään, kenellekään. Ihmisiä kuolee joka päivä, liian nuorena, liian varhain, riistettynä, onnettomuuksissa, oman käden kautta… ja niin se vaan maailma menee. Ja onhan se turhamaista ahdistua oman naamansa rupsahtamisesta, kun jossakin joku toinen tekee kuolemaa. Jostain syystä ihmiset vain ovat vähän turhamaisia, minäkin. Jos kaikki vain nauttisivat vanhenemisesta, kosmetiikkateollisuutta tuskin olisi, eikä ryppyrasvoja olisi edes keksitty :)
TheVillis (Ei varmistettu)
6.5.2014 at 08:28ONNEA KRISTA! Juuri noin pitääkin tuntea, ei mitään kriisejä iästä, kun ei niitä ole! Aina on elämän paras vaihe menossa kun vain muistaa sen, eikä odota jotain parempaa tai haikaile mennyttä. Mutta tuonhan sinä tiedätkin, olet niin tässä hetkessä, rehellisesti elävä ihminen!!! Mukavaa kevättä kaikille sinne Puutaloon!
Jonnaa
6.5.2014 at 10:24Piristi päivää todella tämä kirjotus.
taitaa olla jokaisen äitin ajatus,siksi sitä ei muka nukkunut tarpeeksi ennen lapsia.hassua että itse joskus mietin kun esikoinen valvotti tunti kaupalla joka yö,että oliko järkevää lähteä kaverin kanssa kaivarin rantaan kolmelta aamuyöllä kahville,miksi ei ollut kotona nukkumassa.
neila
6.5.2014 at 15:19Mulla on tosi samanlainen suhtautuminen vanhenemiseen. Mun mielestä jokaisesta uudesta ikävuodesta tulisi olla kiitollinen, sillä sehän tarkoittaa ainoastaan sitä, että on saanut elää taas vuoden enemmän. 37-vuotias on saanut elää ja kokea aika tavalla enemmän kuin parikymppinen. Miksi siitä siis pitäisi olla murheissaan?
Onnea siis uudesta lisävuodesta! :)
Annakaisa416 (Ei varmistettu)
6.5.2014 at 16:02Olen aina ihmetellyt tuota pienten lasten vanhempien hokemaa siitä, että ”olisinpa osannut arvostaa sitä omaa aikaa ja unta silloin kun siihen vielä oli mahdollisuus”. Mitä ihmettä se enää siinä valvoessa muka auttaisi ajatella, että joskus ennen oli arvostanut unta? Korkeintaan varmaan tuntuisi entistä tyhmemmältä, että tajusi miten paljon menettää ja silti heitti sen menemään! :D
Kristaliina
6.5.2014 at 16:14Hmm, itselläni se on varmasti sellainen epärealistinen aikahyppytoive: että pääsisi edes pariksi päiväksi (tunniksi!) sinne vanhaan elämään – kävisi siis nukkumassa siellä vähän :) Vaikka ei tätä nykyistä tietenkään siihen enää vaihtaisi :)
Miitu (Ei varmistettu)
8.5.2014 at 06:52Myöhästyneet onnittelut! Ollaan näemmä lähes synttärikaimoja tosin muutaman vuoden erotuksella.
eskima (Ei varmistettu)
8.5.2014 at 13:26Sun kirjoitus sai mut pohtimaan taas ajan kulkua. Ajattelen juuri kuin sinäkin, että ikääntyessä kehoon ja mieleen kertyy uusia kerroksia ja kokemuksia; sisältöä. Mun mielestä tää seuraava ajatus ajankulusta on ihana, ja niin totta. Vaikeaa länsimaalaisena käsittää, mutta silti se osuu ja uppoaa.
”Aikaan liittyy myös usein käsitys ajankulun suunnasta. Meille on itsestään selvää, että tulevaisuus on edessä ja menneisyys takana, minkä todistavat monet sanonnat, kuten ”minkä taakseen jättää, sen
edestään löytää.” Länsimainen käsitys ajasta voidaan kuvata viivana, jossa nykyhetki kulkee menneisyydestä kohti tulevaisuutta.
Kaikkialla näin ei kuitenkaan ole. Perinteisessä afrikkalaisessa aikakäsityksessä nykyhetken kannalta olennaista on menneisyys, jota kohti tapahtumat jatkuvasti liikkuvat. Menneisyydestä nykyhetki saa myös merkityksensä, sillä sen avulla voidaan ymmärtää, miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Ihminen siis ikäänkuin katsoo kohti menneisyyttä, jossa olevat tapahtumat tunnetaan. Selän takana oleva tulevaisuus on vielä tuntematonta.
Tulevaisuus sijaitsee selän takana myös Etelä-Amerikan Andeilla asuvien ayamara-kieltä puhuvien inkojen aikakäsityksessä. Ayamara-kielessä sama sana tarkoittaa sekä edessä olevaa että menneisyyttä. Vastaavasti tulevaisuus ja takana oleva ilmaistaan samalla sanalla. Lisäksi ayamaraa äidinkielenään puhuvat henkilöt usein osoittavat eteensä puhuessaan menneisyydestä ja taakseen puhuessaan tulevaisuudesta.”
http://www.didrichsenmuseum.fi/files/Aika_Aikakaesityksiae.pdf
Jazz (Ei varmistettu)
10.5.2014 at 22:35Ihana teksti!! Luen tätä blogia aina onnen kyyneleet silmissä, ja toivon kovasti että parin vuoden päästä voisin katsoa omaa elämääni taaksepäin samoissa meiningeissä. Siihen asti täytynee nukkua :)