Mökkimetsä, lähimetsät, Hanikka, Uutela, Meiko, Sotkamon Hiidenportti ja Huikka, ja nyt tuoreimpana Hallainvuori – mä en ole ikinä elämässäni käynyt niin paljon metsässä kuin viimeisen puolen vuoden aikana!
Hallainvuori oli yllätys. Olin kuullut siitä 1,5 vuotta sitten täällä blogikommenteissa, kun toinen lapsi halusi kesätekemisenä kiivetä kukkulalle – Espanjan kukkulakävelyihin tottuneena siis. Silloin joku teistä huikkasi kommentteihin, että aika lähellä meitä Viikissä on Hallainvuori.
Ja hahmotin heti paikan: kyllä, siinä tosiaan peltojen takana Viikissä, ihan autotielle asti, häämöttävät kivan näköiset kalliokukkulat. Sinne pitää joskus mennä!
Tänä viikonloppuna vihdoinkin mentiin!
Hankalin homma meidän metsäretkessä oli hahmottaaa, että mihin kannattaa jättää auto.
Multa on monesti kyselty, että ettekö te koskaan riitele. Joo, ei koskaan, ikinä. Eli kröhöm taas tuli huomattua se oma vakituinen kipupiste: se, että ajan jossain ihan tuntemattomilla huudeilla autoa ja toisen pitäisi opastaa ja SE EI TEE SITÄ. Aaaaaaargh! Mulla hyvin harva asia ärsyttää kiehumiseen asti, mutta toi on mulle jotenkin tosi kova kohta. Siinä on mulla neuvotteleva ja rakentava keskusteluoppi kyllä jossain tosi pitkällä hukassa rumien sanojen alla.
”Mä en lähde teidän kanssa mihinkään metsään vaan menen kotiin” -repliikki käytetty. Useammalta perheenjäseneltä.
Mutta verenpaine alkoi laskeutua, kun auto lopulta johonkin saatiin ja löydettiin (parin erehdyksen kautta sekin) kunnon metsämaasto. Phuuuh. Tehdäänkö rauha ja nautitaan päivästä?
Niin tehtiin.
Metsäalue oli ihan hämmästyttävän laaja! Ensin seikkailimme Viikin tien puoleisella alueella – kartalla lähellä luki Viikin kalliot, ja jollain hienoilla kalliolla mekin oltiin. Ehkä jopa Viikin kallioilla tai ainakin lähellä. Sitten lähdimme metsää pitkin möyrimään kohti kohtaa, johon Google Maps näytti varsinaista Hallainvuoren paikkaa.
Todettiin, että onhan näitä kallioita, jossain vaiheessa vaan päätetään, että ”se on tässä” ja syödään eväät. Kivoja potentiaalisia retkieväidensyöntipaikkoja (me tykätään sellaisista kalliopaikoista) oli tosiaan siellä täällä.
Ja vastaan tuli vain muutama koiranulkoiluttaja ja maastopyöräilijä koko retken aikana.
Varsinainen Hallainvuoren kohta oli juuri sillä paikalla, mihin karttakin sen punaisen pisteen näytti. Hyvä niin! Sieltä oli hienot näkymät Viikkiin ja Vanhankaupunginlahdelle.
Ja siellä syötiin eväät. Hodareita, nam!
Hallainvuorella kiertää näköjään myös hiekkatiet ja siellä näkyikin paljon lenkkeilijöitä ja lastenvaunujen työtäjiä – todennäköisesti mahtavat lenkkeilymaastot.
Meille kaikkein ihaninta on kuitenkin metsäpoluille suuntaaminen. Aina me yritetään suunnistaa pois niiltä hiekkateiltä ja ryteikköön.
Näitä metsäpolkuja risteilikin alueella ihan ristiin rastiin. Pystyi valitsemaan yhden polun sinne ja toisen polun tänne. Alueella on selvästi kuljettu paljon, mutta silti siinä oli ihan sellainen oikea metsän fiilis.
Roskia ja retkinuotioiden jäänteitä oli huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Uutelassa, graffiteja oli muutamia. ”Miten joku voi töhriä metsää?”, lapset ihmettelivät. Niinpä.
Rakastan sitä, miten meidän koko perhe viihtyy ja virkistyy metsässä. Lapset harjoittelivat kalliolla supersankarihyppyjä ja löysivät pölkyn kiikkulaudaksi. Metsä leikkipaikkana on ihan valtava rikkaus – ja vaikka arvostan ihan hurjan paljon myös hienoja leikkipuistoja, kyllä siinä on vaan jotain, kun näkee lasten käyttävän luovalla tavalla metsää leikkiympäristönään.
Ja kun ehdottaa, että lähdetäänkö metsäretkelle, vastaus on aina innostunut: ”JOO!!!!”
Metsässä on meidän linnanmäet ja hoplopit samassa paketissa.
15
A
15.11.2020 at 19:05Musta on ihanaa, kun lapsen ip-kerhossa on metsä leikkipaikkana. Mä en edes tajunnut, kun ip-paikkaa haettiin, että siellä on mitään metsää (ne mainosti, että on monipuoliset liikuntamahikset, tennis, tanssisalia, luistelua, mut eivät maininneet mitään tästä :D ja itsekään en yli 10 vuotta seudulla asuneena osannut hahmottaa), mutta kyllä on (ihan semmoinen metsä, mistä poimittiin heinäkuussa isot kasat kantarelleja ja herkkutatteja ja iso ämpärillinen mustikkaa, siis vau). Joo ja vaikka sisäiseti kiljun ”voi ääk, punkkitarkastusta koko syksy ja kevät”, niin kyllä musta on ihanaa, kun lapsen hakee ip:stä, niin ne on siellä metsässä esittelemässä majaa mitä ne on rakentanut (ja superia kaupunkilapselle on musta lähes jokapäivänen ”metsäaltistus”, niitä hyviä pöpöjä siis metsämaastosta, kyllä!
—
Mutta joo-oh, luontoretkeilyä on tehty (lähimetsissä ja vähän kauempanakin), niin hengailumielessä kuin marjojen ja sienien perässä tänä vuonna niin paljon, että kyllä meillä lapsi huudahtaa ”eihän metsään” kun ehdotan ulkoilua ;D Buahhhaa, no huijaan sen metsään kumminkin (”mennään leikkipuistoon” ja siitä onkin kiva mennä sit katsomaan heppoja ja sattumalta tulee käveltyä metsässä pitkä lenkki :D).
Anna
15.11.2020 at 19:32Töissä lasten kanssa huomaan myös metsän vaikutuksen lapsiin ihan välittömästi.
Olen nähnyt arkoja ja ujoja lapsia jotka rentoutuvat ja avautuvat metsään päästessään.
Olen nähnyt vilkaita lapsia joilla osalla myös häiriökäytöstä rauhoittuvan metsässä.
Metsässä lapsiryhmässä tuntuu olevan vähemmän konflikteja keskenään kuin sisätiloissa tai päiväkodin pihalla.
Metsässä kävely kehittää motoriikkaa ja todellakin metsän hengittäminen ja elävässä maaperässä möyriminen tekevät hyvää vastustuskyvylle. Metsän äänet ja luonnon katselu alentavat stressiä.
.
Aloitin juuri ympäristöalan erikoisammattitutkinnon suorittamisen (meniköhän tuo nimi oikein…) ja oikein kihisen innosta kun saan oppia lisää ulkona toimimisesta ja ekologisista tavoista tehdä asioita. Ehkä vielä joskus pääsisin työskentelemään ulkoryhmään tai ulkoilupainotteiseen ryhmään <3
Jenni M.
16.11.2020 at 20:24Metsät ja metsäily on saaneet viime aikoina kivasti arvostusta. 🙂 Tässä lähettyvillä on myös Heikinlaaksossa Kalkkikallion kukkula. Siellä lensi yli viimeksi Malmin lentokentän kuuluisa vanhus, DC-3. Oli vaikuttava hetki. Ja joko olette kiivenneet Vuosaaren täyttömäelle? Kivoja metsiä on lisää myös esim. Kivikossa ja Jakomäessä.